Rukous on hyvin keskeistä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Mutta mitä rukous oikeastaan on? Onko se manipuloivaa, jopa maagista pyrkimystä saada Jumala täyttämään rukoilijan toiveita?
Matti Hyrckin mukaan rukous toiveiden täyttymyksenä saa Jumalaan kohdistuvan hallintapyrkimyksen luonteen. Pahimmillaan siihen tulee pakottamisen sävy, vähemmän ikävästi ilmaisten ruinaamisen ja mankumisen maku. Tosin Jeesus antaa itse aihetta tämänkaltaisille rukousta koskeville tulkinnoille (Luuk. 11:6-9).
Hyrck kirjoittaa olevansa hyvin selvillä siitä, että edellä mainittu Raamatun kohta on lohduttanut monia epätoivoisia rukoilijoita kautta aikojen. ”Jumala on luvannut täyttää kaikki pyynnöt. Vaikkei pyyntöni täyttyisikään juuri nyt, se täytetään vielä joskus, koska Herra itse on niin luvannut ja koska sitä vuodesta toiseen pyydän. Tämä Jumalan lupaus on antanut monille toivoa toivottoman tuntuisissa tilanteissa.”
Hyrck jatkaa: ”Tässä lupauksessa on kuitenkin se ongelmallinen puoli, että painopiste asettuu pyytäjään, hänen sinnikkyyteensä. Kun riittävästi ruinaa, valta-asemassa oleva lopulta heltyy.”
Pyynnöt voivat olla luonteeltaan konkreettisia: anna rahaa, työpaikka, paranna sairauteni. Sanoohan Jeesuskin: ” Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen” (Joh. 15:7). Hyrckin mukaan monet kristityt ovatkin kautta aikojen pyytäneet Jeesukselta mitä tahansa: rahaa, aviopuolisoa, lapsia, asuntoa, voittoa sodassa, uutta autoa tai asuntoa ja lukemattomia muita asioita. ”Joskus pyyntö on ihmellisellä tavalla toteutunut. Rukousvastaus on saatu.”
Hyrck kirjoittaa: ”Koska näin ei kuitenkaan läheskään aina tapahdu, pettymys saattaa olla melkoinen. Usko on voinut joutua vakavasti koetukselle. Lupauksestaan huolimatta Jeesus ei olekaan toiminut hänelle lähetetyn pyynnön mukaisesti. Ihmisen silmissä pettymys näyttäytyy helposti merkkinä Jumalan rakkauden ulkopuolelle joutumisena. Hän ajattelee, että Herra on jostain syystä kääntänyt hänelle selkänsä. Jumala on hylännyt lapsensa. Vai rankaiseeko Jumala minua jostain? Ehkä hän on vihastunut ja loukkaantunut jostain tekemisestäni tai tekemättä jättämisestäni eikä sen vuoksi vastaa pyyntööni. Olen varmaankin tehnyt syntiä Jumalaa vastaan. Sen vuoksi olen vetänyt päälleni Herran vihan. – – Silloin täytyy joko tehostaa pyytämistä, hyvitellä vihastunutta Jumalaa tai tehdä molempia. On siis luovuttava todellisesta tai kuvitellusta synnistä ja tehtävä parannus. Ehkä Jumala sitten leppyisi ja alkaisi jälleen tai peräti vihdoin vastata pyyntöhini.”
Jos rukous on rukoilijalle toiveiden täyttymistä, silloin sorrutaan ihmisen ja Jumalan väliseen liian yksioikoiseen tulkintaan. Jumala on ihmiseen verrattuna jotakin ”täysin toista”. Hän on tuolla puolen, suvereeni, totaalisesti erilainen kuin ihminen. Hän ei ole velvollinen toteuttamaan rukoilijan toiveita ja pyyntöjä.
Matti Hyrckin mukaan Jumala kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävällä sisällyttämiskyvyllään haluaa kuunnella ja ottaa vastaan jokaisen rukoijan huolia juuri siinä muodossa kuin rukoilija niistä hänelle kertoo. ”Itse asiassa hän näkee vielä paljon syvemmälle. Hän näkee sen inhimillisen ahdistuksen ja kärsimyksen taakse, joka sisältyy konkreettisiin rukouksiin. Hän näkee siis paljon syvemmälle kuin rukoilija itsekään voi tarpeitaan ymmärtää. – – Jumala ymmärtää pyynnöt eri tavalla. Hän tietää, ettei tyydytys, siis rukouksen toteuttaminen rukoilijan toivomalla tavalla, ole riittävä osoitus jumalallisesta läsnäolosta. Riittävää on vain epäitsekäs rakkaus ja huolenpito.” Sitä Jumala tietää ihmisen syvimmiltään tarvitsevan, pyysipä tämä tarkemmin sanamuodoin mitä hyvänsä.
