KIRJAT
Anni Tsokkinen (toim.)
Taantuvan tasa-arvon kirkko
Kustantamo S&S, 188 s.
Kirjan saamalle julkisuudelle ja leviämiselle olennainen kysymys on sen ilmestyminen ”oikeaan aikaan”. ”Taantuvan tasa-arvon kirkolle” näin ilmeisesti on käynyt. Kirja on lyhyessä ajassa saanut suuren julkisuuden niin lehdissä kuin radiossa ja TV:ssä.
Minkä tähden? Sekä aiheensa että sisältönsä vuoksi. Viime vuonna, 2018 juhlittiin, että papin virka on luterilaisessa kirkossa jo 30 vuotta ollut avoin myös naisille. Kirjan voimakas viesti on: Eikö tämä jo riitä? Vieläkö tästä täytyy taistella?
”Taantuvan tasa-arvon kirkko” on artikkelikokoelma. Kirjan toimittaja on filosofian tohtori ja pappi Anni Tsokkinen. Hänen oma artikkelinsa on vaikuttava; samalla se on vahvan tunteen värittämä henkilöhistoria. Kirjan artikkelit ovat erilaisia, laidasta laitaan. Ehkä kustannustoimittajaa ei lainkaan ollut, tai sitten hän on antanut kaikkien kukkien kukkia.
Kirjan pääsanoma tulee joka tapauksessa todistetuksi. Päivi Vähäkangas lähtee Uudesta testamentista ja Paavalista. Hän kertoo Paavalin kirjeessä esiintyvästä apostolista nimeltään Junia. Nimestä on kiistelty – naisen vai miehen nimi? Totta on, että Paavalin jumalanpalveluksissa ääneen pääsivät myös naiset. Raamatuntutkimuksen mukaan kaikki Paavalin kirjeet eivät ole hänen kirjoittamiaan. Tämä selittäisi sen, että kirjeitten antama kuva naisista on sekä myönteinen että torjuva.
Kirja osoittaa, että naispuolisilla papeilla on todellista syytä turhautua. Väheksyntää ja syrjintää esiintyy muuallakin, mutta kirkossa on lisäpainona Raamatun, erityisesti Vanhan testamentin tuhatvuotinen patriarkaalisuus.
Satu Saarinen, teologian tohtori ja Oulun tuomiorovasti nostaa esille viimevuotisen 28 kirkolliskokousedustajan kirjeen piispoille, jossa he pyysivät lisää tilaa niille papeille, jotka eivät hyväksy naisia työtovereikseen. He saivat selvän vastauksen edelliseltä ja nykyiseltä arkkipiispalta: kirkossa ei ole kahta tietä. Sen papin virka ei ole sukupuolisidonnainen.
Asia on periaatteessa selvä, mutta käytännössä esiintyy työpaikkakiusaamista. Käsittääkseni sitä ei Turun seuduilla juurikaan esiinny ja täällä myös suhtautuminen sukupuolivähemmistöihin on ollut asiallista. Yhteentörmäys samansukupuolisten avioliittojen siunaamisen kanssa näyttää kuitenkin väistämättömältä.
Kirja nostaa kissan pöydälle ja kertoo avoimesti kaikista ristiriitojen aiheizsta. Turhautuminen on luonnollista, mutta päällimmäiseksi nousee aktiivisuus ja aloitteellisuus huomisen edessä. Lainaus Minna Mannertilta: ”Koetan suhtautua tällaisiin tilanteisiin huumorilla. On hyvä muistaa, että miesjohtoisilla yhteisöillä on keskuudessamme vuosituhansien verran etumatkaa.”
Syrjityiksi kirkossa tulevat myös diakonian viranhaltijat, hekin yleensä naisia. Syrjiöitten tavalliunen selitys on, ettei tämä ole tasa-arvokysymys. Mitä muuta se voisi olla? Raamattu sisältää myös moniavioisuuden ja orjuuden. Miksi naisia väheksyvät ja syrjivät eivät aja niitäkin? Mutta ei, he keskittyvät miehen aseman pönkittämiseen. Raamattu kertoo Jumalan luoneen ihmisen kuvakseen, niin naiset kuin miehet.
