Ruttopuiston rovastin muistelmat, osa 1: Kahvi

En tiedä, onko muistelmat hyvä aloittaa traumaattisilla kokemuksilla, mutta kokeillaan, syökö rohkea rotan. Monissa muissa asioissa tällaisen turhanaikaisen eläkeukon muisti voi heittää häränpyllyä, mutta ei tässä: Muistan hyvin tarkasti joka ainoan tähänastisen yritykseni tehdä tuttavuutta kahvin kanssa.

Olin viisi ja yökylässä sukulaisissani, koska kun kerran välimatkat olivat tuohon aikaan liian pitkiä pelkkiin päiväreissuihin. Heräsin ihanaan kahvin tuoksuun ja unen pöpperössä silmiäni vielä hieroen vaadin saada kuumaa kahvia. Vanhempani sitä ihmettelivät, koska en ollut pyytänyt tuota nautintoainetta koskaan kotona. No, minulle laitettiin kupin pohjalle tilkka kahvia, runsaasti sokeria ja vielä enemmän maitoa. Tuli kauhea hiki, sydän alkoi takoa hurjasti ja kahvi maistui pahalle. Ensimmäinen epäonnistumiseni kahvinjuojana oli suoritettu.

Kansakoulussa opin upean laulun, jonka suggeroivat sanat osaan vieläkin ulkoa: ”C-A-F-F-E, ällös juo kahvia / ompi lapsille se myrkkyä, / posket kalventaa ja polvet heikentää / ällös oo mummo / mi kahvista luovu ei!!!”

Ikää siis 7 ja jo kaksi syvää traumaperäistä stressireaktiota koettuna! Tietenkään en halunnut pikkupoikana miksikään mummoksi muuttua! Näin painajaisia siitä, että istun jossakin vanhainkodissa huivi päässä ryystämässä kahvia tasetilta sokeripalan ja harvojen hampaitteni välistä.

Teologisessa tiedekunnassa syksyllä 1974 me 200 fuksia olimme ensimmäistä kertaa yhdessä koolla – ja tietenkin kahvipöydän äärellä. 195 noviisia meni oitis halpaan ja lankesi kahviin. Meitä oli vain 5 urheata, jotka jaksoimme vastustaa kiusausta ja saimme teetä. Vaikka kahvi olikin mielestäni pahaa, niin ei teeskentelijänkään osassa hurraamista ollut.

37 vuoden työuraani mahtui 3 vakavaa kosketusta kahvikuppiin (kuppien käsinpesua ei lasketa). Vuonna 1985 oli kyse vahingosta. Olin erään yli 90-vuotiaan naisen kotona syntymäpäiväkäynnillä. Puhelias mummeli, mutta ah, niin huonokuuloinen. Hänellä oli useita kuulolaitteita, joista ei ollut juurikaan apua, vaikka hän niitä jatkuvasti vaihteli ja räpläsi ja minä yritin puhua niin kovaa kuin pystyin.

Kuten varmasti jo arvaattekin, vanhus piti piiiiiitkän monologin, jota minä yritin tuon tuostakin muuttaa dialogiksi, vaikkakin turhaan. Äkkiä emäntä pomppasi pystyyn ja alkoi kantaa eteeni erilaisia pulloja, joiden korkkaamisen pystyin vinhasti käsiäni auton tuulilasinpyyhkijöitten tapaan heiluttamalla torjumaan.

Nainen ei lannistunut vaan päätti keittää kahvit. En pystynyt estämään, hän kun äkkiä katosi jonnekin suuressa lukaalissaan. Niinpä tuli juoduksi yksi kupillinen. Tuloksena taas hirmuinen hiki, jonka kofeiini vissiinkin otsalleni pukkasi, niin kova colajuomari kuin olinkin. Juoman makua en kommentoi.

Vielä 1980-luvun alussa juhlien emännät ihmettelivät kovasti paljon pappia, joka ei juonut kahvia. Ihmeteltiin, että mitäs sitä papille sitten voisi tarjota.  Sittemmin ajat vapautuivat niin, että saatoin kieltäytyä pakollisesta teekupillisestakin ja sanoin haluavani mehua. Niinpä minulle osoitettiin matalampaa pöytää ja sanottiin, että pappi on hyvä ja hakee lasten pöydästä oman juomansa. Viimeisinä työvuosinani olin jo niin estoton, että suorastaan vaadin kasuaalien yhteydessä juomakseni maxia tai zeroa.

Sekä 60-vuotissynttärini että eläkkeellelähtöjuhlani pidettiin Bulevardin seurakuntasalissa.  Molemmissa bileissä olin päättänyt rohkaista mieleni, unohtaa 5-vuotiaana kokemani kauhunhetket ja 7-vuotiaana tapahtuneen traumatisoitumisen ja aloittaa uuden elämän, johon kahvi kuuluisi olennaisena osana.

Ei onnistunut. Reaktio oli jälleen sama: Pahaa oli, hiki tuli ja ällö olo, sydän hakkasi rinnassa ihan hulluna. Kävin keittiössä pyyhkimässä hikeä ja vaihtamassa kahvin colaan. Onneksi ovat kahvikupissa saman värisiä nesteitä.