Hyrck toteaa, ettei Jumala vastannut Jeesuksen omaankaan pyyntöön Getsemanessa: ” Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.” (Mark. 14:36).
Hyrck kiteyttää: ”Koska Jumala ei ole ihmisen hallinnan piirissä, hänen vastauksensa ei välttämättä tyydytä ihmisen toivetta. Ihminen ei voi tietää, millainen Jumalan vastaus tulee olemaan tai saako hän sellaista lainkaan. Vastaus voi olla siinä määrin ennalta-arvaamaton, ettei ihminen edes ymmärrä sitä vastaukseksi. Joka tapauksessa hän voi luottaa siihen, että hänen pyyntönsä on kuultu. Ja mikä tärkeintä, hän voi olla varma siitä, että hän on Jumalan epäitsekkään ja hoitavan rakkauden kohteena, täysin riippumatta siitä, millaisen vastauksen hän kulloinkin saa tai saako sellaista ollenkaan. Tyydytyksen saaminen ja toiveiden täyttymys eivät ole merkki rakkaudesta.”
Hyrckin mukaan tärkeää on vain, että jokainen rukoilija löytää oman tiensä armollisen Jumalan kohtaamiseen. ”Jokainen luo rukoillessaan omanlaisensa tavan lähestyä Jumalaa. Tärkeää on, että ihminen voi kertoa asioistaan Jumalalle itselleen kunakin hetkenä ominaisella tavalla.”
Mitä Sami ordodoksikirkko on vaikuttanut Suomessa yhteiskunnallisesti ? Kysyn kun en tiedä .Kustaa Vaasasta puheessa unohtuu täysin Jumala . Eikö katolilaisen uskon ymmärrykseen sisälly myös että Herra huoneen rakentaa . Ja aikaa on vuosisatoja rakentua . En osta sitä että kristillisestä ajattelusta nousee ajatus mutta kun Kustaa Vaasa ! Aina on kristikunta joutunut vaikeuksiin ja vainohin ja on monesti nähnyt ne siunauksena mutta tässä asiassa on selvää ja johdonmukaista ajattelua että Kustaa Vaasa olisi ratkaissut suomen ja pohjoismaiden kristillisyyttä . Jos on rohkeutta väittää ettei se ollut Jumalan johdatusta niin tulee rohkeasti sanoa sitä paholaisen työksi että Pohjoismaista on tullut luterilaisen kristillisyyden leimaamiksi ja vaikuttanut pohjolassa .
Kilon palat on pieniä verrattuna siihen jos kirkosta lohkeaa iso murros , kolmasosa . Kun tahdomme vyöttäytyä oman kirkon opin lisäksi traditioon ja kirkon erehtynättömyyteen niin me unohdamme sillon että olemme uskottomia ja kirkoissa myös erehdytään ja toimitaan väärin . Ei tämä ole muuttunut alkuseurakunnan ajoista mihinkään . Aina voimme ja saamme palata tunnustukseen ja oikeaan kristilliseen elämään . Hajoaminen voi olla ulkoista ja sisäistä ja mitä enemmän on yhtesikunnassa vaikuttamassa sen enemmän on valokeilassa . Ei katolilaiset eikä ordodoksien papit ja piispat ole mediassa riepoteltavana eikä sitä kautta myöskään seurakuntalaisten tiedossa laajasti , vaikka heidän edeottamuksista saisi kirjoja kirjoitettua . Olemme siis kaikki syntisiä ja traditio eikä edes Jumalan sana ole tarkoitettu millä puolustamme itseämme tai kirkkoamme vaan se on annettu siksi että että se sana puolustaa meitä ja sitä me tarvitsemme .
Sami totesit aiemmin, ettei ”kirkko ole Raamatun yläpuolella siten, että se voisi julistaa toista evankeliumia.” Hyvä tietää, että ortodoksinen kirkko on sitä mieltä, että vanhurskas on elävä (yksin) uskosta, josta Paavali tulisesti kirjoittaa (Gal1:8): vaikka itse enkeli taivaasta koettaa vääristää tätä Kristuksen evankeliumia hän olkoon – herem.
Miten elämän muuttumista arvioidaan? Jokainen ortodoksi arvioi itse tykönään? Henkeä ei haistella, ei puhallustestejä? Miten toimii ns. kuuluisa kirkkokuri? Toimiiko kuten vapaissa suunnissa vai kuten evl kirkossa?
Vanhurskas on elävä uskosta niin siellä kuin täällä? Elämä on samanlaista, keskusteluissa otamme toisistamme mittaa?
Onko meillä oikea usko ja ortodoksiset ovat herem? Menee jääkiekkotermein sanottuna ”pieneksi peliksi”?
Kuten voimme lukea (Gal. 1:8) Paavali tuomitsee ensin itsensä, ettei hän ole virheetön, koska hän tietää syntiinlankeemuksen muuttaneen hänet Saatanan kuvaksi.
Tästä prof. Jouko N. Martikainen toteaa: ”Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuraamaan tätä reformaattorin tulkintaa.” Lienee siis vaikeuksia hyväksyä ajatusta, että me kuvaudumme Jumalan kuvan sijasta Saatanaan.
Paavali siis toteaa, ettei ole olemassa mitään muuta evankeliumia, kuin se, minkä hän on julistanut eikä sitä peruuteta tuomiopäivään saakka. Vanhurskaaksi tullaan siten yksin uskosta Kristukseen – ja pelkästään Jumalan armosta.
Luterilais-katolisessa asiakirjassa – Kasvavaa yhteyttä – todetaan vanhurskauttamisesta.
”Jumala on kutsunut kaikki ihmiset pelastukseen Kristuksessa. Vain hänen välityksellään meidät vanhurskautetaan, kun me otamme vastaan tämän pelastuksen uskossa. Usko taas on Jumalan lahja Pyhän Hengen kautta, joka vaikuttaa sanassa ja sakramenteissa uskovien yhteisössä ja – joka…
…samalla – johtaa uskovat siihen elämän uudistukseen, jonka Jumala saattaa päätökseen iankaikkisessa elämässä.”
Tässä vanhurskauttamiseen sotketaan hienovaraisesti – e l ä m ä n u u d i s t u s -, joka on itse vanhurskauttamisesta yhtä kaukana kuin taivas on maasta. On täysin selvää, että edellinen on sitä evankeliumia, josta Paavali toteaa – herem.
Kosti V. YJV jätettäköön omaan arvoonsa. Jos koko dokumentti olisi vain tuo katkelma, sanoisin kyllä muotoilua ihan hyväksi. Perustelu:
Vanhurskauttamisen ja uudistuksen (iustificatio & renovatio) välinen suhde on yhdessä mielessä niiden tarkka pito erillään mutta toisessa mielessä ne kuuluvat yhteen. On nimittäin oikein sanoa, että uudistus on vanhurskauttamisen seurausta. Varsinainen ongelma on siinä, jos vanhurskauttaminen ymmärretään vanhurskaaksi tekemisenä ja uudistuksen (pyhityksen) yhtenä aspektina. Ja tässäkin pitää muistaa katsoa asiaa eikä vain käytettyjä sanoja.
Marko S. Tämä on luonnollisesti ollut kiistakysymyksenä VT:n alusta lähtien tähän päivään saakka. Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi (1Mo15)” Kuten kirjoitat vanhurskauttamisen ja uudistuksen välinen suhde on pidettävä erillään. Usko vanhurskauttaa yksin. Siitä on kysymys. Mitä katoliseen kirkkoon tulee, niin ei sen opetus tästä asiasta ole miksikään muuttunut.
Usko vanhurskauttaa pelkästään siksi, koska se yksin omistaa Kristuksen. Nyt ei siis puhuta ”toisessa mielessä” vaan tässä yhdessä mielessä. ”Muista minua”; sanoi toinen ryöväri Jeesuksen vierellä ristillä. Se riitti Paratiisiin. Mielestäni joudutaan heti ongelmiin, mikäli alamme laajentaa tätä asiaa tässä yhteydessä.
Marko,
On totta, että ”ymmärretään”, koska ei lueta mitä Raamatussa on luettavissa, jotta ”tiedettääisiin”, että:
Vanhurskautus on Jumalan teko ja siinä ihmisen osuus on SUOSTUA siihen, minkä Jumala halua tehdä. Se ei ole kuin ”kuhmu otsaan” meidän ulkopuolinen ulottuvuus, jossa ihminen on passiivinen osa, vaan vanhurskauttaja asuu, muuttaa vanhurskautettuun sisällisesti asumaan, vt. Högmannin sanan Paavo Ruotsalaiselle.
Vanhurskautus on täydellisyys Jumalan edessä, koska Hän itse on sen TEHNYT, niissä, jotka sitä ovat halunneet, etsineet,. Ihmisen ”teko” on suostua tai vastustaa sitävt. Ef. 5:
26 että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta,
27 saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton.
Vanhurskautettu, siis Jumalalle kelvollinen, Hänen edessään täydellinen voi kokea uudistumisen uskossaan. Vanhruskautus on sama kuin uskoontulo/uudestisyntyminen kr. metanoia. Se tapahtuu vain kerran, vaikka siitä voi luopua, siinä voi hiipua ja Jumala voi uudistaa ensirakkauden ”yhteistyössä” uskoontulleen kanssa. Tämä yhteistyö on alkanut uudestisyntymässä eli uskoontulossa.
Kosti V. Olen opiskellut ja harrastanut teologianhistoriaa sen verran, että tiedän tässä vanhurskauttamisen ja uudistuksen välisessä suhteessa olevan useampia perusteltuja näkemyksiä. Kuulun itse siihen teologipolveen, joka sai teologisen pääsykokeissa tenttiä Eero Huovisen ”Elävä dogma” -artikkelikokoelman. En muista tarkemmin, mutta siinä Huovinen analysoi Lutherin käsitystä vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskinäisestä suhteesta puhumalla SEKÄ vanhurskauttamisen ETTÄ pyhityksen totaali- ja partiaaliaspektista. Niin tai näin, mutta itse peilaan tätä kysymystä 1800-luvun luterilaisen normaaliteologian kautta. Jos asioita nyt on tarkasteltu eri näkökulmista on minusta täysin oikeutettua noteerata se.
Kukaan (ainakaan minä) ei tietenkään kiistä sitä, mitä sanot. Pointtini on siinä, että samalla kun olemme vanhurskautettuja yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden tämä ilman mitään meidän omia tekojamme tai ansioitamme tapahtuva vanhurskautus saa hedelmänä aikaan uudistuksen.
Marko S. Toki on niin, että vanhurskauttamista ja uudistusta voidaan tarkastella eri näkökulmista. Eero Huovisen kirjassa näyttää olevan artikkeli Lutherin ”synergismistä”, jossa hän tarkastelee vanhurskauttamista kahdesta näkökulmasta: iustitia prima ja iustitia secunda. Ratkaisevaa on kuitenkin Huovisenkin mukaan uskonvanhurskauden ensisijaisuus, joka tuo mukanaan Kristuksen läsnäolon. Näin ollen kyse ei ole pelkästä oikeudellisesta julistuksesta taivaan foorumilla. Tunnet tuon tekstin toki paremmin kuin minä.
Mikäli vanhurskauttaminen ilmaistaan näin: Vain Kristuksen välityksellä meidät vanhurskautetaan uskossa, joka on Pyhän Hengen lahja ja joka samalla johtaa uskovat elämän uudistukseen. Mutta kuinka lähellä onkaan ajatus siitä, että usko ei teekään yksin vanhurskaaksi, ellei uudistus seuraa.
Olen ehdottomasti samaa mieltä uskon hedelmästä, kunhan se pidetään tarkasti erillään siitä uskosta, joka yksin tekee vanhurskaaksi. Tuon uskonhan takia me joudumme ristin tenttiin ja monenlaisiin ahdistuksiin, kukin tavallamme. Jos joudumme niin vaikeaan tilanteeseen, ettemme millään tahdo saada annetuksi anteeksi vuosikausiin, niin onhan siinä meillä melkoinen kilvoitus uskossa. Mikäli se viimein onnistuu sydämestä, niin olisiko silloin jonkinlainen uudistus kenties tapahtunut?
Miten 1600‑luvulla elänyt Scriver kirjoittikaan: ”Kristittyinä itseään pitävät antautuvat paheisiin kuin sika mutaan.” Ei tämä tietenkään käy laatuun uskonvanhurskauden hedelmänä.
Kosti V. Ymmärrämme asiat jokseenkin samalla tavalla mutta sanoitamme käyttäen erilaisen teologisen apparaatin sanoja ja painotuksia. (Aika lailla sama tilanne kuin useimmiten Riitta Sistosen kanssa ajatuksia vaihtaessa, tosin vähemmän ärhäkästi ja hyvä niin).
