Vieläkin sekä meillä että vaikkapa saksalaisessa todellisuudessa elää ajatus, jonka mukaan luterilaisilla/protestanteilla ei olisi rippiä ja että se olisi jopa tunnustuksia erottava asia verrattuna katolisiin tai ortodokseihin. Näin ei kuitenkaan ole. Luther kirjoittaa Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Kristuksen evankeliumissa säätämä synninpäästö (absolutio) eli avainten valta on myös apu ja lohdutus syntiä ja pahaa omaatuntoa vastaan. Sen vuoksi rippiä eli absoluutiota ei mitenkään saa päästää kirkosta häviämään.” Asia sinänsä eli moralismin ja kohtuuttomien vaatimusten alta vapautuminen ja myönteisen realistisen minäkuvan vahvistuminen sekä sitä kautta terveen yhteisöllisyyden rakentaminen eivät kuitenkaan ole kadonneet vaan janoavat entistä enemmän uusia kestävän kehityksen ratkaisumalleja. Niin sekulaareissa yhteyksissä kuin teologiassa rippi herättääkin jälleen uutta kiinnostusta.
Lutherin ajatus palautettiin 1900-luvun alun Luther-renessanssin ja mm. liturgisen liikkeen myötä mieleen. Se on kuitenkin ollut pitkään pienten piirien, hengellisten yhteisöjen asia. Saksassa muutamat pienet ryhmät nostivat ripin esiin I MS:n jälkeen, esimerkiksi evankelinen Mikael-veljestö sekä Sydowin veljestö, joiden parissa henkilökohtainen rippi löydettiin uudelleen. Myös Dietrich Bonhoeffer kuului ripin esilläpidon pioneereihin. Uutta hänen lähestymistavassaa oli, että hän halusi palauttaa sen koko kirkkoon, ei vain pieniin yhteisöihin. Tunnustavan kirkon saarnaajaseminaarin johtajana 1935-37 hän opetti oppilaansa ripittäytymään ja ripittäytyi itse yhdelle heistä. Hänen kokemuksistaan ja näkemyksistään voi lukea kirjasta Yhteinen elämä (Gemeinsames Leben 1938). Bonhoeffer on ollut yksi innoittaja ripin käytölle myös myöhemmin, myös nykyään. Tunnustavan kirkon papeista myös esimerkiksi Hans Asmussen löysi ripin uudelleen hengelliseksi voimavaraksi.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksan luterilaisissa maakirkoissa pyrittiin palauttamaan rippi laatimalla asiasta säännöksiä. Myös Saksan kirkkopäivillä on ollut tässä iso rooli. Vuoden 1956 päivien teemana oli ”Evankeliset ripittäytyvät”. Monet sodasta palanneet hyödynsivät henkilökohtaisen ripin mahdollisuutta kokemaansa prosessoidessaan. Lutherin tuotannossa rippiä pidetään esillä monessa paikkaa. Pieni summa hänen käsityksestään tulee esiin Vähässä Katekismuksessa, jossa korostetaan rippiin kuuluvan synnintunnustus ja synninpäästö. Rippi vapautetaan pelosta, kun sen tähtäyspiste on syyllisyydestä vapautuminen, Jumalan armosta eläminen. Rippiin ei voida pakottaa, kuten uskoonkaan ei voida pakottaa. Sen tarjoamat mahdollisuudet tulisi kuitenkin ilmaista oikein ja tarjota mahdollisuus asianmukaisesti kokeilla, mistä on kyse.
Kuten vaikkapa Eero Huovisen ja Björn Wahlroosin keskustelussa summattiin päätteeksi: ilman anteeksiantoa elämästä ei tule mitään. Jokainen tarvitsee syntitaakan keventämistä. Se on sielullisen terveyden perusedellytys. Tästä ovat osoituksena terapiat ja talkshow-tyyliset ”rippituolit”. Terapia ei kuitenkaan näytä yksin riittävän ihmisille. Kysymys syyllisyydestä ja häpeästä tai häpeämättömyydestä kiinnostaa.