Kyllä nyt on Ruttopuiston rovastin kahvit tässä elämässä juotu! Tokko sitä tököttiä tulevassa elämässä  edes tarjotaan. Saankohan minä siellä perillä vastauksen siihen, miksi minä täällä maan päällä niin surkeasti epäonnistuin kahvin juonnissa? Vai osaisiko joku kertoa sen minulle jo nyt? Meinaan vaan, että kun minulla on kumminkin paljon muutakin kysyttävää Mestariltani…

 

Kuvat yllä ja alla: Pääministeri Holkerin MINÄ JUON NYT KAHVIA!-kommentista tuli lentävä lause, mutta vasta Ranskan presidentti Macronin jokin aika sitten Kauppatorilla hörppimästä kahvikupillisesta varsinainen riemu repesikin: Sosiaalinen media tulkitsi ilmeestä, että pahaa oli. Suomen pressa puuttui asiaan, sitten Ranskan presidentin kanslia ja lopulta Pauligin kahvinpaahtimo uhosi lähettävänsä Ranskaan kahvilastin…

 

 

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
    • Olenhan minä kokeillut juoda moniakin erilaisia juomia, joihin on kofeiinia lisätty, mutta eivät ne koskaan ole aiheuttaneet vastaavia reaktioita kuin kahvia juodessa. Kun energiajuomat olivat uusia Suomessa, niin pitihän niitäkin maistaa. Ja niissähän on kofeiinia suorastaan yliannostetusti. Vaan ei tuntunut missään. Kui?

  1. Veljeni Hannu, ruttopuiston kunnioitettu rovasti, Taivaassa on aina aamuisin torikaffet, joissa papisto (sikäli kuin heitä löytyy) toimii juonninjohtajina. Illalla (vaikkei siellä aikaa olekaan) kokoonnutaan vaihtamaan päivän juorut ja ottamaan uudet tulijat vastaan makoisten kahvikupposten saattelemana. Olen varustautunut mahdolliseen juonninjohtajan pestiin ja yhden päivän saavutus oli 27 kupillista.

    • Kiitos kommentistasi, veljeni Matti. Onko niin, että kahvi on enemmänkin sosiaalinen juoma, jota ei ole tarkoituskaan ryystää janoon? Nyt on nimittäin niin, että taivaassa ei kenelläkään ole nälkä tai jano, vaan vesilinjalla pysytään. Ilmestyskirjan seiskaluvussa (16-17) sanotaan näin:

      ”Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle,
      sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.”

      Tästä voitaneen tehdä tulkinta, että kahvia huvikäyttöön ei ole kielletty, mutta miten ihmeessä sinne taivaaseen saisi raijatuksi pikakahvia, joka sekoitetaan elämän lähdeveteen? Entä onko sähköä kahvinkeittoa varten vai saako siellä tehdä avotulen nokipannukahvin valmistamiseksi?

  2. Ymmärrykseni mukaan kahvin yhteisöllinen vaikutus korostuu siellä missä ei ole illan ruskoa eikä aamun kajoa. En tiedä mikä antaa pohjaa epäilyllesi mutta kun taivas on jo tässä ja nyt niin miten siellä ei olisi sitä mitä vaivaisella telluksellakin nautitaan. On vanhan kansan pannuplöröjä, on nokipannukahvet, on sofistikoituneitten latet ja rauhattomien espressot. Uusi taivas uusi maa ja siellä sinunkin uusi pötsisi (jos siis sinne pääset) on luotu kahvin nautintoihin.

    • Niin, meinaatkos, Matti, että jos en pääse sinne Uudellemaalle ja taivasalle, niin siellä hellepuolella olisi sitten pelkkää makkaran paistoa ja sumpin tekoa nuotiolla?

      Mitä taas uuteen pötsiin tulee, niin enpä usko sellaista tarvitsevani. Minulla on täällä maitten päällä mm. pölypussiton pölynimuri, joten ilman sisuskalujakin vissiin tullaan toimeen siellä paremmassa, teknisesti kehittyneemmässäkin paikassa tai tilassa.

  3. Hyvin mielenkiintoinen , ihan oikean neuroosin (ne on harvinaisia nykymaiilmassa) tapainen fobia. Herättää heti kysymyksiä kahvin symboolisesta sisällöstä. Siis kyse ei ole kahvista vaan siitä että kahvi on valepukuinen jotain muuta, mutta mitä? Oireista päätellen tappavaa myrkkyä.

    Tarinan mukaan aikuiset kyllä pettivät pikkupoikaa jos siinä oli paljon maitoa ja sokeria.Eihän se kahvilta voinut maistua. Mielenkiintoista, että oikea kahvi sitten myöhemmin sai aikaan samat oireet , vaikka maku oli varmasti jotain muuta.

    Hieno esimerkki siitä kuinka psykolooginen todellisuus on objektiivista todellisuutta vahvempi.

    Asian hyvä puoli on se, että rovasti on säästynyt kahviriippuvuudelta joka on todella vaikeasti parannettavissa ,kun harvat edes haluavat siitä päästä irti. Mutta he ärtyyntyvät jos abstinenssi menee tietyn rajan yli.

