Sain oikeat sanat.

Minua on vuosia kiehtonut yksi kohta. Se on Luuk. 10: 21. Siinä Vapahtajamme riemuitsee siitä, että Taivaallinen Isä on salannut evankeliumin ilosanoman, niiltä, jotka pitävät itseään Jumalaa viisaampina.

Niinpä nyt kun minua pyydettiin paikkaamaan jonkun puhujan poissaloa tilaisuudesta, niin päätin puhua tästä. Mahdollisuus puheeseen on minulle harvinaista herkkua. Siitä on vuosia, kun viimeksi nimeni on jossain ilmoituksissa lukenut. Enkä siis ole mikään ammattipuhuja. Olihan tuossa aikaa valmistautua parisen viikkoa, mutta Herran sanaa ei vain meinannut saada. Jos olisi etukäteen annettu jokin teksti, niin siitä olisin ollut helpompi rakentaa jotain. Nyt oli kyseltävä rukouksessa, mistä minä siellä puhun. Oli vain illan aihe: "Herra on ylistyksen arvoinen".

Sitten sain sydämelleni sanat: ”minulla ei ole muuta pakopaikkaa kuin sinun sanomaton laupeutesi.”
Siinä nyt olisi se sanoma, jonka saisin kuulijoilleni välittää. Entäpä puheen valmistus. Kuunnellessani ammattipuhujien puheita, totesin etten minä tuollaiseen pysty. En edes tiedä mistä aloittaa, tai lopettaa. Saatikka sitten, että saisin sanottavani johonkin loogiseen järjestykseen.

Edellisenä iltana lähdin kävelemään rantapolulle ja tein pitkän lenkin. Siinä vasta puheen sisältö muotoutui.
Kirjoittamalla valmistukseni takkuaa. Enkä sitten kuitenkaan puhu lopulta paperista. Nytkään et tiennyt puhetta aloittaessani, missä järjestyksessä asiat olisi hyvä tuoda esiin.
Ennen puhetta minulla on pläk - out tilanne. Siinä omaa puheenvuoroani odotellessa, pää tyhjenee täysin. Tuntuu ettei minulla ole mitään sanottavaa. Sitten kun olen mikrofoonin edessä, niin rentoudun ja puhetta alkaa luontevasti tulla.

Se mitä ajattelin sanoa alussa, tulikin sitten vasta loppuun. Sanoin siis:” minulle tuli tämä Herran sana: minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa, kuin sinun sanomaton laupeutesi". Juuri silloin jyrähti ukkonen.
Siihen olikin hyvä lopettaa..

2 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Alkoi vain hävettää ihan hurjasti, kun vasta edellisinä iltana tajusin, että olisin voinut ajoissa kutsua sinne ystäviä. Jos kerran on niin hyvää tiedossa, niin miksi en kutsuisi hyviä ystäviä paikalle. Murehdin vain omasta osuudestani ja tuo tärkein puoli jäi hoitamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.