Prof. Peter Zimmerling Leipzigistä nostaa esiin kolme tapaa, jolla rippi vaikuttaa myönteisesti terveyteen:
1) Tutkimukset psykosomaattisten sairauksien esiintymisestä osoittavat, että henkilökohtaisesti säännöllisesti ripittäytyvillä ja aktiivisesti seurakuntaelämään osallistuvilla on vähemmän henkisiä sairauksia kuin muilla. Tähän viittasi jo vuosikymmeniä sitten sveitsiläinen lääkäri ja psykoterapeutti Paul Tournier, jonka kirjoja on suomennettukin aikanaan. Mahdollisuus tunnustaa syyllisyytensä antaa ihmiselle hänen vastuullisuutensa takaisin. Tämä vahvistaa omanarvontuntoa. Ne osoittavat, että ihmisellä on luovuttamaton arvon hänen syntisyydestään huolimatta. Oman syyllisyyttä aiheuttaneen toimintansa tunnustaminen johtaa psykologisesti ajatellen persoonallisuuden osion integraatioon. Ihminen kypsyy persoonana. Tätä todellakin tarvittaisiin pidäkkeettömän vihapuheen, rehottavan egoismin ja uusmoralismin aikakaudella. Rippi tarjoaa turvallisen tilan käsitellä hätää, ongelmia ja kuormittavia tunteita. Näiden työstäminen tarjoaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen kasvuun. Sosiaalisten kontaktien vähenemisen aikakaudella ripin merkitys voisi tästäkin näkökulmasta nousta uudelleen esiin myönteisenä ja kaivattuna mahdollisuutena.
2) Anteeksiannon julistaminen ripissä on puhdistava, katharsis-kokemus. Se voi olla tärkeä etappi matkalla kohti sielun terveyttä. Ihmiset kärsivät siitä, että maailma ei ole eivätkä he itse ole sitä, mitä niiden pitäisi olla. He jäävät vaatimustensa alle eivätkä yhteiskunnalliset olosuhteet voi kohentua. Sekularisaation myötä viimeisten 300 vuoden aikana evankeliumi Jeesuksessa Kristuksessa tarjolla olevasta vapauttavasta sanomasta on yhä enemmän unohtunut tai sen on julistettu olevan epäajanmukainen. Ihminen on joutunut tilanteeseen, jossa hänen tulee itse selvitä kaikesta maailmassa, jolta Jumalan on pimennossa. Tästä näkökulmasta rippi tarjoaa tien vapautua sisäisesti, jolloin myös realistinen työ yhteiseksi hyväksi saa uutta voimaa.
3) Rippi tarjoaa mahdollisuuden kasvavaan itsetuntemukseen ja -tuntoon terveellisen oman itsen rajoittamisen ja rajojen löytymisen kautta. Ihmisillä on nykyään tilkkutäkki-identiteettejä (patchwork). Moninaisten mahdollisuuksien keskellä pelätään, että jokin menee ohi, mahdollisuus hyödyntämättä. Ihminen ylikuormittuu, vrt. vaikkapa koululaisten kasvanut stressi. Postmoderni yhteiskunta provosoi ajattelemaan, että ihmisellä on lukematon määrä mahdollisuuksia, joista muodostuu yhteiskunnallinen pakko. Sielunhoitaja voi tällöin sanoa: Saat olla lopussa. Haluan kestää tämän tilanteen kanssasi. Kristillinen usko tarjoaa mahdollisuuden sisällöllis-teologisesti ”itserajoittamiseen” ja ”itserajallistamiseen”. Jumala katsoo minua Jeesuksessa Kristuksessa armollisesti ilman omia ansioitani. Vieras, ulkoa tuleva vanhurskaus ei tee ihmistä pieneksi vaan tarjoaa terveellisen pelastuskokemuksen. Rippi säilyttää eron Luojan ja luodun välillä. Martti Luther totesi: ”Meidän tulee olla ihminen eikä Jumala”. Myös jumalallistuminen merkitsee sitä, että taju Jumalan armon varassa olemisesta ja kiitollinen hänen rakkautensa eteenpäin välittäminen kiertoon lisääntyy vapaasti. Ihmisestä tulee enemmän ihminen, eikä hänen tarvitse illusorisesti jumaloida itseään.
Mitä minun pitää tekemän, kun synnit raskaasti painavat mieltäni?
Katua ja ottaa synnin päästö.
Jos raskaat synnit painavat mieltäsi, on paras, että tunnustat ne sielunpaimenellesi ja otat häneltä pyhän synninpäästön, niin saat omalletunnollesi rauhan. Sillä synninpäästö on sama, kuin jos Jumala itse uskosi vahvistukseksi ja omantuntosi paremmaksi vakuutukseksi tekisi uuden liiton kanssasi ja korkeudestaan päästäisi sinut synneistäsi.