    • Kiitos hienosta diagnoosista, Markku. Tosin taisin tilata sen itse.

      Minulle tuli mieleen termi Kahvikuppineuroosi. Sehän on yleisesti ottaen sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Minun kohdallani se voisi merkitä sellaista neuroosia, jossa potilas ei uskalla tarttua kahvikupin korvaan.

      Mainittakoon vielä, että nuo kaikki nuo edellä mainitsemani sukulaiset olivat Karjalan kannaksen evakoita. Siellähän yleinen lastenkasvatustapa oli höynäyttäminen. Huiputtamalla yritettiin poistaa lapsilta liiallinen sinisilmäisyys. Saatettiin vaikka lähettää naapuritaloon hakemaan raidallista maalia. Kun naapurin isäntä sitten saa hillittömän nauruhepulin, niin tuo onneton huiputettu taisi oppia jotakin.
      Minä olen muuten itse ruskeasilmäinen…

      Jossakin vaiheessa annoin itselleni täydellisen vapautuksen kahvinjuonnista. Sanoin itselleni, että eihän minun ole sitä mikään pakko juoda, kun ei kerran maistu. Ilmeisesti alitajuntani otti asian ihan todesta ja päätti toimia niin, etten sitä voikaan juoda?

    • Mun mielestäni tuo Markun diagnoosi on mielenkiintoinen. Se paljastaa kiinnostavan mekanismin, jota sopii mietiskellä. Mitähän pahaa olenkaan mahtanut projisoida kahviin? Olenko selvinnyt ongelmastani, jos ja kun opin juomaan kahvia? Paitsi että en aio vieläkään opetella…

  4. Ootko muuten aikonu julkaista nämä blogit joskus kirjana? Tykkään lukea enemmän kirjoja kuin tietsikan ruutua. Joskus menee monta viikkoa, etten viitsi käydä lukemassa Kotimaa24:ääkään. Mutta on se hyvä, että joku kirjoittaa huumorimielessä, kun täällä muuten on niin kovin tosikkomaista ja kireää kiistelyä.

    Lapsena maalla join kahvia, kun sen kanssa sai vastaleivottua kakkoa (=hiivaleipä), jonka päällä paksusti voita. Kotona kaupungissa en koskaan. Mieheni joi lapsena kahvia, mutta kun rehtori aamuhartaudessa puhui kahvin, tupakan ja viinan haitallisuudesta, mieheni otti opiksi. Muita hän ei ollut edes kokeillut ja kuulemma kahvin juonnin lopettaminen oli ollut vaikeaa. Sittemmin hän ei ole kahvikupin korvaan koskenut. Teetä meillä on aina juotu aamuin illoin.

    Nyt eläkkeellä olen joskus keittänyt itselleni kupin kahvia (sokerin ja kerman kanssa), jotta jaksaisin paremmin kääntää maata, kitkeä rikkaruohoja, kerätä omenia… tai istua messussa. Mutta en sano miehelle, ettei se pelkäisi, että alan juomaan enemmänkin.

    • Anita: Lapsena pohdin noita kysymyslitanioita paljonkin. Eläkeläisenä arvelen tuollaisen katekismusmaisen kysymys-vastaus-periaatteen kuuluvan vain ja ainoastaan tänne maan päälle. Uskon nyt, että asiat selviävät taivaassa toisenlaisen oivaltavan tietoisuuden kautta. Siinä ei välttämättä edes tarvita sanoja, kun usko muuttuu näkemiseksi.

    • Totesit kuitenkin, että sinulla on paljon muutakin kysyttävää Mestariltasi…

      Kun on rämpinyt uskon tietä jo 40 vuotta ja vieläkin on kysymyksiä, joihin täällä ei kukaan osaa vastata eikä Raamattukaan anna edes vihjeitä, niin joskus kiinnostaisi tietää, mitä kysymyksiä muilla on. Eri kysymyksiähän ne varmasti ovat itsekullakin. Minulla on nyt paljon enemmän kysyttävää kuin lapsena. Silloin en älynnyt sellaisia ihmetellä kuin nyt, elämää jo monet vuosikymmenet nähneenä.

      Ja samapa tuo, millä tavalla niihin aikanaan vastaukset tulevat. Olisi kuitenkin hienoa saada viettää ihan henkilökohtainen keskustelusessio Mestarin kanssa. Ainakin se olisi läheisempää kuin tuo arvelemasi ”oivaltavan tietoisuuden kautta”, vaikka ymmärrän, että onhan se varmaan mahdollista niinkin. Kaikkihan on silloin toisin.

    • Lauri, muistatko Antti Litjan esittämän papin roolihahmon elokuvassa Mies, joka ei osannut sanoa EI? Hyväntahtoisena Jees-miehenä hän joutui tuon tuostakin todella noloihin ja kiperiin tilanteisiin. Minä osasin sanoa EI kaffelle, tupakille ja alkomahoolille. Se on muitten murhe, jos eivät osaa suhtautua korrektisti raittiiseen elämäntapaan.

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121