Katekismus- eli rippikoulu syntyi 1500-luvulla Erasmuksen, Montaignen ja Rabelais’n esimerkistä. Alkuperäinen ajatus oli kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ulottuva koululaitoksen esiaste.
Katekismuskoulu oli introduktio. Sen tarkoitus oli konfirmoida ja rohkaista oppimaan kristillistä perintöä. Tämä oli pitkälle 1900-lukua rippikoulun tarkoitus niin jansenistien, katolilaisten, luterilaisten kuin ortodoksienkin katekismusopetuksessa. Rippikoulu on koulun uskontotuntien edeltäjä. Se jäi elämään koulujen uskonnonopetuksen rinnalle.
Suomalainen rippikoulu oli 1980-luvulle asti leirihenkinen. Se kulki isänmaa- ja partioaatteen vanavedessä. Juice puki ajankuvan riimeihinsä:
”Selvisi hän rippikoululle asti
Siihenkin suhtautui leppoisasti
Pastori huokaili, ’Voi sitä järkee!
Uskontoläksy on saatanan tärkee”’.
1990-luvulla alkoi rippikoulun tuotteistaminen. Opetus korvattiin leikeillä. Rippileiriä pidettiin valtiokirkon näyteikkunana, kun leireille kehuttiin koottavan lähestulkoon kaikki ikäluokan nuoret. Rippileirin kritisoijat leimattiin nuorisotyön vastaisiksi. Suosio rippikoulunuorison parissa tuntuu edelleen olevan osoitus kristinuskon substanssiosaamisesta.
Vanhan ajan katekismuskoulu ei ollut tarkoitettu vain murrosikäisille. Länsi-Euroopassa konfirmaatiokouluja ja -opintopiirejä järjestetään edelleen myös aikuisille. Tähän olisi syytä herätä myös Suomessa, koska rippikoulun käyneet eroavat aikuisina ahkerasti kirkosta.
Nykyrippikoulu on kallis ja tehoton viikon pappiseminaari, jossa leikitään hautajaisia, häitä ja kasteita. Kristinusko ja opiskelu ovat erottamaton yhdistelmä. ”Yhdessäolo” tai ”yhteisöllisyys” ilman perinteen opiskelua on heresia.
Jyrki H,
Asiaa! En tunne nykypäivän rippi/kristinoppileiri todellisuutta. Kerro hieman enemmän ja ehdota mitä pitäisi muuttaa.
Rippikouluinstituutio täytyisi evaluoida. Mitä siihen investoitu pääoma on tuottanut? Ylipäänsä nuorisotyö tarvitsee samanlaisen kriittisen analyysin kuin missiologia. Ostin Seppo A. Teinosen jäämistöstä kirjan ”André V. Seumois: Introduction à la missiologie”. Siinä todetaan, miten lähetyssaarnaajien sentimentaalinen propaganda ohjasi 1940-luvulle saakka lähetystyön arviointia. Vasta yliopistomaailman kiinnostus avasi horisontin vilpittömien aikeiden ja karun todellisuuden vertailuun.
Lähetystyön tuloksista on kirjoitettu. Nyt en muista itsellänikin olevaa kirjaa missä hyvin kuvataan työn kerroksellisuutta kohteen perintöön suvussaan ja sen arvoihin.
Toivottavasti Jyrkin kuvaamia ”rippikouluja” on mahdollisimman vähän, sillä kuvattu on kyllä rippikoulun irvikuva. Olen tosin pitänyt vain kaksi rippikoululeiriä, mutta kyllä niissä panostettiin sekä jokseenkin koulumaiseen opetukseen, jossa käytiin läpi katkismuksen pääkohtia, että jumalanpalveluselämään, johon kuului päivittäinen normaalikaavaa noudatteleva sanajumalanpalvelus sekä aamu- ja iltahartaus. Mitään toimitusten tai sakramenttien leikkimistä ei ollut. Toki oli sitten myös ulkoilutuokioita, saunomista, makkaranpaistoa yms. mukavaa yhdessäoloa. Eihän viihtyminen ole suinkaan pois oppimisesta, päinvastoin viihtyvyys edistää oppimista.
Rippikoulutyön karu todellisuus näkyy siinä, että työtä joutuu tekemään nekin henkilöt, joilla ei ole riittävää asintuntemusta, eikä voimavaroja tähän hyvin vaativaan tehtävään. Seurakkuntien on vain pakko ne järjestää. Kukin seurakunta toimii omana yksikkönään. Omilla työntekijöillä tehtävävä on hoidettava. Jos rippikoulu sattuu olemaan ohjaajille pakkopullaa, niin tuskin hyviä tuloksia on odotettavissa.
Toisaalla on seurakuntia, joissa eletään aivan toisenlaisessa todellisuudessa. Rippikoulu on siellä nuorelle antoisa kokemus ja synnyttää henkilökohtaisen uskon ja jopa innostaa myöhemmin seurakuntatyöhön.
Kyllähän se huikeata on rippikoulussa päästävän sinne minne pappiskokelas lisäksi tarvitsee lupaukset ja kapitulin kuulustelut tullakseen seurakuntaa palvelemaan uransa aluksi.
Konfirmaation vapaaehtoisuudesta tulisi pitää enemmän ääntä ennen mysteerien omaehtoista tunnustamista uskossa.
Usealle nuorelle paketti lienee sen huomatessaan olevan tuhtia tavaraa minnepäin myöhemmin on haasteellista kurkistaa. Papeilla lienee intohimoa saada kaikki rippilapsensa konfirmoiduksi.
Onkohan yhtäkään pappia joka leirinsä jälkeen on todennut, ”meillä konfirmaatioon osallistuu puolet, loppujen kanssa opetusta jatketaan”.
Se miten tehokaasti oppitunnit käytetään ei ratkaise mitään. Se mikä oikeasti merkitsee tapahtuu lasten sydämissä.
Varmaan kuvaa nykyaikaa, kun ei saisi puhua enää perustavista totuuksista, kuten miehistä, naisista, avioliitosta, synnistä ja puhumattakaan Jeesuksesta!
Nykyaika tuottaa hyvin erilaista hengellistä todellisuutta. Se pätee myös rippikoulun suhteen. Me, joilla ei ole välitöntä kontaktia rippikouluopetuksen kokonaistilanteeseen, emme voi tietää miten rippikoulua toteutetaan missäkin päin maata. Seurakunnilla ja ohjaajilla on paljon itsenäistä päätäntävaltaa siitä, miten se toteutetaan. Eikä tähän valtaan mikään taho puutu. Kukin saa tehdä työn omalla tavallaan. Tästä johtuen rippikoulut voivat olla jopa samassa seurakunnassa aivan erilaisia.
Pekka Veli. Juuri näin. Vuoden 1980 rippikoulusuunnitelmassa oli hyvä ja vankka sisällöllinen tavoitteenasettelu koko kirkolle. Aikaa samaan tarvittaisiin nykyään tuplasti enemmän/rippikoulu ja lisäksi ns.konstruktivistinen pedagogiikka ei läheskään aina toimi. Varsinkin, kun uskontotietämys ja kosketuskohta kirkon elämään on miutenkin yhä ohuempi.
Kyllä 2000.ta luvun alkupuolella työntekijöitä koulutettiin uudella kirjalla missä haluttiin katsoa ajan tarpeita.
Onhan se kauheaa ettei lapsille saa julistaa heidän kaikkien olevan matkalla tuliseen helvettiin missä rakastava Jumala kiduttaa heitä vuosimiljoonasta toiseen e l l e i v ä t jne jne.
Timo Soinkikin täsä äsken ihan radiossa valitti helvettipelottelun puuttesta kirjkossa.
Seppo H. Koko kristillisen kasvatuksen tavoite on opastaa nuoria Jumalan armovaltakunnan osallisuuteen ja kerran kirkkauteen. Ei pelotella helvetillä. Jos rippikoulun tähtäin on siinä, että elwtään ihmisiksi ja omaksutaan vaikutteita epämääräisestä hengellisyydestä, ollaan harhassa.
Siis oppilaita hämätään siitä että koko homman lähtökohta on syntiinlankeemus ja kaikkien maailman ihmisten vauvasta vaariin joutuminen helvettiuhan alle?
Poimin Wikibediasta : Konstruktivismi on oppimisteoria, jonka mukaan oppiminen on aktiivista uusien kokemusten ja tietojen sovittamista aiempiin tietorakennelmiin.
