Radion soittorasiakanavat tarjoavat harvoin rakentavaa ajateltavaa. Musiikki ja juontajien jutut ovat usein masentava havaintoesitys turhuuteen elämänsä tuhlaavasta kulttuuristamme. Joku aika sitten satuin kuitenkin kuulemaan bussissa musiikkikappaleen, jonka sanojen synkän kaipaava tunnelma jäi suorastaan vaivaamaan. Googlettamalla sain selville, että kyseessä oli minulle siihen asti tuntemattoman Jesse Kaikurannan ”Täällä vielä”. Sanat voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Lainaan otteen alusta:

”Mä vielä täällä käyn / Sä tunnet aina sen / Kun outo lämpö olkapäätä koskettaa / Mä tuun sun uneesi / Sua katson hymyillen / Voi pieni lintunen / Et surra saa

Kai muistat kuinka kysyit / Minne kuolemassa joudutaan / Enkä mitään pystynyt mä kertomaan / Mä vielä täällä käyn / Sua vielä suojelen / Sen enempää mä en / Voi paljastaa

Kertosäe: Mutta ei ole mitään / Pelättävää / Vielä täällä vierelläs mä oon / Sua hylkää en / Mun pieni lintu / Vierelläs mä oon / Joko tiedät sen /  Kun täältä lähdetään / Henget jäävät elämään / Vielä täällä vierelläs mä oon

Mä lieden sammutan / Ja oven lukitsen / Oot vielä yhtä holtiton kuin ennenkin / Sun pankkikorttisi / Ja pyörän avaimen / Taas kerran nostelen Sun taskuihin”

Kappale kertoo mielestäni postmodernin ihmisen tuskasta kaiken suhteellisuuden ja siten perimmäisen merkityksettömyyden edessä. Kieltäessään Jumalan ihminen kieltää myös itsensä, oman elämänsä arvon. Hänestä tulee mitätöntäkin mitättömämpi bakteeri kylmän, välinpitämättömän Kaikkeuden yhdellä pölyhiukkasplaneetalla. Elämän on, kuten Bertrand Russel totesi, rakennettava siis ”järkkymättömän epätoivon lujalle perustalle”. Sen ainoa tarkoitus on yrittää viihdyttää itseään vähän aikaa ja sitten hävitä hyytävään tyhjyyteen.

Intuitiomme pohjalta emme voi kuitenkaan hyväksyä tätä. Koemme vahvasti, että me ja meidän rakkaamme olemme jotain enemmän. Toivo ikuisesta elämästä tarkoittaa juuri tätä: Toivoa siitä, että meidän elämällämme on todellinen, absoluuttinen arvo, että olemme todella rakastamisen arvoisia, että totuus, rakkaus ja hyvyys ovat todella olemassa.

Tämän kipeän, valtavan kysymyksen Kaikurannan kappaleen sanat ilmaisevat riipaisevan osuvasti. Siihen tarjottu vastaus riipaisee myös, mutta enemmänkin ohuudellaan ja riittämättömyydellään: Kuolleen läheisen henki, jonka läsnäolon joskus aistii outona lämpönä ja joka huolehtii lieden sammuttamisesta, pankkikortista ja pyörän avaimista. On surullisuudessaan koomista, jos länsimainen kulttuuripiiri vaihtaa kristinuskon tarjoamat vastaukset tällaiseen.

Parempaa olisi nimittäin tarjolla: Hyvin perusteltu toivo siitä, että aika, paikka ja aine eivät ole nyhjäisseet itseään tyhjästä vaan että niiden takana on niistä riippumaton Alkusyy eli Jumala. Tällä kaikella on siis Syy ja Merkitys, on jotain Pysyvää ja Varmaa, joka takaa myös meidän elämällemme pysyvän arvon.

Eikä siinä kaikki: Kaikkeuden Alkusyy on niin ääretön ja toisenlainen kuin me, että hän pystyy rakastamaan täydellisesti, puhtaasti ja äärettömästi myös meitä mitättömiä bakteereita. Oikeastaan hän on Rakkaus itse. Tästä kertovat kristinuskon julistamat Jumalan inkarnaatio, risti, ylösnousemus ja tulevan maailman elämä.