(Kirja-arvio on julkaistu Turun Sanomien Kulttuuri-osastossa 4.4.2019)
Kimmo Jaatila tuntee itsensä luokatuksi, kun hänen virkakäsityksensä on vanhanaikainen ja kaipaisi päivitystä. Ymmärrän tuon tunteen, aina minuakin harmittaa kun tietokonevalmistaja tuputtaa uutta käyttöjärjestelmää ja taas on opeteltava uudet systeemit.
Nimim. ”Yksi monien puolesta”
Omaan puheenvuorooni totean Korhosen höpötyksen pohjalta: MOT.
Kimmo, totta kai sinun puheenvuorosi ovat täyttä asiaa ja minun ”höpötystä”. Siihen päätelmään voi tulla jos asiasta ei mitään ymmärrä. MOT.
https://www.dropbox.com/s/nekj8rc0pic69r8/mua%20ei%20kiinnosta.jpg?dl=0
Vaikuttaa siltä, että Pentti Korhosen ja Kimmo Jaatisen kommentit eivät taida kohdata kirkkohistorian kontekstissa. Heidän väliseen keskusteluun viitaten, itse henkilökohtaisesti tietokone puolella olen ollut Mac käyttäjä jo vuodesta 1999 lähtien, vaikka vastakkaisen järjestelmän edustajat eivät näkemystäni ”komppaa”.
Ei tässä kukaan Jaatinen olekaan kommentoinut.
28n kirje ei pyytänyt lisää tilaa naispappeutta vastustaville papeille, vaan niille aktiivisille seurakuntalaisille, jotka eivät katso omantunnonsyistä voivansa osallistua naisen toimittamaan messuun, tai ainakin kaipaavat mahdollisuutta myös miespapin pitämiin messuihin. Viranhaltijoiden tasa-arvoisesta kohtelusta ei tietenkään pidä tinkiä, mutta on muistettava, että papit ovat seurakuntaa varten, eikä seurakunta pappeja varten. Jos omantunnonarkoja pyritään pakolla muuttamaan mielensä, ollaan ajamassa heitä pois kirkkomme yhteydestä. Kirkkoon pitää mahtua erimielisyyttä siltä osin kun ei ole kysymys yhteisen uskontunnustuksen sisältämistä asioista, ja kirkon virasta ei uskontuunnustukset sano kerrassaan mitään.
Voisiko asiaa tarkastella omantuntojen asiassa järjestämällä vuoroin tai samana päivänä myös naispapin tai pappien toimittama Messu. Näin voitaisiin havainnoida seurakuntalaisten mielenajatusta Uskontomme harjoittamisesta.
Seurakunnanhan ymmärretään kutsuvan pappinsa. Tälle kai voisi huomata enemmän merkitystä.
Hyvä ehdotus, Pekka. Vaikka sitten kolmen viikon jaksoissa, miespappien messu, naispappien messu ja mies-ja naispappien yhteismessu. Sitten vain tilastoa kokoamaan ja syntyisi hyvää tietopohjaa sille, mikä on kannatettavin messumuoto. Syntyisi myös tervettä kilpailua, joka lisäisi kirkossakävijöiden määrää.
KIMMO (tänään 14.59)
kirjoitit, että vanhauskoista eli perinteisen virkakäsityksen kannattajaa saa ihmisenä halventaa.
On ikävää, että koet näin olevan. Toivon, että antaisit jonkun konkreettisen esimerkin, kirjoituksen tai puheen siitä, missä näin viime aikoina on tapahtunut. Että joku on mitätöinyt jonkun vanhauskoisen ihmisarvon tai hänen työidentiteettinsä. Sanonut, ettei hän ole sitä, mitä luulee olevansa. Kuvittelen, etten olisi tällaiseen puheeseen tai kirjoitteluun syyllistynyt, mutta jos olen, kerro se minulle, että voin pyytää anteeksi.
Heikki,
Ole huoletta. En ole tarkoittanut sinua.
Kerron joskus omista kokemuksistani työelämässä ja tällä palstalla.