Oppimisteoriaa voi hyödyntää opetuksessa vain silloin, kun aiempaa tietoa on riittävästi ja johon uutta voi itseohjautuvasti lisätä. Nyt rippikouluun tulevilla lapsilla ei ole juuri mitään aimpaa tietoa uskon elämän perusteista. Opetuksessa silti lähdetään siitä, että perustiedot on. Tämän tilanteen seurauksena oppiminen ei ole edes mahdollista. Silti ohjaajien pääpaino on oppituntien pitäminen. Määrätty tuntimäärä kun on niitä pidetty, niin rippikoulu on hyvin hoidettu. Tieto on siirtynyt ohjaajan papereista oppilaan vihkoon. Käymättä välillä kummankaan päässä.
Seppo H. Olet ymmärtänyt (tahallisesti?) väärin. ”Koko homman” lähtökohta on, että Jumala on luonut meidät yhteyteensä ja synti(inlankeemus) on turmellut tämän: me kaikki kapinoimme luontaisesti Jumalaa vastaan. On aika vaarallista olla kapinassa Häntä vastaan. Toinen lähtökohta on valtava armo: Jeesuksen suorittama täydellinen koko maailman syntien sovitus ja siitä kertovan evankeliumin kertominen kaikille. Joka tämän uskoo ja kastetaan, pelastuu. Joka ei usko, tuomitaan kadotukseen. Tämä ei tietenkään sulje pois lähimmäisenrakkautta lähellä ja kaukana, luomakunnan hyväksi toimimista jne vaan vapauttaa ja motivoi siihen. Kadotus ansaitaan ihan itse, pelastuksen osallisuus on Jumalan yllättävä ja avara armolahja. Ketään ei pakoteta, aivopestä tai myrkytetä mieleltään. Näin siis meillä päin – siitä en tiedä, mitä muualla. Seurakunnat ja niiden toimintaympäristöt ovat hyvin erilaisia.
Minulla oli aikoinaan kova helvettiin joutumisen pelko menetettyäni opiskeluaikani alussa lapsenuskoni ja ennen uskoon tuloa (toistui muutama vuosi myöhemmin hiukan eri muunnelmana). Sen syynä eivät olleet palavat saarnaajat eivätkä pastorit vaan Jumala itse, joka näki minun tarvitsevan sellaista herätystä. Välikappaleena oli muuan uskonopillinen kysymys ja jo edesmenneen vapaakirkollisen vaikuttajan kirjanen ”katso Jeesukseen”. (Toisesta muunnelmasta pidättäydyn kertomasta tässä). Tapaan itse painottaa rippikoululaisilleni, että usko on aina Jumalan lahja, jota saa pyytää, siinä saa purnata ja että Jumala aina kohtaa meidät yksilöinä ja tekemättä henkistä väkivaltaa.
Pekka Veli. Me konservatiiviset herätysliiketeologit olemme todenneet jo vuosikymmeniä sitten, että nykyisessä rippikoulussa on kolme teologista ongelmaa. (1) Ihmisen ”luontainen uskonnollisuus” ja Pyhän Hengen lahjana syntyvä usko samastetaan. (2) Ihmisen luontainen moraalitaju korvaa Raamatun ilmoituksen hyvästä ja pahasta vieläpä niin, että ihmisen mielipide ja arviointikyky nousee Sanaa ylemmäksi. (3) Koko nykyiselle rippikoulusuunnitelmalle on täysin vieras ajatus, että usko olisi kasteen jälkeen voinut joutua ”katkolle”.
Pedagogiikan kannalta näitä asioita voidaan ja pitääkin sitten tarkastella hiukan toisella tavalla. Olen todennut, että viimeiset 15 vuotta ovat olleet jatkuvaa kristinopin tiedon ja taidon alamäkeä jopa Suomen ns. raamattuvyöhykkeen kristityissä kodeissa kasvaneille nuorille. En rupea neuvomaan niitä, jotka kohtaavat kovimman sekularisaation hyökyaallon, koska kristinuskosta jo kolmannessa tai neljännessä polvessa vieraantuneita ei joka tapauksessa voida kohdata samalla otteella kuin koko ikänsä pyhäkoulussa ja seuroissa kasvaneita nuoria.
Toisaalta kyllä kysyn: kuinka pappi, joka itsekään ei ehkä tunne Raamattua ja kirkkomme uskoa kovin syvällisesti tai kieltää osia uskontunnustuksesta, voi ohjata muita omakohtaiseen uskoon? Myönnän kipuilevani myös sen kanssa, voinko enää omasta puolestani sitouttaa esim. herätysliilkeissä kasvaneita nuoria ilman muuta osallistumaan kaikkiin kirkossamme pidettyihin jumalanpalveluksiin tai edes rippikouluihin.