Mielestäni tämä kristinuskon ydinsanoma on kiteytetty kaikkein kirkkaimmin vanhoillislestadiolaisuuden tavassa ymmärtää evankeliumi ennen kaikkea anteeksiantamuksen julistukseksi. Jopa Miikka Ruokanen kirjassaan ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus” (1980) heltyy hiukan analysoidessaan vanhoillislestadiolaista evankeliumin julistusta, vaikka kirja muuten onkin SRK:n opetuksen ja käytänteiden hyvin kriittistä tarkastelua:

”Vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden julistuksessa evankeliumi on kiteytynyt selkeäksi, kirkkaaksi ja kaikille ymmärrettäväksi julistukseksi syntien anteeksiantamuksesta. Siinä ei evankeliumin ymmärtämiseen sekoiteta minkäänlaista ihmisen valmistautumista vastaanottamaan hyvä sanoma. Evankeliumiin ei myöskään tule minkäänlaista Jumalan ihmiselle antaman tehtävän asteittaisen edistymisen tai odottamisen aspektia silloin kun evankeliumi ymmärretään tässä ja nyt vastaanotettavaksi kaikkien syntien absoluutioksi. Synninpäästön sanassa evankeliumi on toimiva ja ihmisen todellisuuteen murtautuva voima.--

Evankeliumin armoluonnetta ilmentää juuri evankeliumin toimivuus: Kun Jumala kohtaa ihmisen absoluution sanassa, hän myös toteuttaa kaikkien syntien anteeksiantamuksen juuri sillä hetkellä. Ihmisen hyväksi luetaan Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa, missä absoluution sana julistetaan. Evankeliumi ei ole ’esitelmää Jeesuksesta ja Jumalan armosta, vaan se antaa sen armon, tekee ihmisen osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta’. Lestadiolaisen saarnan voima on siinä, että jokaisen saarnan keskeinen skopus ja huipennus on syntien anteeksiantamuksen julistuksen nykyistyminen kuulijoiden eteen.

Evankeliumin armoluonnetta kuvastaa myös se perusajatus, että päästönsanaa julistetaan ihmisen ulkopuolelta, ’Jumalan valtakunnasta’. ’Jumalan valtakunnalla’ on Jumalan läsnäolon inkarnoitumana ja täysivaltaisena edustajana maan päällä valtuutus käyttää ’Pyhän Hengen virkaa’ ihmisten vapauttamiseksi syntien alta.” (s. 83-84)

Uskon, että jokaisella ihmisellä on sisimpänsä pohjassa ymmärrys siitä, että on olemassa absoluuttinen totuus. Uskon jokaisen myös pohjimmiltaan ymmärtävän, ettei hän täytä tämän totuuden mittaa ja näin kestä sen edessä. Jos näin, kuolemanpelonkin takana on pohjimmiltaan tämän (ansaitun) syyllisyyden tuoma pelko.

Tällöin Kristus ihmiseksi tulleena Jumalan Rakkautena on ymmärrettävä ennen kaikkea Anteeksiantajaksi, joka ”kärsii rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha”. Kristuksen tunteminen ja häneen uskominen on ennen muuta syntien anteeksi uskomista eli luottamusta tähän anteeksiantamukseen ja sen omistamista omalle kohdalleen. Evankeliumi on puolestaan kirkkaimmillaan sanomaa kaikkien syntien täydellisestä anteeksiantamuksesta, joka on tarjolla jokaiselle joka hetki. Vanhoillislestadiolaisessa evankeliumin julistuksessa armo pyritään laskemaan ”niin matalalle”, että jokainen kaipaava varmasti saa osansa.

Syntien anteeksi uskominen ei ole yhtä kuin ripittäytyminen ja synninpäästön kuuleminen. Uskon tätä kirjoittaessanikin Kristukseen, joka on persoonana itse syntien anteeksiantamus. Ripissä kuulen kuitenkin syntiin langettuani vakuutuksen ja todistuksen siitä, että Jumalan armo todella riittää myös minulle. Ilman sitä en pitemmän päälle jaksaisi uskoa.

Niille, jotka ihmettelevät, mikä vanhoillislestadiolaisuutta oikein pitää kasassa, vastaan siis näin: Jumalan sanan valtuutuksella ja Pyhän Hengen voimalla julistettu täydellinen anteeksiantamus, joka tuo omantunnon rauhan ja toivon jopa kuolemanpelkoon. Ei se tietenkään, ainakaan täysin, vapauta kuolemanpelosta, mutta tuo kuitenkin sen keskelle toivon. Vanhoillislestadiolaisuus on siis ytimeltään äärimmäisen armollinen kristillisyyden muoto, vaikkei sitä ehkä nykyisen julkisuuskuvan perusteella uskoisi. Ja nimenomaan tämä on se koko jutun ydin ja helmi, ainakin minulle.

No, aloitimme Jesse Kaikurannan laulusta ja päätämme lauluihin, koska yksi laulu kykenee usein kertomaan enemmän kuin 100 blogipostausta. Vastapainoksi Kaikurannalle siis Siionin lauluja. Mielestäni vanhoillislestadiolaisuuden anteeksiantamus-keskeistä spiritualiteettia valottavat parhaiten Siionin laulut 144 ja 189. Ja sitä, millaisen näkymän se avaa suhteessa kuoleman jälkeiseen, Siionin laulut 147 ja 329.