Rippivaari 7 ”rakkauden apostolina”.

Olen miettinyt paljon omaa rooliani vapaaehtoisena riparilla. Mielessä on pyörinyt kaikenlaisia mielikuvia siitä missä kaikessa voisin joutua erilaisille urille työntekijöiden kanssa. Aika huonosti, kun tunnen paikallisia käytäntöjä. Nyt alkaa roolini selkeytyä. Jopa aika innostavalla tavalla. Riparilaisten tapaamisissa, kun olen ollut tiiviisti mukana, niin olen oppinut tuntemaan monia heistä. Jopa paremmin kuin muut vetäjät. Nyt alkaa jopa olla näitä nuoria ikävä. Toivottavasti tunne on molemminpuolinen.

Muilla vetäjillä on useita ryhmiä. Joten he eivät voi samalla tavalla keskittyä tähän ryhmään ja oppia juuri näitä tuntemaan. Heidän ei ole mahdollista nähdä nuorten vahvuuksia. Näin heille ei avaudu samoja rohkaisemisen, kehottamisen ja palautteen antamisen mahdollisuuksia. Ilman näitä avaimia he eivät voi luoda nuoriin yhtä hyviä henkilökohtaisia suhteita. Joten alan kokea olevani aivan keskeisessä roolissa rippivaarina. Sen sijaan, että aikaisemmin pelkäsin jääväni seinäkukkaseksi.

Mikäli tuo ei ole pelkkää omaa kuvitteluani, niin voin odottaa leiriltä paljon. Siellä voimme saada aikaan sellaisen yhteen hiileen puhaltamisen meiningin, että oksat pois. Hyvä yhteishenki on ehkäpä tärkein leirin onnistumista määräävä tekijä. Nuoret, kun heti alussa voivat saada kokemuksen, että ovat tervetulleita leirille, niin se kokemus ehkäisee nuoren tarvetta ryhtyä kapinaan.

Toisaalta tietty kapinallisuus tulee hyväksyä ja antaa sille hiukan tilaa. Joskus nuorille on ollut melkein pettymys, kun en ole heidän kapinaansa ollut huomaavinani. Oma tärkein roolini rippivaarina taitaa olla nuorten rakastaminen, juuri sinä mitä he ovat.

Innostavaa on tunnistaa nuorten vahvuuksia ja rohkaista heitä ottamaan niitä haltuunsa.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.