YRJÖ &&,
luterilaisessa kirkossamme ei pitäisi puhua miespapeista eikä naispapeista. On vain pappeja, jotka kirkko kutsuu työhönsä. Vanhassa testamentissa tunnettiin erilainen virkapappeus, pappi oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Uuden testamentin pohjalta rakennettu pappeus on yleistä pappeutta, joka rakentuu kasteeseen. Olemme kaikki kastetut yleisen pappeuden perusteella evankeliumin eteenpäin viejiä. Sitten on vielä järjestyksen vuoksi virkapappeus, mutta se ei ole mitään enempää tai korkeampaa, kuin mitä on Jumalan maan päällä vaeltavan kansan kasteeseen perustuva pappeus.
Heikki Palmu :”Olemme kaikki kastetut yleisen pappeuden perusteella evankeliumin eteenpäin viejiä. Sitten on vielä järjestyksen vuoksi virkapappeus, mutta se ei ole mitään enempää tai korkeampaa, kuin mitä on Jumalan maan päällä vaeltavan kansan kasteeseen perustuva pappeus.”
Entisenä ortodoksikirkon ja ”sattuneista syistä” nykyisenä evl.kirkon jäsenenä ymmärrän, että evl.kirkon uskon perustalle rakentunut identiteettinne ja sen varjeleminen on teille yhtä tärkeää kuin oikeus omaan identiteettiimme on ollut meille. Toivon Jumalaksi sanomani universaalin Rakkauden siunausta evl.kirkolle ja pyydän luterilaista, ortodoksista ja katolista uskoa sisäistäneen ja ymmärtävän perheeni puolesta, että evl.kirkon viralliselta sivustolta poistetaan kokonaan apostolista suksessiota koskeva teksti.
Kaikkeen mitä Heikki tässä kommentissa sanoo yhdyn täysin. Jokin sanamuoto on kuitenkin välttämätön papin sukupuolen ilmaisemiseksi silloin kun käsitellään sitä kirkkomme haavaa, joka erottaa pienen mutta aktiivisen vähemmistön kirkkomme valtaenemmistöstä, johon miellän itsekin kuuluvani.
Pappismies on kielikorvani mukaan parempi kuin miespappi.
Yksi vaihtoehto korostaa olisi kirjoittaa ”miehet pappeina”.
Miksi pitäisi korostaa? Asiallinen toteaminen tarpeen vaatiessa riittänee. Varsinkin ’naiset pappeina’ kuulostaisi minusta siltä, että vallitsevasta tilanteesta tehtäisin jälleen erityiskysymystä.
TUULA,
Apostolinen suksessio!?
Eikö se kuitenkin, sentään ole Jumalan siunauksen varassa. Ei se ole mikään mekaaninen tai automaattinen juttu, vaan osa Jumalan siunausta.
Siitä huolimatta, vaikka osa uskonnollisista yhdyskunnista kieltää toisilta yhteisen Herran pöydän. Herran tahdon vastaisesti, niin ajattelen.
Oli seuraanto säilynyt meillekin asti tai ei ,olisi tehtävään kutsutun siunaaminen ensisijaisesti seurakunnan asia. Vieraita toki harkitusti voi mukaan kysyä mutta koko tarjottimellinen joka tilaisuuteen on hätävarjeluksen huomaamisen liiottelua ja enemmän arvotaloudesta kiinni pitämisen pakkoa.
Hyvä Heikki P.
Oletko tosiaan sitä mieltä, että kuka tahansa – siis ihan kuka tahansa – voi perustaa ”kirkon”. Valita itsensä sen papiksi ja alkaa johtaa sitä? Edellä kirjoittamasi perusteella vaikuttaa siltä. Näinhän on toimittu Yhdysvalloissa ja maassa onkin kymmenin tuhansin eri kuppikuntien ”kirkkoja”.
Eikö Jumalan siunaus toimi juuri Kirkon välityksellä? Ei kukaan voi julistautua ”papiksi” tai ”evankelistaksi”, vaan Kirkko kutsuu hänet. On vain yksi apostolinen ja katolinen, oikeauskoinen Kirkko. Siitä erkaantuneet ovat kristillisvaikutteisia yhteisöjä. Näitä ovat mm. roomalais-katolinen kirkko, protestanttiset ryhmät jne.. Islaminkin on kristiuskosta jo varhain erkaantunut areiolainen lahko (ks. esim. https://www.lukusali.fi/index.html?p=Ortodoksiviesti&i=47a1cd00-3b5f-11e9-91a4-00155d64030a s. 24).
Jari Haukka 07.04.2019 11:50 kommentin johdosta.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa apostolinen suksessio katkesi vuonna 1884, koska silloin kaikki piispat kuolivat samana vuonna ja uuden arkkipiispan T. T. Renvallin vihki professori A. F. Granfelt. Vuonna 1934. Ruotsin arkkipiispa ja eräs anglikaaninen piispa olivat kuitenkin mukana vihkimässä suomalaisen Aleksi Lehtosen piispaksi, joten tällä tavoin apostolisen suksession on katsottu tulleen palautetuksi Suomeenkin.
Jari Haukka, mitä itse ajattelet tästä näkökulmasta? Vai katsotaanko vuoden 1054 jako apostolisen seuraannon katkeamiseksi. Meneekö se raja tässä? Vaikka roomalais-katollisessa kirkossa oli alunperin myös oiken vihittyjä piispoja ja pappeja jotka oli vihitty ennen suurta skismaa. Mitä mieltä olet tästä näkökulmasta.
Hyvä Sami P,
Mielenkiintoisia näkökohtia, totta. Onneksi minun, Kirkon hierarkiaan kuulumattomana, ei tarvitse ottaa kantaa. Ehkäpä joku ev.lut. yhteisön oppineista selvittää asiaa.
Jari Haukka,
En tiedä vastausta tuohon. Jotenkin kirjoituksestasi voisi päätellä, että ordotoksipuolella ajatellaan juuri 1054 suuren skisman muodostaneen ehdottoman rajan. Oikeastaan muuta logiikkaa en nyt keksi. Osaisiko joku muu kommentoida tätä, niin asiaan tulisi jonkinlainen selvyys.
Aika kummallista puhetta on tuo ettei sukupuolella ole väliä. Ikään kuin papin puku tekisi ihmisestä sukupuolettoman. Tähän asti ole kyllä tunnistanut sen kumpaa sukupuolta kukin pappi on. Väkisinhän sukupuolella on väliä. 30 vuotta sitten puhuttiin paljon siitä hyvästä, mitä naiset voivat tuoda pappeuteen. Ja ovat toki tuoneetkin. Tulihan siitä jotain hankaluuksiakin. Siinä tuli samalla kirkkoon tuo sukupuolisuus kysymys. Ei sitä, eikä sen mukana tulevia ongelmia voi kirkosta poistaa. Niiden kanssa on vain kyettävä elämään. Millä ei tule olemaan kirkkoa, jossa kaikki hyväksyisivät naisten pappeuden. Sillä eihän siinä ole kyse naisen hyväksymisetä saman veroisena, vaan ihan jostain muusta. Ihan muusta ja luovuttamattomasta. Sellaisesta jostakin, josta neuvottelemalla ei voi päästä eteenpäin.
Kansankirkon kirkkovene vuotaa, kaksi erilaista näkemystä pappeudesta. Kenen joukossa seisot kirkon jäsen? Kenen lippua kannat? Ehkä jatkossa on kiellettyä puhua naispapista tai miespapista: ”Kolmas juridinen sukupuoli tarvitaan | Seta ry”
”Siinä tuli samalla kirkkoon tuo sukupuolisuus kysymys.” Tämä on minusta kummallinen käsitys. MIes on sen mkukaan ikäänkuin sinänsä sukupuoleteton ihminen, josta nainen viettelee sukupuolisuuden esiin jollakin mystisellä ’naiseudellaan’.
Pekka Pesonen :”Millä ei tule olemaan kirkkoa, jossa kaikki hyväksyisivät naisten pappeuden. Sillä eihän siinä ole kyse naisen hyväksymisetä saman veroisena, vaan ihan jostain muusta. Ihan muusta ja luovuttamattomasta. Sellaisesta jostakin, josta neuvottelemalla ei voi päästä eteenpäin.”