Mutta siinä ei vielä ole kylliksi, että me sen varmasti uskomme, vaan meidän tulee rauhoittuakin siitä eikä enää pelätä mitään syntiä eikä kuolemaa. Sillä jos me olemme vanhurskaat ja vapaat synneistä, mitä meillä sitten enää on synnin kanssa tekemistä? Jos me olemme vapaat kuolemasta ja eläviksi tehdyt, mitä kuolema silloin meihin koskee? Synnillä ja kuolemalla ei enää ole mitään valtaa ylitsemme. Synti ja kuolema ovat kuoletetut ja Kristuksen kanssa haudatut, synti ja kuolema ovat erotetut meistä, kauemmaksi kuin taivas maasta. …
Rakas opettajani, Luther, jonka opetusta mielelläni seuraan, kirjoittaa siitä postillassansa, Jen. s. 9:
“Uskokaamme siis varmaan, että Kristus ylösnousemisensa ja voittonsa kautta on antanut meille sellaisen varmuuden, ettei mikään synti enää voi meitä pelottaa. Koska siis Kristus on meidät vapahtanut, niin me teemme väärin, jos emme siihen luota, vaan annamme synnin tahi kuoleman meitä pelottaa.”
Stefan Prätorius, Hengellinen Aarre-aitta. Muutama sana on muokattu nykyaikaisempaan muotoon.
Ripistä ja synneistäpäästöstä vielä: Matt. 16:19, 18:18 ja Joh. 20:23. Ks. kuningas Daavidin ja profeetta Naatanin kohtaaminen 2. Sam. 12:1 – 13, Sananlaskut 28:13, 1. Joh. 1:9, Jaak. 5:16. Ks. ns. katumuspsalmit esim. 6 ja 32. Lutherin työtoveri Philipp Melanchthon (1497 – 1560) piti yksityisrippiä suuressa arvossa. Augsburgin tunnustuksen 11. kohdassa hän opetti, että seurakunnissa piti säilyttää yksityinen synneistäpäästö. Concordia 2/1999, 17. Ripin tärkeydestä Melanchthonille kertoi myös hänen teoksensa Ydinkohdat (Loci communes). Ks. sama kirja, s. 206, SLEY-Kirjat, Hämeenlinna, 1986. Tässä kirjassa hän totesi yksityisen synneistäpäästön tuntuvan joskus henkilökohtaisemmalta kuin seurakunnan yhteisen evankeliumin saarnan. Concordia 2/1999, 17.
Stefan Prätorius (1536-1603) oli saksalainen ja luterilainen teologi.
Tämä rippi teema oli hyvä nosto. Ripillä on todella terapeuttinen vaikutus. Vanhoissa kirkoissa rippi on välttämätön, ( pakko) syntejä ei voi saada muuten anteeksi. Rippi liitetään vanhoissa kirkoissa kiinteästi virkaan. Syntienanteeksi saaminen on vanhoissa kirkoissa enemmän prosessinluonteinen koko elämän jatkuva tila. Syntienanteeksi saaminen ei tapahdu itse tunnustamalla ja uskomalla anteeksi. Anteeksisaamisen julistaa vasta pappi viransuoman valtuuksin, siksi rippi on välttämätön jopa eräänlainen normaali tila kristitylle ja sitä suositellaan käytettäväksi usein.
Hyvä aihe blogille.
Miksikähän kuitenkin pappimme niukasti ovat valmiita puhumaan tai keskustelemaan lupaamastaan sielunhoidon mahdollisuudesta. Sitä ei kirkossamme tehdä edes julkiseksi jotta sen perään osattaisiin kysyä.
Jokainen keskustelu, vaikka sitten sielunhoidollisesti katsottuna, ei tietenkään johda rippiin, mutta miksi asiasta puhutaan, ja vielä vähemmän kerrotaan, niin vähän.
Toki sitten Lutherin rippi tulisi tehdä julkiseksi katolisesta vastaavasta, sehän päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon mikä samalla on Lutherin katumuksen sisältö.
Asia kuulostaa ja näyttää aivan hyvältä mutta miten annettu päästön vapautus toimii ja vaikuttaa epäuskon hetkellä kun niitäkin meillä on.
Tunnustetaanko samaa syntiä uudestaan, ja kuinka monta kertaa peräkkäin.