Kaksi huomiota. Ensiksikin Kristuksen meidän hyväksemme tuleva vanhurskaus on nimenomaan vierasta vanhurskautta ja se ratkaisee. Siitähän hyväksi
lukemisessa on viime kädessä kysymys. Toiseksi ”taivaan tori” on kaikkialla, missä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein, Kristuksen asetuksen mukaisesti, toimitetaan. Lestadiolaisittain uskovaisen veljen tai sisaren julistaessa synninpäästön sitä pyytävälle. Olen sitä mieltä, että ilmaisu ”taivaan tori” ymmärretään usein aivan liian ”avaruudelliseksi” niin, että me olemme täällä ja Jumala siellä.
Suomalaisessa keskustelussa tätä vanhurskauttamiskeskustelua on mielestäni sotkenut tarpeettomasti evankelisen liikeen piirissä aikanaan korostunut kiisteltykin tapa puhua yleisestä ja subjektiivisesta vanhurskauttamisesta sekä Tuomo Mannermaan tulkinnan ympärillä käyty teologinen riitely (joka taisi saada paljon polttoainetta hänen ”takinkäännöstään” virkakysymyksessä). Mannermaan oppilaathan ovat hiukan korjanneet tämän joitakin virhetulkintoja. Lisäksi soppaa hämmentää pyhityskristillinen konsepti, jossa vanhurskauttamista (syntien anteeksi saamista) seuraa pyhitys (ymmärrettynä vähemmän syntiseksi tulemisena).
Vanhurskauttamisen ja pyhityksen kysymyksien lähtökohta on tietysti Kristus joka on jo kaiken valmistanut . Kun ihminen miettii uskoa ja pyhitystä niin katse on usein tässä ja nyt ja etsimme vastauksia itsestämme . Usko tulee ja annetaan ulkopuolelta meille , mutta se tulee sisäisesti meille Kristuksessa , Kristus tulee asumaan ja elämään todellisena meissä ;
Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”
Uskoa ei tarvitse etsiä vaan Jumalan tahtoa Kristuksessa joka on kirkkautemme toivo että näkisimme sen Kristuksen hänen tekojensa kautta meissä ja meille lahjoitettuna . Emme voi elää kuin hänen tekojensa kautta ja niissä pysyen ja niihin aina palaten . Joskus tuntuu että tietyllä tavalla yksinkertaisista asioista tehdään monimutkaisia ja iso asia siinä kun syntisyys ja järki ei anna meille oikeita vastauksia , kun ovat kuolleita ymmärtämään . Järki kyllä herää ja alkaa resenoimaan uskon kanssa mutta kuolleessa ihmisessä se ei kykene eikä tahdo ojentautua Jumalan tahtoa kohden
Olen käsittänyt niin , että vanhurskauttaminen on edellytys pyhitykselle. Voima kilvoitukseen tulee Jumalan rakkauden kohteena olosta. Siitä että vanhurskautuksen tähden omistaa jo täyden pyhyyden kristuksessa, mutta ei vielä omassa pyhityselämässään.
Niinkuin rakastunut pari tahtoo tehdä toinen toisensa onnelliseksi, niin samoin vanhurskautettu sydän omistaa halun taistella verille asti syntiä vastaan omassa sydämessään. Käsitys siitä, että ei tarvitse tehdä mitään oman pyhityksensä eteen nousee siitä, ettei Jumalan rakkauden Jeesuksen uhrityöstä ole vielä avautunut. Jolloin taistelu omaa vanhaa lihaa vastaan jää hoitamatta. Eli suositaan syntiä sydämessä.
Tietysti kuolleessa ei voi syntyä elämää . Usein uskovan elämää tahdotaan kuvata taistelu näkökulmasta syntiä vastaan ja siihen keskittyminen vie mielestäni vain lain alle . Ajttelen että uskovan elämässä on kysymys ensisijaisesti luovuttamisesta elämä Jumalan käsiin , joka tarkoittaa tietoisuutta omasta syntisyydestä ja siitä nousevaa tarvetta olla Kristuksen suojassa että elämä saisi vaikuttaa minuun kaikessa . Se on jokapäiväistä parannusta rukousta ja yhteyttä Kristuksen ruumiiseen . Jumala tahtoo meille uskon avautuvan että näkisimme mitä hän on jo tehnyt puolestamme että eläisimme hänessä jo nyt emmekä pyri synnyttämään elämää joka on itse Kristus joka on jo tullut asumaan meissä . Usko on siis löytämistä olemukseltaan ja elämistä lapseudessa jossa viemme lapsen lailla ilot ja murheet kiitoksen kanssa hänelle tietäen että meillä on rakastava isä joka ei kiellä meiltä rakkautta kun tahdomme totuudessa elää syntiemme tunnustaen .