Olen samaa mieltä. Olen tehnyt puolisoni mahdollistamaa yksinyrittäjä-työtä tietoisesti valittuna tavoitteena ”että me kaikki pärjäisimme” ja asiakaskuntaani on kuulunut viiden eri kansallisuuden Suomeen kotoutuvaa pienyrittäjää. He kaikki kantavat mukanaan oman kansansa kulttuuriperimää, arvomaailmaa, maailmankuvaa ja jumal-uskoaan. Lisäksi saimme perheeseemme eri kansallisuutta edustavan sotaa pakenevan nuoren, jonka puolesta tappelimme kahdeksan vuotta, että hän sai jäädä maahan.
On ollut pakko oppia, että jos todella haluaa toimia ja tehdä työtä omatuntonsa mukaisesti, arkipäivän todellisuus on ihan-aikuisen.oikeasti tutun joululaulun sanoja lainaten sitä, että ”et löydä kultaa, et juhlapöytää, löydät vain seimen ja tallin koruttoman..” Olen kiitollinen ortodoksikirkolle, että saan kantaa sormessani Valamon luostarin alttarissa siunattua rukoussormusta, johon on kaiverrettu Jeesuksen rukous.
Kun kirkon järjestyksessä huomataan naisen kelvollisuus papin tehtävään mikseivät Piispat haastatteluissaan uusien halukkaiden kanssa asiaa halua katsoa. Eikö tämä ole luistamista ja laiminlyöntiä tehtävän velvollisuuksista. Pappisvihkimystä ei tarvitse suoda ja antaa kenellekään joka ei hyväksy Naista Pappina, ja joka ei pidä Naisen Ehtoollisen Asettamista pätevänä.
Miten paljon kirkossamme annetaan väärää todistusta omista haluista, intohimoista, ja nimenomaan asiasta mitä kokelas itse asiassa on valmis tunnustamaan oikeaksi.
Toki, kirkon historia ymmärtää myös väärin todistamisesta kun asia on oikea. Onkohan tässä nyt kyse yhdestä sellaisesta poikasesta.
Piispojen täytyy alkaa hoitamaan virkaansa. Miksi Heidät muuten tehtävään on valittu.
Yhdellä tavalla Naispappeuden vastaisuus olisi kerettiläisyyttä, ja tämä aikanaan synnytetystä ponnesta huolimatta. Eiväthän silloin työssä olleet työtänsä määrättömiin jatka.
Toimivaltainen kirkollinen viranomainen näin vahvistaa mallin minkä mukaan toimitaan.
Pekka V,
Aika varovainen kannattaa olle kerettiläiseksi julistamisissa, etenkin luterilaisen.
JARI (7.4. klo 11.50)
”Oletko tosiaan sitä mieltä, että kuka tahansa – siis ihan kuka tahansa – voi perustaa `kirkon`. Valita itsensä sen papiksi ja alkaa johtaa sitä.”
Jari ei, en ole, ja minun on vaikea ymmärtää, minkä perustalta vedät tällaisen johtopäätöksen. Olen näillä palstoilla arvostellut suomalaista ”lähetyshiippakuntaa”. Pieni, muutaman tuhannen sielun joukko julistautuu hiippakunnaksi ja valitsee omasta joukosta ”piispan”. Ja vielä: ilmoittaa olevansa edelleen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja vieläpä sen uskova ja oikeassa opissa elävä osa. Mitä vakuuttavuutta tällaisella voisi olla?
Mutta Jari, vaikka puhun Jumalan maan päällä vaeltavasta kansasta ja uskon siihen, niin tämä Kristuksen kirkko on pirstoutunut. Vanhat kirkot vähemmän, uudet enemmän, mutta yhtä kaikki, seitsämänä vuotena Saksassa näin, että myös ortodoksinen kirkko on jakautunut moneksi erilliseksi kirkoksi. Suuresti arvostan ortodoksista kirkkoa, Suomessa, Venäjällä ja koko maailmassa. Itse olen ”luterilainen” tai ”evankeelinen” – Lutherillehan hänen nimisensä kirkko olisi ollut kauhistus.
Näin minäkin uskon, että on vain yksi apostolinen ja katolinen kirkko. Synnin tähden se on kuitenkin jakautunut. Jumalan valtakunta on yksi ja Herra meitä varjelkoon, että olisimme sitä rakentamassa. Mitä Jumalan siunaukseen tulee, se on Jumalan asia, eikä hän ole sidottu meidän työhömme, ei edes meidän kirkkoihimme.