Haittaa ei syntyne vaimolle väärin kirjailtujen sanojen katumisesta kerta toisensa jälkeen niin paljon kuin syyllistymisessä toistuvasti hyväksikäyttöön ja kaltoinkohteluun. Epäuskon hetkiksi edellisiä ei kai voi laittaa.
Näin katumuksen ja syyllisyyden henkilökohtainen ja Ihmisarvoinen ymmärtäminen on tärkeää, ja kysymyshän on siitä minkä henkilökohtaisen prosessin kautta Ihmisen käytös voi muuttua.
Ei siihen aina riitä papin Aamen vaikka miten totisesti sen haluaa lausua ja vielä Kaikkivaltiaan nimeen.
Edellinen oli kovasti ripistä mutta kaikenlaisen tuskan, kivun ja säryn jakaminen toisen Ihmisen kanssa helpottaa ja näin taakkaamme kummasti kevenee, ja monesti jopa puoleen.
Paul Tournierin mainitseminen oli sitten asiaa kullassa, ja Hänen kirjansa, ” Kaikkihan me vanhenemme”, tulisi jokaisen saada lukea. Sen jälkeen loukkaisimme vähemmän itseämme samoin kuin lähimmäisiämme, ja kaiken lisäksi osaisimme tulevaan ikääntymiseen suhtautua hyvällä tavalla.
Tietysti voi lisäksi muistaa ripin olleen Lutherille sakramentti ja Hän lupasi sen vastaanottamisen myös uskovalle maallikolle kuin myös sen päästämisen. Asia on myös Augsburgin Tunnustuksessa.
Ehkä käytännön syistä meillä ei asiaa haluta muistaa kuin herätysliikkeessä.
Käytännössä Luther lupasi uskovalle maallikolle hengellisen, aineettoman, substanssin välittämisen. Voisiko näin myös uskova maallikko kastaa lapsen.
No sen verran edelliseen aineettomasta hengellisestä substanssista että kasteestahan Luther sanoo, ettei se ole vesi, eikä sana, vaan sana mikä veteen yhtyneenä Jumalan siunauksen pyytämisessä uskossa edelliseen tuo ja antaa lapselle Kasteen Armon lupaukset, siunauksen, ja varjeluksen koko elämän ajaksi.
No, oli vähän vapaasti muotoiltu, mutta tämän blogin lukijat varmasti ymmärtävät.
Pyydän anteeksi muistin heikkoutta; edelliseen liittyy Kolmiyhteinen Jumala jolloin ristin piirtämisellä lapsen rintaan merkitään lapsen kertakaikkinen jäsenyys Jumalan Seurakuntaan ja näin lupaukset ovat annetut.
Rippi on nykyjään hyvin abstraktinen käsite. Rippimahdollisuus ei ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kuulunut luterilaiseen seurakutakultuuriin. Sen palauttaminen vaatisi hartauselämän kokonaisuudistusta.
Sielunhoitoa tapahtuu papin jokaisessa ihmiskosketuksessa, oli tilanne sitten järjetety tai spontaanisesti tapahtuva mutta se ei ole rippiä. Ihmisillä on aina odotuksia papin suhteen. Pahinta mitä pappi voi tehdä on se että hän julistautuu vain tavalliseksi ihmiseksi.On tavallista että ihmiset tekevä pikku tunnustuksia noissa kolmesta seitsemään minutin keskusteluissa ja miten pappi osaa käsitellä sellaista , tulee leimaamaan hänen maineensa.
Rippi ei ole terapiaa vaikka sillä voi olla terapeuttisiakin vaikutuksia. Mutta tämä ei vielä motivoi rippikäytännön uudelleen herättämistä. Avainten valta on jotain muuta. Ei kaikkien syntien tunnustaminen tuo edes sitä toivottua helpotusta.
Ripin uudistusyritysten pitää lähteä rippiteologian ymmärtämisestä eikä sen käytännön toiminnasta. Laestadiuksen ponnistelut ripin herättämiseksi on hyvä esimerkki. Se kesti kymmenisen vuotta ennenkuin seurakuntalaiset alkoivat antaa kuulua itsestään.
Sitäpaitsi. Kaikki papit eivät sovellu rippipersooniksi tai sielunhoitajiksi vaikka voivat olla hyviä saarnaajia tai liturgeja. Mutta olisi hyvä kokeilla rippituolien asentamista joihinkin tiloihin ja niihin päivystävä rippipappi niinkuin Pietarin kirkossa Vatikaanissa.
Papin tavalliseksi Ihmiseksi osottautuminen menee ja käy hyvin sinne asti kun kumpainenkin tulee samanmielisyyteen siitä että Jumala voidaan ja on syytäkin ottaa mukaan asiaan.
Tämä on asia mitä aiemminkin olen yrittänyt kysyä. Päästäänkö asiassa ripittäytymiseen on sitten asiansa.
Yksi asia on niin sielunhoidon kuten työnohjauksen kesto.
Tiedättekö usean palveluntarjoajan rajoittavan tapaamiset kolmesta viiteen. Ei varmaan kovin usein tapahdu.
Näin ja tässä ajassa tulisi kuitenkin löytyä kysyjälle oman asiaan vastaamisen ajatus ja pyrkimys vaikka sitten ennenkokemattoman intuition kautta. Tällä tavala ei synny myöskään tarpeettomia riippuvaisuussuhteita
Ydinkysymys on miten nämä kaksi: rippi synninpäästön armonvälineenä ja sielunhoidollinen keskustelu oikealla tavalla erotetaan toisistaan ja pidetään samalla yhdessä. Ei ripin vastaanottajan tarvitse olla terapeutti.
Juuri näin kuten Sjöblom kirjoittaa. Luterilaisuudessa on myös teologinen suuntaus jossa ripin absoluutio kuuluu viralle ja yleinen vakuutus vain maallikoille. Tämä suuntaus tulee hyvin esille kirjassa rukoileva kirkko, Matti Aaltonen.
Täydennän ajatustani: vaikka seurakunnan julkinen saarnavirka on Jumalan asettama, en rajoita absoluution pätevyyttä ja rippiä vain viran piiriin.
Ripittäytymisen kynnystä tulisi huomattavasti helpottaa. Harva uskaltaa tilata papilta keskusteluaikaa kirkkoherranviraston kautta. Olisi hyvä, jos seurakunnissa varattaisiin kaikille papeille vastaanottoaika, jolloin luotettavalta tuntuvan papin luokse voisi mennä ilman ennakkovarausta keskustelemaan elämästään. Pienimuotoisesti tämmöistä tiedän joissakin seurakunnissa olevankin, mutta käytännön soisi yleistyvän. Sitä ehkä olisi syytä myös näkyvästi mainostaa.
Yrjö Sahama, asia on juuri niin kuten kirjoitat. Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta ei rippiä. Hänhän toteaa yksityisripistä, ettei hän luopuisi siitä koko ”maailmankaan aarteiden tähden.” Hän koki yksityisripin lohdutuksen ja voiman lähteeksi. Syvää tarvetta ripille/sielunhoidolle on runsaasti olemassa. Kynnys on kuitenkin korkea. Ehkä reformaatio poisti rippituolit kirkoista hieman hätäisesti. No en tiedä.
Onhan Suomessa ollut Luterilaisuuden aikana käytännössä pitänyt lauantaina käydä ilmoittautumassa, jos aikaa sunnuntaina ehtoolliselle. En tiedä mitä siinä hetkessä on tapahtunut, mutta luulisi sen olleen enemmän kuin n imen kirjoittaminen, koska monet ovat joutuneet yöpymään siksi kirkonkylällä.
En toivo muutosta nykyiseen avoimen ehtoollispöydän käytäntöön. Se perustuu siihen, että messuun aina sisältyy yleinen rippi. Yhtyessään synnintunnustukseen seurakuntalainen myöntää syntisyytensä ja annteeksiannon tarpeensa, ja kun näin tapahtuu on myös papin lukema synninpäästö todellinen ja pätevä. Ja onhan pyhä ehtoollinen nimenomaan syntien anteeksiannon ateria: ” … uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi…”. Yksityisrippiä eli korvarippiä tarvitsee ihminen silloin kun jokin erityinen tekosynti on jäänyt painamaan mieltä niin, ettei pysty uskomaan syntiään anteeksi pelkästään tuon yleisen ripin perusteella. Siinä yhteydessä voi saada myös neuvoja parannuskilvoitukseen ja muutenkin voi puida elämäänsä tarvitsematta pelätä salaisuuksien paljastumista, papin vaitiolovelvollisuus kun on hyvin ehdoton.
” Onhan Suomessa ollut Luterilaisuuden aikana käytännössä pitänyt lauantaina käydä ilmoittautumassa, jos aikaa sunnuntaina ehtoolliselle. ”
Muistaakseni tämä käytäntö on poistunut 1800 luvulla ainakin ehtoollispakko on poistettu silloin.