Timo. Kyllä kuolleessakin voi syntyä elämää, jos Herra herättää. Nousihan Lasaruskin haudasta, vaikka hän jo haisi.
Timo G. Itse kuulun niihin, joille käyttämäsi ilmaisu ”luovuttaa elämä Kristuksen käsiin” aiheuttaa edelleenkin aikamoisia ahdistavia takaumia. Vuosikymmenten jälkeen. Mutta tässä on ehkä kysymys persoonallisuudesta.
Markolle , luovuttaa elämä … Niin tuon voi käsittää eri tavalla ja minun näkökulmasta ajattelen aina sillä jättämistä Jumalalle synnit ja elämän vaikeudet ja kaikki ja sen jälkeen meille on kaksi tahtoa ja me kipuilemme oman tahdon ja Jumalan tahdon välillä ja se luovuttaminen on minusta kun nöyrrymme ja sanomme että tapahtukoon sinun tahtosi. .Mutta jos kytketään sellaiseen ajatteluun että anna kaikki ja luovuta koko elämä ja tämä esiintyy sellaisessa menetyskritillisyydessä josta synnin ja armon julistus puuttuu niin se voi ahdistaa . Voihan se olla että tuo sana on minullekin sieltä jostain kuullusta raahautunut mukana mutta tarkoitan sillä kuten kuvasin . Ehkä jättäminen itsensä Jumalan käsiin on parempi sana . Tuon tahdon ”painin” kanssa se sopii mielestäni hyvin ihan omakohtaisen kokemuksen kautta että elämässä on ainakin joskus edessä nöyryys / ylpeys ja nöyryys edustaa sitä luovuttamista . No en tiedä minkälaisia ajatuksia tuo sana luovuttaminen herätti ?
Pekka P. Me olemme joka hetki riippuvaisia hyväksemme luetusta Kristuksen vanhurskaudesta, joka peittää meidän syntimme. Tietenkin asia on myös niin kuin sanot: miksi haluaisin pysyä siinä, mitä tiedän Jumalan tahdon vastaiseksi. Siinä tapaa kuitenkin käydä niin, että joudumme sanomaan Paavalin kanssa: en tee sitä hyvää, mitä tahdon vaan sitä pahaa mitä en tahdo. Lisäksi uskova kokee tämän ristiriidan oman persoonallisuutensa läpi mistä seuraa, että kokemukset kuten synnintunnon syvyys vaihtelevat.
Marko,
Jokaisessa uskoontulleessa ”säilyy liha”, eli Saatanan kosketuspinta, missä katoavat tunteet, eli ihminen asuu. Paavali tuskaili, niinkuin me kaikki uskoontulleet, taistelustaan lihaa vastaan, vaikka se oli jokapäiväinen niin se oli hänelle ja on kaikille uudestisyntyneille voittoisa taistelu. Taisteluissa tulee tappioita, jotka tappiot tunnustamme Jumalalle ja Hän puhdistaa meidät kaikesta mikä täydellisyyttämme, Hänen edessään, likaa.
Tulemme kerran Vapahtajamme kaltaisiksi taivaassa hänet tavatessamme. Käsitän koko idean olevan siinä, että tämä elämä on pyrkimistä tuohon tavoitteeseen kaikin voimin. Tietenkään se ei voi täysin onnistua, mutta edistystä siinä voi havaita. Siitä saa kiittää sitä työtä, jota Jumala meissä tekee. Omaa editystä voi seurata. Edistymisen voi havaita siitä kuinka huonoksi ja heikoksi uskoansa ja koko hengellistä elämäänsä tunnistaa. Emme tule kilvoituksen edetessä omasta mielestämme yhtään paremmiksi vaan aina vain huonommiksi. Tähän huonouteen ei pidä romahtaa, vaan ymmärtää se, että mitä avuttomampi itse on sitä enemmän tarvitsee ja osaa turvautua Jumalan apuun.