Kirkkomme on tähän asti ”ulkoistanut” monien asioiden opettamisen koululaitokselle ja todennut, että resursseja uskonnonopetukseen ei ole. Nyt kun katsomusaineiden täysremontti todennäköisesti on tulossa, olisi joka tapauksessa 11.5:s hetki ohjata resursseja kristinopin ohjattuun opetukseen ja priorisointiin seurakunnissa.
Minä sanoin:
”että koko homman lähtökohta on syntiinlankeemus ja kaikkien maailman ihmisten vauvasta vaariin joutuminen helvettiuhan alle?”
Marko sanot: ”Koko homman” lähtökohta on, että Jumala on luonut meidät yhteyteensä ja s y n t i( i n la n k e e m u s) on turmellut tämän: me kaikki kapinoimme luontaisesti Jumalaa vastaan. On aika v a a r a l l i s t a olla kapinassa Häntä vastaan.
Siis kun ’vaarallisella’ tarkoittanet helvettiuhkaa, niin miten käsitykseme siis eroavat eli mitä olen ymmärtänyt väärin?
Armo on siis seuraus edellisistä,ei lähtökohtainen syy.
”Kadotus ansaitaan ihan itse, pelastuksen osallisuus on Jumalan yllättävä ja avara armolahja.”
Eihän ihminen ole saanut itse valita syntymäänsä ja kun kristionopin mukaan jo vastasyntynyt lapsi on perisyntisenä ansainnut helvetin, on mieletöntä väittää, että ko vauvaan sopisi yo. väittämä ”Kadotus ansaitaan ihan itse, ”
Seppo H. Päivitäpä vähän tietojasi kristillisen kirkon synti- ja armo-opista. Vaikkapa niin, että selvität eron peri- eli alkusynnin ja tekosyntien eli aktuaalisten syntien välillä. Jumalan armo käy aina monin eri tavoin ”edellä” kuten mm. Paavalin puheista Derbessä, Lystrassa ja Ateenassa käy ilmi. Vasta-alkajat ja me edistyneet synnintekijät olemme vähän eri asemassa, kun puhutaan pelastusopista.
Minäole Marko tenttinyt perusteologian ja Augustionuksen luoma perisyntioppi katsoo lapsen olevan syntyessä jo helvettikamaa,kuten sanotaan ’Kristilliset kirkot ja lahkot s 193-195:
”Protestanttiset kirkot
Protestanttisessa teologiassa perisynti katsotaan aktuaaliseksi synniksi , ei pelkäksi asiantilaksi, ja protestanttisen teologian mukaan jokainen ihminen syntyy perisynnin turmelemana ja oletusarvoisesti kadotettuna (eli jokaisen ihmisen oletusarvoinen kohtalo on kuoltuaan joutua Helvettiin)”
Niin, Seppo H. Peruskurssit ovat peruskursseja ja niidenkin sisältöä kannattaa laajentaa, syventää ja päivittää. Tietysti joillekin riittää opiskelun tavoitteeksi, että saa omille ennakkokäsityksille vahvistusta. Minun opisleluaikanani siitä käytettiin nimitystä ”sorsateologia”. Tosiuskovainen tunnettiin siitä, että tämä yritti unohtaa ikävät ja omien näkemysten kanssa ristiriidassa olevat asiat aktiivisesti voidakseen opintojen jälkeen jatkaa kuten ennenkin.
Tietysti joillekin riittää opiskelun tavoitteeksi, että saa omille ennakkokäsityksille vahvistusta.
Minula ei alkuaan aktiivina seurakuntanuorena ollut mitään ennakkokäsityksiä Käsitykseni muuttuivat tutustuttuani syvällisemmin Tanachiin myös heprealaisten rabbien kautta ja Uuten testamenttiin muunkin kun pyhäkouluopetuksen tai sunnnuntaisaarnojen kautta.
Oppi perisynnistä,joka on jokaisen maailman syntyneenja syntyvän vauvankin saatuttanut nousee Psalmeista (51:7) ja Paavalista.(Room 5:12)
Ja oli miten oli aktuaalisynnitkin johtuvat siis pohjimmiltaan syntiinlankemuksesta, johon vauvat eivät ole syypäitä, eli koko helvettiin vievä oppikuvaa järjetöntä epäoikeudenmukaisuutta.
Evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Sivut 52-53, 85-91, 267, 464-473
Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka. Sivut 207-214
Svebiliuksen katekismus, Ensimmäinen pääkohta 71.-77. (uusin suom. ss. 72-73)
””Pekka Veli Pesonen24.07.2022 22:08
Se miten tehokaasti oppitunnit käytetään ei ratkaise mitään. Se mikä oikeasti merkitsee tapahtuu lasten sydämissä.””
Tuossa on kyllä selkeä paradoksi Pekan aiempiin kommenteihin eli eikö Pekka mielestäsi juuri sydämestä tule kaikki paha kuten olet ottanut Jeesuksen sanat:
19 Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.(Matt.15)
Siis kuinka nyt rippikoulussa lasten sydämissä tapahtuisi jotain joka muuttaisi tämän?
”Sydämen uskolla pelastutaan”. Lapsi voi rippikoulussa vastaanottaa uskon sydämeensä. Ihan riippumatta siitä miten, tai kuka opettaa. Usko on niin kovin yksinkertainen asia, että lapsikin sen voi helposti ottaa vastaan. Jopa helpommin kuin aikuinen. Jos tämä uskon vastaanottamien saa tapahtua rippikoulussa, niin kyllä siitä voi iloita yhdessä taivaan enkelien kanssa.
Pekka et kommentoi tuota Jeesuksen sanaa että paha tulee sydämestä?
Miksi sitä pitäisi kommentoida? Sinähän kysyit : ” Siis kuinka nyt rippikoulussa lasten sydämissä tapahtuisi jotain joka muuttaisi tämän?” minä vastasin, että lapsi ottaa sydämeensä vastaan pelastavanuskon Jeesukseen. Raamattu sanoo selvästi, että sydämen uskolla pelastutaan. Kun joku ottaa uskolla Jeesuksen sydämeen niin hänestä tulee uusi luomus. Katso vanha on kadonnut ja uusi on tullut tilalle. Ei minusta siinä ole mitään ongelmaa.
Pekka eikö konfirmaatiossa kaikki ”ota Jeesusta vastaan”, siis ajatteletko että on nyt eriasia kun jää kirkon toimintaan mukaan? Mistä erotat ”pelastavan uskon” lapsista?
Kyllähän lapsille voi aikuiset opettaa vaikka mitä uskoa, eikö esim usko joulupukkiin ole yksi tällainen ja kuinkas on esim ns suljetuissa maissa joissa tiedonvälitystä valvotaan ja rajoitetaan, miksi lapset uskovat sen tiedon mitä heille opetetaan totuutena?
Otit Ari joulupukin veratilukohdaksi! Samalla asialla jotkut pilkkaavat uskoamme Kristukseen. Näin teet nyt sinäkin. Sanot kunnioittavasi Jeesuksen sanoja , mutta halveksit Hänen täydellistä sovitustyötään. Se on minusta hyvin surullista luettavaa. Eikö lapsi voi mielestäsi pelastua uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön ?
Joulun Pukki kyllä on usealle lapselle asia mitä jaksaa odottaa. Hyvässä lykyssä lapsi saa kokea rakkautta ja toivomisen täyttymistä pienessäkin paketissa. Ihmiset eivät kovin usein puhu varhaisten Joulujen merkityksestä myöhemmin elämässään aikuisiksi vartuttuaan. Kipeääkin muistissa hyvin voi olla mutta usein myös toivon täyttymyksen hetkiä edellisestä huolimatta.
Varhain lapset oppivat elämän raadollisuudenkin vaikka asiasta vanhempien kanssa harvoin tulee sanaa vaihdetuksi. Rippikouluikään mennessä useimmat nuoret tietävät etteivät hyvän kauniit puheet katso todellisuutta.
Näin rippikoulu yhdellä tavalla on initaatioprosessi kohta aikuisikää katsovalle nuorelle tulla osalliseksi yhteisestä konsensuksesta kaikessa hyvässä mitä kirkko haluaa esille tuoda. Hyvää on paljon seurustelusta alkaen, mutta onko tunnustaminen mysteereiden maailmaan asia mikä kaikkien on suoritettava.
Eikö mietintään pitäisi nostaa myös kyse yhteisen valheen mahdollisuudesta.
