Muistan elävästi ensivaikutelmat siitä kun tulin rippikoululeirille silloiseen Vivamoon. Tavallisena kuusitoistavuotiaana olin ollut eri yhteyksissä kosketuksissa kirkonmenoihin ja tavannut pappeja , mutta en naisteologeja. Martta Oesch ja Risto Tapionlinna yhdessä Kati Lankisen ja muiden isoisten kanssa tekivät henkilöinä välittömän vaikutuksen.
Vaikutus vain syveni rippikoulun aikana ja monilla kinkereillä sen jälkeen. Valitan vain ,että en tullut uskoon heidän julistamallaan tavalla. Mutta oikeasti se ei tehnyt mitään ,koska he kuitenkin aukaisivat pään elämän mittaiselle ihmettelylle. Tunsin silloin ja tunnen vieläkin sen, että he olivat noita tosiuskovaisia joilla on tietty säteily oman persoonansa lisäksi. Henkilöinä he olivat mielenkiintoisia ja vaikuttavia ,mutta tuo ylimääräinen ja epämääräinen ”säteily” teki heistä sanoman välittäjiä joka oli suurempi kun heidän persoonaansa. Sen takia heidän joitakin maallisia puutteita katsoi sormien välistä.
Otan heidät esimerkeiksi henkilöistä jotka toimivat eräänlaisena ”ylimeno-objektina”( vaikea termi mutta hyödyllinen). Sellaiseen voi nojautua ja kokea kuinka he välittävät jotakin siitä mitä itse ei vielä ole kokenut mutta että he ovat. He ovat siis lohdullisia ovenavaajia nuorelle tuntemattomaan ,niin kuin kunnon sielunhoitajat tuleekin.
Rippikoulukokemus on hyvin henkilökohtainen kohtaaminen nuorelle tuntemattoman kulttuurin kanssa. On toivottavaa ,että vetäjät ovat tietoisia oman henkilönsä tärkeydestä ja kestävät heidän epäilyksensä. He voivat roolissaan joko avata tai sulkea hengellisen ulottuvuuden nuorille. Eli, päinvastoin mitä yleensä sanotaan, heidän ei tule vähätellä omaa henkilöään , vaan olla tyytyväinen roolistaan ja hoitaa se parhaansa mukaan.
Rippikoulu on yksi niitä vaaroja joita kasvava nuori kokee. Koska hän on matkalla kohti oman identiteettinsä luomista niin kaikki ulkoapäin tuleva koetaan sekä rakennusaineeksi että vaaraksi oman ainutlaatuisen persoonallisuuden kehitykselle. Eli, nuori ei ilman muuta sopeudu kirkollisen ja/tai hengellisen elämän maailmaan ,peläten että sellainen sitoutuminen lukitsee tulevaisuuden mahdollisuudet valita jotain muuta.
Maallisin termein, rikkikoulun vetäjällä on sama rooli kun halaus- tai turvanallella( tai mikä se voi kullekin olla). Siihen nojataan niin kauan kun sitä tarvitaan ja sitten se jätetään johonkin nurkkaan kun sen lataus on loppu. Myöhemmin sellaista muistellaan nostalgisesti ja parhaassa tapauksessa kiitollisena ,mutta sen luokse ei enään palata vaan etsitään uusi ,seuraavaan kehitysvaiheeseen sopiva opas.
Kaksi tyttärenpoikaa aloitti rippikoululeirinsä tänään. Sanoin, että siellä voi olla ihan kivoja kavereita, voi tutustua uusiin ikätovereihin.
Koska pojat jo tuossa iässä ajattelevat omilla aivoillaan, eikä heitä ole tähän mennessä aivopesty uskomuksilla, annoin lisäksi ohjeen: älkää ryhtykö kinastelemaan pappien ja isoisten kanssa, sanokaa vain ”joo, joo” niin säästytte mielipahalta molemmin puolin.
Jos siellä on yhtään kokeneita vetäjiä, niin heidän tehtävänä on yrittää kohdata myös ja ennen kaikkea itse ajattelevia nuoria. Sellaisia ,jotka ovat lukeneet jonkun jutun internetiltä ja pitävät itseään valistuneina. Olla kypsymätön tuossa iässä on heidän etuoikeutuksensa ja vetäjien on kunnioitettava sitä, muuten he eivät ole tehtäviensä tasalla.
Mulla oli erittäin hieno rippileiri lähinnä paikan (Teiskon Isosaari) ja läsnäolleiden samanvuotisten murrosikäisten tyttöjen takia… Mieleen ovat jääneet iltanuotioiden ohjelmat, joita olin itsekin toteuttamassa. Teologisesat puolesta en pakolisten fraasien lisäksi muista juuri mitään. Mutta isoiset olivat fiksuja ja monen kanssa jäi pysyvä ystävyys aikuisuuteen saakka.
Siis sinullakin oli hyvä tuuri rippikoulun suhteen. Sama kokemus tytöistä. Tavata heitä koulun ulkopuolella uimarannalla , oli hyvä vaikka hormooneja kutittava kokemus. Ikävä vain se että tuossa iässä tytöt tähyilivät hieman vanhempia, heidän mielestään kypsempiä poikia.
Markku: ”oli hyvä vaikka hormooneja kutittava kokemus”
Joo, siihen aikaan veressä virtasi varmaan enemmän testosteronia kuin punasoluja ja pakkohan sitä oli päästä heti teltassa itse asiaan. Ei kärytty, eikä enää testosteroni turhaa tunkua suonissa aiheuta.
No, rippileiristä on sen verran hyvää sanottavaa, että siellä minäkin kohtasin pienen tumman kaunottaren, joka 55 vuoden yhteiselon jälkeen on yhä tänä päivänä rakas vaimoni.
Oikeastaan muuta ei ole mieleen jäänytkään. Tosin rippikoulun jälkeen ytitin minäkin tulla uskovaiseksi etsimällä ja kolkuttelemalla, kun pappi kehotti etsikkoaikana etsimään ja kolkuttelemaan. Mutta löytämättä jäi ja on jäänyt tähän paivään mennessä – mitä sitten etsinkin.
Tämän kesän ripari jäi väliin. Mikä vähän harmitti. Pyyntö leirille tuli niin myöhään, että olin jo sopinut toisesta vapaaehtoistehtävästä ja päivät meni sopivasti päällekkäin. Ei ole montakaan muuta niin antoisaa tehtävää, kuin pitää oppitunteja teineille. Juuri ne ajattelevat pojat, jotka kesken tunnin heittävät aiheesta poikkeavan kysymyksen ovat parasta. Miksei yhtä hyvin tytötkin. Sellaiseen kun pääsee vastaamaan, niin oppituntiin tullee kipinää. Sellaisesta kipinästä voi sitten lähteä, vaikka mitä hienoa. Siinä tilanteessa kannattaa jättää sivuun omat tuntisuunnitelmansa.
Omasta rippikoulustani ei jäänyt yhtäkään hyvää muistoa. Pelkkää suoranaista kauhua, siitä osaanko lausua litaniat oikein- Häpeä ja pelko jäi päällimmäisiksi tunnereaktioiksi. Jouduin käymään rippikouluni ihan yksin. Samat tunteet voi moni tämänpäivänkin riparilainen joutua kohtaamaan.