Marko, Raamattu ei käytä termiä meidän hyväksemme luettu Kristuksen vanhurskaus. Luterilainen korostus on usein siinä, että vanhurskaus pysyy aina meidän ulkopuolellamme, siksi puheessa korostetaan luettua, juridista näkemystä. Syntien peittäminen Kristuksen vanhurskaudella ei viittaa siihen, että meille luetaan Kristuksen vieras vanhurskaus. Se tarkoittaa sitä, että me uudistumme, kun tulemme osallisiksi Kristuksen vanhurskaudesta.
Meidän kristillinen elämämme ei rakennu tekojen varaan vaan uskon. Kokonaan eri kysymys on se, onko teoilla merkitystä vanhurskauttamisessamme jotenkin muuten. Teot ovat olennaisia esimerkiksi uskossa säilymisessä, tämä on myös kirjattu luterilaiseen tunnustukseen. Jos lähtökohdaksi otetaan se, että uskosta vanhurskauttaminen on uskon perusta, mutta teoilla voi olla muuten väliä, kuten; ” Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?”
Sami. Pointti on siinä, että kiitämme pelastuksesta yksin ja ainoastaan Kristusta, joka on sovittanut meidän syntimme ja täyttänyt lain meidän edestämme. Tietysti tämän oivaltaminen saa aikaan uusia mielenliikkeitä. Kyllä ydinopetus on siinä, että meidän syyksemme ei lueta meidän syntejämme vaan Kristuksen vanhurskaus, jonka usko omistaa.
Ei kai luterilaiset korosta että vanhurskaus pysyy aina ulkopuolella kuten Sami kirjoitit ? Vanhurskaus tulee ulkoapäin mutta sisälle ihmiseen . Lopulta Jumala on lahjoittanut meille uudestisyntymisen kautta niin paljon että emme edes käsitä sitä . Vaikkapa se laki joka annettiin Siinain vuoren juurella joka ei voinut tehdä meitä täydelliseksi ja laki oli ulkopuolella kahdessa kivitaulussa , mutta se laki on kirjoitettu jokaisen uudestisyntyneen ihmisen sydämeen ja kukaan ei tarvitse opettajaa tässä suhteessa ja joka ei tarkoita teologista osaamista ja tietämistä vaan se resenoi oman tuntomme kanssa . Rauha on Jumalalta annettuna lahjana vaikka elämäntilanne ei sitä sallisi inhimmillisesti katsoen . Samalailla on hengen hedelmän kanssa jonka Jumala vaikuttaa , se ei ole nähtävissä vaan lahjoitettuna ja se näkyy usein silloin ihminen on heikommillaan . Hengen hedelmästä yksi on ilo ja sen saa huomata joskus kuolemaa tekevässä ihmisessä koska se ilo liittyy ylösnousemuksen toivoon . Me etsimme ja rukoilemme joskus asioita jotka Jumala on jo antanut meille tai sitten aika useinkin . Kristityn elämä on elää täytetyn ristinsovitustyön kautta ja hänen tekojensa varaan jättää elämämme . Ja oppia tuntemaan mestarimme paremmin sanan kautta .
Kirkkomme opetus kiinnittää kovin paljon huomiota syntiin, mutta hyvin vähän vanhurskautaeen.
Jorma kalajoki, joinka opetusta olen Paljon kuullut on varmaankin usein sanonut, että ristillä sovitettiin syntimme mutta yösnousemuksessa meille luettiin vanhurskaus. Tämä opetus on mennyt vuosia ohi korvien ja vasta kun sen oivalsin, mitä vanhurskaus minulle merkitseen, niin aloin löytää ilon.
Pari vuotta sitten kävin Perheniemen opistolla vuoden kestävän rukouksen koulun. (10 viikoloppua+ muuta puuhaa)
Siellä opin sen että rukousen ei tarvitse olla raskasta vaan suuri ilo. Rukous on siis kahden rakastavan persoonan yhdessäoloa. Rakkaat ystävät halauavat mahdollisimman paljon olla toistensa seurassa. Opin myös sen että Jumala haluaa rakkautensa tähden aina olla meidän kanssamme. Niinpä tämän vastavuoroisen rakkauden tähden on mahdollista olla lakkamattomassa rukousyhteydessä. Ovi on aina auki rukouselle ja taivaallisiin aarteisiin.