Heikki P,
Katsot siis että kuka tahansa ei voi julistautua papiksi. Ehkäpä avaat kriteerejäsi ”oikeaan” pappeuteen. Riittääkö esim. Suomen ev.lut. kirkon kokouksen päätös muuttamaan oppia, kuten tuntuu nykytilanne olevan.
Ei ole uusia tai vanhoja kirkkoja. On yksi Kirkko josta on eronnut eri yhteisöjä. Ei kannata pettää itseään ”näkymättömällä kirkolla” kun näkyväkin on olemassa.
PS. Ortodoksinen kirkko on hallinnollisesti jakautunut. Vuosisatainen eri valtioiden sorto lienee syynä. Sortajia ovat olleet muslimihallitsijat, Venäjällä ensin tsaarien koneisto, etenkin Pietari ”Suuresta” lähtien, sittemmin kommunistit. Opillisesti ortodoksien kirkko ei ole jakautunut.
Kannattaa lukea mitä tsaarien sorto tarkoitti. Esim. Marttyyripiispa Arsenin, Rostovin metropoliitan elämänkerta antaa hhyvän kuvan mistä oli kyse. https://www.ort.fi/marttyyripiispa-arseni-rostovin-metropoliitta
SAMI, (7.4. klo 14.47)
Matti Paloheimon runo: ”Jos Jeesus ei nauranut, on uskomme turha.”
Repliikistäsi tulee mieleen, että Jumalalla, Abballa, Taivaallisella Isällämme täytyy olla paljon huumorintajua. Uskon, että Jumalan siunaus oli maamme ja kirkkomme kanssa myös vuosina 1884 -1934. Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei apostolinen suksessio voi olla joku automaatio tai mekaaninen juttu, kysymys on enemmästä. Ja samalla: tämä on uskon asia, ei sitä millään voi toidistaa.
TUULA (7.4. klo 5.55)
Meillä ei tule milloinkaan olemaan kirkkoa, jossa kaikki olisivat kaikesta samaa mieltä. Eihän meillä ole maailmassa yhtään pariskuntaa, joka olisi kaikesta samaa mieltä. Kirkon yhteys ei perustu sen jäsenten samaanmielisyyteen. Kun aloitin 1974 Oulussa ensimmäöisessä papinpaikassani, meillä oli joka lauantai-.ilta ”Nuorten ja opiskelijoiden ehtoolliskirkko”. Se oli lähtenyt (Pohjois-Suomen) ylioppilaiden kristillisestä yhdistyksestä, mutta Pyhän Hengen työn tuloksena joukko kasvoi koko ajan. Mukaan tulivat körttiopiskelijat, Kansan Raamattuseuralaiset, ainakin osa lestadiolaisista nuorista ja opiskelijoista. Yksi ainoa joukko kieltäytyi tulemasta. Heidän perustelunsa oli, että heillä oli eri käsitys Jeesuksesta kuin Pykyläisillä.
Se oli minusta erittäin huono perustelu. HPEhtoollinen ei perustu ehtoollisvieraitten ristiriidattomaan uskon- ja maailmankäsitykseen. Perusta on Vapahtaja, joka pöytäänsä kutsuu kaikki syntiset ja erimieliset.
Heikki Palmu :”Perusta on Vapahtaja, joka pöytäänsä kutsuu kaikki syntiset ja erimieliset.”
Nämä asiat perustuvat henkilökohtaisiin päätöksiin. Kun evl.kirkon naispuolinen pappi on rippikoululeirileirillä tuominnut lapsemme puheen universaalista Rakkaudesta pahan hengen puheeksi ja kun evl.kirkon miespuolinen pappi on julkisella keskustelupalstalla todennut avioliittomme pohjan olevan päin seiniä ja että puolisoni rakastaa enemmän pimeyttä kuin minua, en usko evl.kirkon vapahtajaan enkä pappeuteen.
Ortodoksikirkon apostolista suksessiota noudattavan patriarkaatin papeilta emme perheenä koskaan ole kuulleet mitään vastaavaa ja haluamme syntisyytemme tunnustaen kykyjemme mukaan kulkea heidän Vapahtajansa tahdon mukaisesti maanpäällisen polkumme loppuun asti.