Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta vihkiviä pappeja vaan ilmaantuu! Minua ihmetyttää myös piispojen löperyys tässä asiassa. Pappien ja piispojen keskuudessa vallitsee maailman menoon mukautuminen ja sen suosion tavoittelu! Pappisvihkimyksen lupaukset ovat sivuutettavissa heidän mielestään.
Me vain naisen ja miehen avioliiton hyväksyjät emme paina edes kivenä heidän kengässään. Miksi kirkossa pitää olla kaikki luvallista?
Samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen
Vau Mauri, osaat asiasi, iloitset työstäsi ja viestit tekemisilläsi evankeliumin läsnäoloa ja ydintä.
Onnittelut!
Luvaton ei ole mahdotonta. Se tulee muistaa. Mitä samaa sukupuolta olevien vihkimiseen tulee, pitää muistaa, mikä taho sen vihkimisluvan myöntää. Sehän ei ole kirkko vaan valtio.
No niin, meillähän onkin valtionkirkko!?
Mutta eivätkö apostolit sanoneet aikanaan: Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Oikeuskansleri valvoo laillisuutta, mutta taivasasioihin hänen valtansa ei ylety.
Mutta hei, eihän tuo, samasukupuolisten vihkiminen, poista heteroparien vihkimisestä mitään. Miksi tuo olisi ongelma?
”Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta vihkiviä pappeja vaan ilmaantuu! ”
Niin, fiksuja ihmisiä onneksi on…
Moneskohan blogi muuten aiheesta palstalla? Kolmas sadas?
Mikkelin Piispa Piispainkokouksen alkupuheenvuorossa aikanaan todisti vahvasti kirkon ulkopuolella olemisesta.
En kehtaa tähän laittaa lainausta, katolisuudessa, todistuksena perkeleestä ja hänen enkeleistään.
Samansukupuolisen konsensuksen hyväksyminen vihkimiseen asti luulisi olevan pieni murhe.
Toki Piispa Häkkinen katsoi hyvästi Piispan virkaa missä Presbyteerien ja Diakonien tuli olla mukavasti yhdessä katsomassa Oikeaa todistusta.
Nyt vaalin lähetessä painot muuttuvat, saahan kirkko Piispoilleen tulosta kirkon jäsenten työstä eri muodoissa. Parempi näin pitää suut supussa, ja myötäkielin suostua joidenkin jopa uhraavan elämänsä kansantalouden alttarille.
Virka on on aina virka, ja eläkevirkana aina parempi.
Tunnustan, ettei ainakaan minun avioliittoni ole muuttunut miksikään tämän pähkäilyn myötä Yksi kysymys nousee mieleeni ja kysyn nyt: Onko avioliittokäasityksellä vielä jotain yhtymäkohtia kristinuskoon? Vai onko kyse tasa arvosta ja kirkkohäistä?
Ei minunkaan avioliittoni vaimoni kanssa ole miksikään muuttunut. Meidät vihittiin 2014 ja siunaus, jota jokapäiväisessä rukouksessa liitollemme, kaikille kaltaisillemme pyydämme, kantaa päivästä toiseen.
Olen pahoillani Ilkan puolesta.
Tarkoitan Ilpon.
Avioliitosta sen verran, että kansankirkon pappien on suostuttava vihkimään ihmiset vaikka kuinka monta kertaa uudelleen, jos he niin haluavat. Eikö asia ole näin?
Näin se varmaan nyt on vaikka näin ei alussa ollut! Kun ihanteesta aletaan poiketa, niin sitä ei enää voida rajoittaa, kun on käsite ylimuistoinen nautintaoikeus!
Toimitukset ovat tärkeitä tekemisessä.
Miten saataisiin aviovuoteen Siunaus kodin siunaamisen kanssa samalle viivalle. Englannissa ainakin asia aikanaan kuului ns. kuvion noudattamiseen.