Esteitä rukous-yhteyteen järjestää oma vanha liha. Ei pelkästään synti, vaan myös monet muut asiat. Niitä on paljon ja nekin on siirrettävä syrjään.Tässä on jokapäiväisen murheen aihe. Miksi monesti tunnen suoranaista haluttomuutta rukoukseen, vaikka tiedän miten paljon se yhteys minulle merkitsee.
Oma haluttomuuteni ja välinpitämättömyyteni ei kuitenkaan vähennä Jumalan rakkautta minua kohtaan. Hän rakastaa minuakin iankaikkisella rakkaudella. Mikä on aivan ihmmellistä.
Haluan lisätä ja ottaa enemmän aikaa rukoukseen ja se pakottaa poistamaan rukousen esteitä. Omistaessani Jumalan vanhurskauden minun ei tarvitse yrittää sitä enää saavuttaa, mutta rakkauteni Jumalaan pakottaa minut siihen, että pyrin aina vain parempaan. Edistymiseni vanhurskauden omistamisessa näkyy siinä, miten kelvottommammaksi itseni koen.
Avuttomuuteni ja uskoni heikkous, eikä edes syntini vähennä sitä rakkautta, jota Jumalalla Jeesuksen tähden on minua kohtaan. Saan siis muuttua mieleni uudistuksen kautta yhä enemmän Jeesuksen kaltaiseksi jo täällä maan päällä. Näin saan kasvaa sellaisena henkilönä, jonka kohtaamisessa joku voi kokea jotain siitä rakkaudesta joka Jumalalla häntäkin kohtaan.
Marko S. Vaikka en varsinaisesti käyttänyt sanaa vieras vanhurskaus, sitä luonnollisesti tarkoitin. Lisäksi tuo ”taivaan torilla” (ikuisuus ajassa) tapahtuva forenssinen vanhurskauttaminen tarkoittaa Lutherin mukaan Kristuksen asumista uskovassa. Myös Yksimielisyyden ohjeen mukaan itse Pyhä Kolminaisuus asuu uskon kautta meissä. Siihen viittaa myös Paavali (2. Kor. 13:5): ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä?”
En ole kovin perehtynyt Mannermaan teksteihin, mutta eihän se ole mikään uusi löytö, että itse Kristus on uskossa läsnä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt Mannermaan tulkintaa, vanhurskauttaminen ja pyhitys olisivat Lutherin teologiassa yhtä. Tämä tulkinta olisi Lutherilla kuitenkin aika erikoinen yhdistelmä.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt evankelisen liikkeen käsitystä yleisestä vanhurskauttamisesta. Toki niin, että kaikki ihmiset ovat ristillä sovitetut. Mutta autuaita voidaan olla vasta, kun tämä tiedetään ja uskossa omistetaan. Tuo pyhityskristillinen käsitys on ilmeinen vaara.
Itse sanoisin, että meidät pyhitetään ristillä. Raamatussa on useita kohtia, jotka yhdistävät kärsimyksen hengelliseen kasvuun (esim. Room. 5:3–5; Jaak. 1:2–4; 1. Piet. 1:6–7). Ja eikö tuota luonnettakin meissä samalla hiota nöyremmäksi. Toisin välillä huonolla menestyksellä.
Kosti V. Näissä vanhurskauttamisopista käydyissä keskusteluissa on kuultu niitäkin puheenvuoroja, joiden mukaan Kristuksen asuminen uskovassa on vain ja ainoastaan uskonvanhurskauden seuraus ja ”jälkitila”. Ja perusteluna juurikin Yksimielisyyden ohje tunnustuskirjoissa. Lisäksi on väännetty vanhurskauttamisen, uudestisyntymisen ja pyhityksen oikeasta järjestyksestä. Minusta mielenkiintoista on, että tällöin on usein sivuutettu se, että luterilaisessa puhdasoppisuudessa vanhurskauttamisen ja uudestisyntymisen järjestys todellakin vaihtui matkan varrella. Peruskysymyksen esitti retorisesti Arto Seppänen Nohrborg -väitöskirjassaan: voiko ihminen olla vanhurskautettu olematta yhteydessä Kristukseen (lat. Unio cum Christo). En ole vanhurskauttamisopinkaan spesialisti, mutta vanhemmassa herätyskristillisessä kirjallisuudessa asiasta puhuttiin luontevasti juuri Kristus-yhteyden avulla. Kokemukseni mukaan Yksimielisyyden Ohje on yritetty esittää ainoana oikeana tapana puhua asiasta.