Rituaalien voima

Ensi tiistaina on laskiainen ja keskiviikkona laskeudutaan paastoon. Suomen ev.lut. kirkko julkaisi tällä viikolla paastokalenterin, jossa on jokin pieni tehtävä jokaiselle paaston päivälle. Iloitsin. Itselleni rituaalit ovat tärkeä osa hengellistä elämääni. Paasto yksi rituaali muiden joukoissa. Niitä tarvitsen hengelliseen elämääni, vaikka en kaikkia rituaaleja orjallisesti noudatakaan. Uskon konkreettiset symbolit ovat kuitenkin tärkeitä ja siksi niitä vaalin.

Tuhkakeskiviikkon messu on yksi oman kirkkovuoteni kohokohta. Itseasiassa kiirastorstain ehtoollisen ohella tärkein kirkkopyhä. Joulukirkko tulee kolmantena.

Siksi koronan kurjimus harmittaa. Tuhkamessut on tänä vuonna monin paikoin peruttu. Yritin etsiä pääkaupunkiseudulta tilaisuutta mennä tuhkamessuun, mutta se tuntui kovin vaikealta tehtävältä. Messuja oli kyllä tarjolla, mutta suurin osa niistä on verkossa eli etänä katsottavissa. Muutama seurakunta tarjoaa mahdollisuutta tulla kirkolle messun jälkeen ottamaan tuhkaristin vastaan ja osa seurakunnista toivoi ennakkoilmottautumista, jotta kaikki halukkaat messuvieraat mahtuvat kirkkoon tuhkakeskiviikona kokoontumisrajoitusten puitteissa.

Mikään näistä ei oikein puhuttele itseäni. Ilmoittatuminen tuntui vaikealta: entä jos sairastun, enkä pääsekään. Onko joku jonotussysteemi? Tai jos en mahdukaan mukaan? Soitan seurakuntaan turhaan ja petyn. Lisäksi tuhkaristin saaminen vasta messun jälkeen tuntuu jotenkin surulliselta. Tahdon koko kokemuksen: messun kaikkine elementteineen ja tuhkaristin polvistuneena alttarin ääressä.

En vielä tiedä, miten toimin. Otanko viikonloppuna mökiltä takasta tuhkaa pussiin ja piirtelen kotona itse tuhkaristin otsaani ensi keskiviikkona lukiessani Raamattua tai katsoessani tuhkamessustriimiä. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että tämä epävirallinen toimitus kotona, verkkolähetys tai mikään muukaan ei korvaa aitoa kokemusta, jonka äärelle tuhkakeskiviikon messussa pääsen. Silloin pyhä koskettaa. Tämä on rituaalien merkitys itselleni. Pyhä tulee luokseni konkreettisesti.

Tähän väliin vastuuvapauslausunto: en syytä seurakuntia vallitsevasta tilanteesta tuhkamessujen kanssa. Ne tekevät parhaansa koronan keskellä kokoontumissäännösten kanssa. Silti harmittaa. Ja väsyttää. Kokoontumisrajoitukset alkavat tuntua turhilta ja joutavilta, kun kauppakeskukset pursuavat väkeä ja ihmiset ovat liikenteessä paikoin sankoin joukoin. Julkisessa keskustelussa on viljelty termiä koronasynti ja rajoitustoimien suhteen vallitsee selkeästi epämääräinen kaaos. En ymmärrä, miksi teatteriin, elokuviin, kirkkoon messuun, uimahalliin uimaan tai museoon ei pääse, mutta kauppakeskuksiin pääsee shoppailemaan rajoituksetta. Väitän, että museoissa tai kirkossa turvaväleistä, maskeista ja käsihygieniasta huolehdittaisiin esim. kauppakeskuksia paremmin. Suututtaa, että kapitalistisen yhteiskunnan arvot tuntuvat ajavan kulttuurin ja henkisen sekä hengellisen hyvinvoinnin ohi. (Samaa teemaa sivuaa Mila Kajas Kirkko & kaupunki -lehden kolumnissa.)

Tuhkamessun menetys on itselleni tragedia. Uskonelämäni yksi konkreettinen muoto jää toteutumatta. On hienoa, että ehtoollista on alettu taas jakaa eri seurakunnissa ulkona messun jälkeen. Uskon konkreettiset elementit tulevat jälleen käsinkosketeltaviksi. Upeaa, että ihmisten hengelliseen nälkään vastataan tällä tavoin poikkeusoloissa. Tosin ennakkoilmoittautumiset tuntuvat tässäkin hämmentäviltä. Jatkuvan pöydän -periaate eli ehtoollinen tarjolla halukkaille ilman ilmoittautumista vetoaa itseeni enemmän. Molempia käytäntöjä on tullut vastaan ja molempiin on varmasti syynsä.

Itselleni korona-aikana verkkokirkkojen ja etäjumalanpalvelusten katselu ei ole maistunut. En tahdo kokea jumalanpalvelusta tai messua ruudun välityksellä, vaan elää sen oikeassa elämässä aidosti ja kehollisesti. Kokonaisvaltaisesti. Tuhkamessu ja kiirastorstai ovat minulle tärkeitä rituaaleja juuri niiden symboliikan vuoksi. Tuhkamessussa saan oikeasti ja fyysisesti tuhkaristin otsaani ja kiirastorstaina nautin konkreettisesti ehtoollista eläytyen opetuslasten ja Jeesuksen viimeisen ateriaan. Erityisen vaikuttavaa on myös alttarin riisuminen ja kirkkosalin pimeneminen kiirastorstain messu lopuksi. Samaa tunnelatausta en saa kotona nojatuolissa tapahtumaa katsellessani kuin istuessani hiljaa kirkonpenkissä ja kokiessani koko rituaalin kaikilla aisteillani.

Minun sieluni ja ruumiin kaipaa konkreettisia uskon merkkejä. Siksi tuhkamessun menetys surettaa ja itkettää. Toivottavasti tunnelin päässä on valoa ja kiirastorstaina saan ehtoollista. Muuten tämä(kin) kirkkovuosi on kovin raskas, sillä hengellinen elämä tuntuu vaillinaiselta ilman rituaaleja.

Loppuun kaksi tarinaa muutamasta vaikuttavimmasta rituaalisesta kokemuksestani:

  • Roomassa Lateraanikirkossa Pyhien portaiden nouseminen ylös polvirukoillen joka askelmalla (28 askelmaa). Keholle raskasta, mutta sielulle äärimmäisen upea kokemus. Ja lopulta polviinkaan ei enää sattunnut. Pyhä tuli ja kosketti joka askelmalla, vaikka aluksi siltä ei tuntunutkaan.
  • Sapatin aaton jumalanpalvelukseen osallistuminen juutalaisessa synagogassa Yhdysvalloissa. Pääsin mukaan sapattipalveluksen viettoon ainoana kristittynä. Sytytimme perinteen mukaan naisjoukolla sapattikynttilät ja käännyimme koko seurakunta synagogan oven suuntaan ottamaan sapatin vastaan. Upea konkreettinen rituaali, josta myös kristittynä vaikutuin suuresti. Meillä on juutalaisten kanssa sama Jumala ja Hän oli läsnä tuossa hetkessä. Muutenkin tuo ilta oli yksi elämäni parhaimmista kokemuksista, sillä pääsin syömään sapattiateriaa yhdessä synagogaan kerääntyneen väen kanssa ja vaihtamaan ajatuksia kristinuskosta ja juutalaisuudesta. Uskontodialogi ruohonjuuritasolla oli upea kokemus sekin.

Kirjoittaja

Laura Leipakka
Laura Leipakka

Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit