Lainasin kirjastosta otsikossa mainitut kaksi minikirjaa. Ne olivat sopivasti melkein vierekkäin uusien kirjojen hyllyssä. Luin ne myös saman tien.

Molemmat kirjat kertovat tarinan. Ensimmäistä kirjaa eli Reformaation tarinaa voisi luonnehtia vaikkapa oman kulttuurimme ja uskontomme kasvukertomuksena, kattaen kuvauksessaan vuosisatoja. Kirja on ajankohtainen, vietetäänhän tänä vuonna reformaation eli niin kuin ennen sanottiin "uskonpuhdistuksen" 500-vuotisjuhlaa. Kirjan on tehnyt Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen. Toinen kirja -Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä- on henkilökohtaisempi, kuvaa yhden sukupuolen sortoa nykypäivänä, erityisesti nigerialaisessa kulttuurissa. Myös tämän kirjan kirjoittaja (Chimamanda Ngozi Adichie) kokee asiansa ajankohtaiseksi.

Molemmat kirjat linkittyvät päässäni jotenkin yhteen. Kirjat ovat minulle tarinaa ihmisyydestä, kulttuureista ja vääryyden kokemisesta. Ja siitä hämmennyksestä, kun joku oivaltaa, että asiat eivät ole niin kuin niiden on uskottu olevan. Että on olemassa kulttuurinen vamma, valheellinen virta, tarina, joka vie kadotukseen.

Reformaatio-kirja kertoo tarinaa kulttuurin muutoksesta, jossa katalysaattorina oli mies, Martti Luther, joka löysi aarteen, sen, jota sanotaan "Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhimmäksi evankeliumiksi". Maailma muuttui 500 vuotta sitten, kun jonkun ajatus ja teko yhtyivät, kun sana tuli lihaksi, ajatukset teeseiksi. "Totuus onkin tällainen, lukekaa tästä." Ja maailma muuttui. Tämä ihmisen maailma. Reformaatioksi kutsuttu aatteen palo muutti länsimaita käsittämättömän voimakkaasti.

Feminismi aatteena ja ilmiönä on suhteellisen nuori. Pidän onnettomana sitä, että kyseessä olevan kirjan nimeksi ylipäänsä valikoitui sinänsä iskevä "Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä." Se aiheuttaa lähtökohtaisesti aivan turhaan torjuntaa. Monet jättänevät kirjan lukematta pelkän nimen takia. Pohjimmaltaan kirjassa on tarina, joka kenen tahansa kannattaa mielestäni lukea ja jolla on suomalaisellekin annettavaa, vaikka sen esimerkit ja kuvaukset ovat monin tavoin vieraita meikäläiselle kulttuurille. Kirjan avainsanoja ovat muun muassa viha, pelko, väkivalta, häpeä. Niitä käsitellään tavalla, josta kuka tahansa voi saada itselleen ajattelemisen aihetta. Kirjasta voi tunnistaa joitain omaan kulttuuriimme liittyviä samoja sukupuoleen ja sukupuolisuuteen liittyviä vihan, pelon, väkivallan ja häpeän syvävirtauksia. Kirjoittaja haluaa kertomuksellaan varoittaa ihmisyyden kaventumisesta, jos kerrotaan vain yhtä, ainoaksi jäävää (miehen kertomaa) tarinaa ihmisyydestä. Kirja varoittaa jo johdannossa Ainoan tarinan uhkasta. Feministikin määritellään henkilöksi, "joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon."

Adichien kirja on saanut aikaan myös julkista keskustelua. Kirja on tarkoitus jakaa tänä keväänä kaikille ysiluokkalaisille lahjana. Yhtenä hankkeen taustatekijänä on peräti opetus- ja kulttuuriministeriö. Julkisessa keskustelussa tämä kirjalahja on kyseenalaistettu, perusteena esimerkiksi että "mitään ismiä ei tulisi tuputtaa koululaisille". Totta toisaalta tämäkin, saa nähdä vedetäänkö hanke takaisin julkisen vastahangan takia.

Itse en näe opettajana mitään estettä sille, että periaatteessa luetuttaisin oppilailla näitä kirjoja. Oleellista on käydä oppilaiden kanssa ne läpi, purkaa luettu ja ottaa niihin etäisyyttä. Ja niin kuin kaikessa, suositella pitämään se, minkä hyväksi näkee.