Petejä kait nykyään vaihdetaan säännöllisesti vaikka useille luvataan hyvää takuuta eteenpäin käytössä.
Toki uusi vuode tulisi sitten myös siunatuksi, mutta ymmärrys katsoo varmasti asiaa huolella siinä kuin useampaa kertaa avion konsensuksen vahvistamista hakevia.
Kirkolliskokoukseen nyt aloitetta tekemään sillä toimitukset ovat kirkollemme tärkeitä.
Toki aviovuoteen siunaamisessa voi syntyä jälkeenpäin hyvä keskustelu kaffivieraitten kanssa kuten kodin siunaamisessa samansukupuolisessa kodissa jotta mitähän pappi lopulta tuli siunanneeksi, kodin seinät, ja tuliko pari ja mahdolliset lapset mukaan.
Vaivaa ei synny muuten kuin papin vakaumuksesta omassa mielessään.
Aviovuoteen siunaamiseen asia katsoo tuliko siunatuksi aluksen runkorakenne eteenpäin. Tämäkin on hyvä ja arvostettava asia kukapa petiään turhan usein haluaa vaihtaa.
Kirkollinen status voisi kyllä huomata myöntämässään substanssissa; kun kerran uusi yritys parisuhteessa siunaamme vain uuden sängyn hengellisenä myötäjäisenä seurakunnan puolesta.
Toki pedin käyttäjät tulisivat mukaan.
Kysymys samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä jakaa niin piispoja, pappeja kuin tavan kirkkokansaa. Ilmiö ei ole suomalainen vaan on nähtävissä kaikissa länsimaissa. Torjuvimmin homoseksuaalisuuteen suhdaudutaan afrikkalaisissa kirkoissa. Toki pitää muistaa, että siellä homovastaisuus on kolonialismin tuomaa eikä alkuperäiseen afrikkalaiseen kulttuuriin kuuluvaa.
Kirkolliskokous ja piispat ovat yrittäneet löytää kompromissia asiassa pian vuosikymmenen ajan. Mikään ei osoita, että ratkaisua löytyisi seuraavienkaan kymmenen vuoden kuluessa. Yksimielisyys piispojen keskuudessa vallitsee lähinnä siinä, että tätä kirkkoa syvästi jakavaa kysymystä ei haluta ratkaista kummankaan osapuolen hyväksi rangaistuksia antamalla.
Edellämainitusta on seurannut se, että kirkon käytännöksi on muodostunut se, että jokaisella papilla on omantunnonvapaus asiassa. Toiset vihkivät, toiset eivät vihi. Seurakunnan tilojen käytöstä päättävät seurakunnat itse ja kirkkoja näihin vihkimisiin on tarjolla runsaasti.
Jos kirjoittaa jälleen yhden blogin tästä kirkon kestosuosikista, kirjoitukseen voisi toivoa omaperäistä otetta. Tähän Nurmenniemen kirjalliset lahjat eivät riitä. Yhden asiavirheen voisin blogistin tekstissä korjata: pappi ei vihkimykseksen yhteydessä sitoudu olemaan vihkimättä homopareja. Blogin toinen asiavirhe on väittämä siitä, että kirkossa kaikki olisi luvallista.
”Toki pitää muistaa, että siellä homovastaisuus on kolonialismin tuomaa eikä alkuperäiseen afrikkalaiseen kulttuuriin kuuluvaa.”
Ja mitäs maailmankatsomusta tuo tuolloinen kolonialismi edusti?
Taisi eurooppalainen kolonialismi edustaa ajatusta siitä, että menkää ja tehkää kaikki kansat meidän arvomaailmamme kaltaiseksi ja säätäkää alistamillemme kansoille homoseksuaalit tuomitseva rikoslaki.
