Ukrainan sodan aikana on nähty karkeita esimerkkejä siitä, kuinka uskonnollinen puhe on valjastettu propagandan välineeksi. Keskustelua saarnasta käydään yleisemminkin. Helsingin tuomiokirkon Ajan merkit –sarjassa tuomiokirkkoon on kutsuttu saarnaamaan joukko yhteiskunnallisia vaikuttajia. Saarnalla halutaan vaikuttaa ja saada aikaan toimintaa. Eräällä käymälläni pastoraalikurssilla annettiin tehtäväksi pohtia saarnaa ja vaikuttamista. Moni herätys– ja poliittinen saarnaaja käyttää tunteiden nostattamista jonkin asian puolesta tai sitä vastaan ja asioiden esittämistä tietystä näkökulmasta edistääkseen asiaansa. Kun poliitikko puhuu, kukaan ei odotakaan puolueettomuutta. Kirkon saarnoja taas arvosteltiin vaikuttamispyrkimysten vähäisyydestä.

Onko saarna siis perimmiltään kuin mikä tahansa poliittinen puhe? Onko saarnan tarkoitus manipuloida ja saattaa herätykseen – hengelliseen tai poliittiseen – ja ajaa jotakin tiettyä asiaa ja näkemystä? Vai voiko saarnaaja olla puolueeton opettaja, joka ei painosta eikä manipuloi? Voiko saarnaaja kunnioittaa saarnan kuulijan vapautta ja harkintakykyä? Pitäisikö hänen?

Luterilaisen ja augustinolaisen perinteen vastaus olisi, juuri jälkimmäinen. Hyvä saarna ja julistus pyrkii lisäämään ihmisen vapautta. Kristillinen julistus ja armo määritelmällisesti pyrkii vapauttamaan ihmisen, mm. synnin ja turmiovaltojen ja ylipäänsä ihmistä hengellisessä mielessä sitovien voimien alaisuudesta. Tällöin saarnan oikea sisältö on aina vapauttaminen.

Vapaus perustuu siihen, että ihminen ymmärtää itse joitakin hänen käyttäytymiseensä vaikuttavia seikkoja ja kykenee tämän avulla ohjaamaan itse toimintaansa. Kristillisen julistuksen ytimessä – ainakin siten kuin se luterilais-augustinolaisessa perinteessä ymmärretään – on käsitys, että hengellinen hyvä on sellaista, että se omalla voimallaan vakuuttaa ihmisen hyvyydestään, ja siksi ihminen seuraa sitä – ei pakotetusti, vaan vapaasti, koska se on hyvää. Mystiikan teologiassa tätä seuraamista kutsutaan tempaamiseksi. Hyvä saarna (ja siihen liittyneenä Pyhä Henki) avaa ihmisen ymmärtämään tämän hyvän luonteen, niin että hän vapaaehtoisesti mutta vaikutettuna sen intrinsisestä, sisäisestä, hyvyydestä omistaa sen itselleen – esimerkiksi syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa. Ymmärtäminen on omistamista ja vaikutetuksi tulemista, muttei manipulaatiota, vaan vapauden lisääntymistä hyvän ymmärtämisen lisääntyessä. Martti Lutherin kolmesta refomatorisesta pääkirjoituksesta tiivein, klassikkoteos Kristityn vapaudesta, rakentuu tämän perusoivalluksen varaan: Usko vapauttaa kristityn, uskonkohteen hyvyydestä vakuuttumisesta kumpuava rakkaus tempaa kristityn vapaasti mukaan hyvän levittämiseen.

Tästä seuraa, ettei saarnaajan tehtävä ole vaikuttaa manipuloimalla ja esittämällä puolueellisia perusteita asian puolesta tai peittämällä seikkoja, joita asian arviointiin liittyy, vaan “pitää esillä” evankeliumia, tai “osoittaa” siihen (kuten Johannes Kastajan sormi Matthias Grünewaldin kuuluisassa Isenheimin alttaritaulussa). Kuten Martti Lutherin eräissä uskon määritelmissä todetaan, uskon valo osoittaa (ostensio) taivaalliset hyvät, ja niiden näkeminen on niiden omistamista (possessio). Samalla tavoin opetetaan suomalaisen herätysliikekirjallisuuden klassikossa Thomas Wilcoxin Kalliissa hunajanpisaroissa: “Näkeminen aiheuttaa omistamisen.”

Tämän vuoksi kirkon on vaarallista yrittää tehdä itsestään relevantti “saarnaamalla tekoja”, kuten Luther asian ilmaisi, eli puhumalla sinänsä mielenkiintoisista ja tärkeistä yhteiskunnallisista aiheista. Saarnalla on eri tehtävä. Augsburgin tunnustus määrittelee luterilaisen käsityksen saarnaviran olemassaolosta ja tehtävästä viittaamalla juuri tähän kirkon uskon hengelliseen sisältöön:

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (CA V)

Havainto on tärkeä saarnaajalle, mutta yhtä tärkeä se on saarnankuulijalle. Kun usein puhutaan kirkon jäsenen aikuisuuden kunnioittamisesta, on tuota kunnioittamista, että hänen annetaan  tehdä itse järjellään johtopäätökset erilaisista yhteiskunnallisista asioista. Toki saarna voi antaa tähän aineksia, mutta kunnioittamista ei ole, että johdatellaan johonkin tiettyyn päämäärään.

Sen sijaan, että saarna yritetään tehdä kiinnostavaksi tai relevantiksi käsittelemällä yhteiskunnallisia asioita tai pahimmassa tapauksessa valtiovallan antamaa agendaa, hengellinen saarnaaja keskittyy siihen ainutlaatuiseen hengelliseen hyvään, joka kirkolla on annettavana. Tuo hyvä on vieläpä niin sanotusti itsevaikuttavaa, eli vaikuttaa kuulijaan omalla painollaan, ilman, että saarnaajan pitää tulla siihen väliin. Tämä jos jokin on kuulijan ja hänen aikuisuutensa sekä vapautensa kunnioittamista.