Omat rippikoulumuistoni talletin tyhjään kenkälaatikkoon kolmetoista vuotta sitten. Harvoin tulen tuota laatikkoa esille kaivaneeksi ja ajan kuluessa monet muistot omasta riparista ovat kovasti haalistuneet. Monet muistoista tuntuvat nyt kovin arkisilta. Mieleen on piirtynyt pitkä bussimatka vaellusriparille Lappiin ja leirille mukaan lähtenyt ystävä. Ensimmäisellä vaelluksella rankkasateessa repun sivutaskussa kastunut kännykkä ja sen myötä murrosikäisen kauhistukseksi ilman puhelinta kulunut leiriviikko. Neljän tytön huoneen vallannut tavaroiden iloinen sekamelska, kerrossängyn yläpedissä nukutut yöt ja herättämään tulleet isoset. Kalakeiton tuoksu ruokasalissa ja leirillä järjestetyt olympialaiset. Uudet, keltaiset kumpparit ja äidiltä lainattu tuulipuku, joka kahisi kävellessä. Rippikoulun opillisesta annista muistikuvat ovat kaikkein hatarimmat. Monet ulkoläksyt olivat ennestään tuttuja ja loppukoetta muistan jännittäneeni. Sen sijaan oppitunneista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.

Vaikka muistoni omasta riparistani ovat kovin arkisia, pohdin uskoa ja elämää riparilla paljon. Nuorena mielessäni risteili loputtomasti kysymyksiä. Kyselin omaa paikkaani, elämän tarkoitusta ja mietiskelin elämän varjopuolia. Riparin loppuessa usko ja kirkon arki tuntui minusta kaukaiselta. En hakeutunut monien kavereideni tavoin isoskoulutukseen. En todellakaan olisi viisitoistakesäisenä rippikoululaisena uskonut, että minusta tulee kymmenen vuotta myöhemmin pappi. Papin työssä olen oppinut arvostamaan tuota nuorena kokemaani, voimakasta uskon kyseenalaistamisen aikaa. Se auttaa ymmärtämään ihmisiä ja erilaisia tapoja ajatella. Muistan, miltä oman uskon kanssa kipuileminen tuntui. Muistan toivottomuuden, pettymyksen ja yksinäisyyden tunteet. Sellaisen kipuilun keskellä jokainen tarvitsee luottamusta siihen, että Jumala ei hylkää, vaikka ihminen kyseenalaistaisi kuinka. Luottamusta siihen, että kirkon ovet ovat aina auki, vaikka ihminen olisi ollut kauankin poissa. Luottamusta siihen, ettei Jumalan armossa ja rakkaudessa ei ole parasta ennen – päivää.

Näistä asioista, armosta ja rakkaudesta, olen tänä kesänä riparilla opettanut. Pilke silmäkulmassa ja lempeydellä suhtaudun siihen, että moni minun itseni tavoin unohtaa rippipapin sanat ajan kuluessa. En itsekään muista leiriltä yksittäisiä sanoja, mutta eräs lause jäi mieleeni. Leirin lopussa kirjoitimme jokaiselle ryhmäläiselle lapun muistoksi, johon oli tarkoitus kirjoittaa jotakin myönteistä toisesta. Tuo lappu on yhä tallessa kenkälaatikossa, mutta mieleeni on jäänyt lapusta yksi lause. Rippipappini minulle kirjoittamat sanat: ”hiljaisen kuoren takana on aikamoiset lahjat ja voimavarat”. Noihin sanoihin olen palannut riparini jälkeen monta kertaa. Pappi tuntui näkevän hiljaisessa, kyselevässä ja kyseenalaistavassa nuoressa muutakin. Toivon, että itse osaisin kirjoittaa riparilla nuorille muistiin sellaisia sanoja, jotka voisivat heitä rohkaista ja jotka he muistaisivat vielä pitkään riparin jälkeen.

Mitä sinä muistat omasta riparistasi?

Tubessa päästään seuraamaan kesän 2018 riparitunnelmia Keuruulla

Tubessa tarinani heviteinistä papiksi