Luterilainen kirkko näyttää mukautuneen yleisen mielipiteen ja yhteiskunnan paineessa. ”Fotoshopattu ja ”kääriytynyt” omalle traditiolleen vieraaseen kaapuun. Tämä suunta näkyy mm. kirjassa – Kansankirkko ristipaineessa Suomen luterilainen kirkolliskokous 1974–2011. Suorana jatkumona kirkolliskokouksen ”ristiveto” näkyi myöskin viime perjantaina päättyneessä kirkolliskokouksessa.
Emeritusprofessori Kaarlo Arffaman toteaakin ”protestanttisen kristinuskon olevan ”surkeassa jamassa” ja hänestä ”tuntuu kuin luterilaisuus olisi menettänyt sisältäpäin itsensä.” Edellinen ei liity blogin aiheeseen, vaan se kytkeytyy hänen kannanottoonsa – Luterilaisen reformaation jäljillä.
Kosti,
ei kirkko muutu jumalattomaksi, vaikka jotkut tai monet sen palvelijat sellaisia olisivatkin.
Mikko,
Eipä tietenkään heti Vanhan Testamentin alussa perustettua Kristuksen kirkkoa helvetin portit voita. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että 1700-luvulla alkanut luterilaisen kirkon kehityskulku on kriisiytynyt enemmässä tai vähemmässä määrin.
Kosti,
juuri näin. Ei meillä hätää ole.
Kutsutaan kaikkia ihmisiä rohkeasti syntien anteeksiantajan Jeesuksen Kristuksen veriarmon suojiin.
Kristushan tätä maailmaa hallitsee, vaikka toisin kuvitellaan. Usko Jumalaan muka menettää merkityksensä mitä modernimmaksi ihminen kuvitellussa evoluutiossaan kehittyy. Mutta eihän se näin ole. Pyhä Henki synnyttää meissä uskon missä ja miten Hän tahtoo huolimatta kaikesta siitä vastustuksesta, mitä tämän maailman aika tarjoaa.
Kyllä.
”Vaikuttaa siltä, että 1700-luvulla alkanut luterilaisen kirkon kehityskulku on kriisiytynyt enemmässä tai vähemmässä määrin.” Tämä lausuma vaatii aika lailla selvittelyä. Siitä ei selviä, millaista kehityskulkua tarkoitetaan. Sekin jää epäselväksi, kumpi on kirjoittajan kannalta pahempi asia, tarkoitettu kehitys vai sen kriisiytyminen. – Jos kehityskulku vie väärään, kriisiytymistä tarvitaan, jos suunta on oikea, silloin kriisi on ongelma. Voihan kriisi tosin johtaa silloinkin suotuisaan tulokseen.
Ainakin Kaarlo Arffmanin mielestä ”nykyisessä luterilaisuudessa 1700-luvun kehityskulku tarkoittaa, että kirkko kyllä kuuntelee mielellään reformaatiota siihen asti, kun se sopii yhteiskunnassa kullakin hetkellä vallalla olevaan ajattelutapaan.” Sen me toki tiedämme, että ranskalaisessa kontekstissa kehityskulku oli kristinuskon vastaista. Lisäksi neologia jakoi optimistisen uskon ihmisen luontaiseen hyvyyteen ja järjen teologiaan. 1700-luvun lopulla Turun yliopiston teologinen apulainen Jakob Bonsdorff hieman radikaalisti totesi saarnoissaan, että ”helvetin tuli on pelkkä allegorinen käsite ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisten keskuudessa.” Mutta tälläinen saarna sitten herättikin seurakunnassa suurta pahennusta. Yllättävä reaktio Bonsdoffin allegoriaan.
Pidät sitten varmaankin tämän kehityksen kriisiytymistä tervetulleena, Kosti Vasumäki.
Niin. Minkälaista kehityksen kriisiytymistä mahdat tarkoittaa?
Viittaan siihen kriisiytymiseen, jota mielestäsi vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän. Toivoin sinun täsmentävän tätäkin.
Aholansaaren teologiapäivät 2019. Kaarlo Arffman: Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys. Vaikkapa kohdasta 1:00:58