Ihmisen älyn loukkaukset nuorena saattavat Häntä loppuelämän. Onko yhteiskunnan tai kirkonkaan etu kasvattaa nuoria asiaa enemmän pohtimatta konsensukseen valtiovallan kanssa toimella missä oma vaivaantuneisuus yhdessä kyvyttömyyden kanssa synnyttää kantaaottamattomia ja omasta elämästään huolettomia nuoria eteenpäin tulevaisuutta kohti missä oma voitto ja pärjääminen edes jossakin kiusassa on menestystä ja hyvän olon palkka.
Pekka en kaiketi pilkkaa vaan tarkoitus oli osoittaa kuinka vanhemmat (ja myös ympäröivä yhteiskunta) voivat opettaa lapsia uskomaan aivan mitä tahansa, ei lapsella ole ymmärrystä ja viisautta erotella mikä on totta ja mikä valhetta.
Samoin uskojenkin kohdalla eli ei lapset osaa erottaa onko heile opetettu usko oikeaa vai väärää, ajatteleppa nyt esim isisin lapsia, ymmärtävätkö he mitä tekevät? Näin vaikka aiukiseksi kasvaessaan näkevät ja itsekkin tekevät kauheuksia?
Samoin luterilaisuudessa, eikö aikuisena ”pitäisi” ”nähdä” kuinka omat uskonisät ovat tehneet kauheuksia ja siitä vetää johtopäätös onko tämä oma usko oikeaa evankeliumin mukaista jossa rakkauden kautta vaikuttavat teot kaikkia ihmisiä kohtaan, niin vihamiehiä kuin läheisiäkin?
Onko keskinäinen rakkaus vallitseva ”omien! uskon sisarien ja veljien keskuudessa, siis niin että ulkopuolella olevat tunnistavat Jeesuksen seuraajiksi?
”Eikö aikuisena pitäisi nähdä, kuinka omat uskonisät ovat tehneet kauheuksia, ja siitä vetää johtopäätös, onko tämä oma usko oikeaa evankeliumin mukaista?” Pitäisi myös erottaa se, mitä on tehty uskon vuoksi siitä, mikä on tehty uskosta huolimatta. Oman uskon arvioinnin väline on evankeliumi, ei ’uskonisien’ tekemät kauheudet.
Tiedän ettet pikkaa tarkoituksella, mutta annat joulupukilla uskoa pilkkaaville naurun aiheen.
Meillä on vastuu siitä, millaista pilkan aihetta annamme.
Miten Ari tuo lainaamasi kohta liittyy rippikouluun? Voisitko kertoa, kun en tajua miksi sitä pitäisi kommentoida. Mielestäni se ei liity mitenkään rippikouluopetukseen. Lapset on rippikouluiässä vasta siirtymässä konkreettisesta ajattelusta abstraktiin, joten tuonkalataiset kielikuvat on heille käsittämättömiä. Jos niille erehtyy sanomaan :”heittäkää kengät tähän”, niin on varottava ettei jää alle, kun kenkiä alkaa lentää kohti.
Joulupukki perhettä katsoen ei ole humpuukia ensimmäisten toiveiden täyttymisen odotuksen palkintona uskomisen ja luottamisen asiassa.
Toki uskonnollinen perhe katsoo enemmän Jeesuksen syntymään.
Näin epäusko ja usko tarvitsee rippikoulussa enemmän huomiota. Herätysliikkeillä on omat oppijaksonsa mutta useat nuoret eivät ole saaneet kristillistä opetusta mihin vanhemmat ja kummit ovat tahtoneet osallistua, ja kovin inhimillisestä syystä taidoissa tiedossa ja kyvyssä. Varmasti on myös kummeja parhaan kykynsä mukaan asiaa katsomaan.
Näin perusta asialle on rippikoulussa hyvä katsoa aina kysymykseen ollaanko täällä turhan takia, ja vain kirkollisen naimaluvan asiassa.
Työntekijät ohjaavat, opettavat, kertovat, ja harkitusti kertovat kysymyksiä nuoren harkintaan. Aika tekee usein hyvää työtä, ja näin luotu perusta hyvin saa aikaan Jumalasuhteesta kiinnostuneen nuoren aikuisen.
Hyvä asia harkitusti on tuoda jo iäkkäämpi Ihminen kertomaan omasta vaelluksestaan. Kovin rutinoitunutta kertojaa en suosittele kun nuoret ammattitaidon heti huomaavat.