Kutsumuksesta

Pohdin kutsumusta Lähetyskirkon aamuhartaudessa ja lupasin jatkaa aiheesta missioblogissamme.

Lähetyskirkko henkii kutsumuksen voimaa – kauniissa lasimaalausikkunassa on maailmankartta sekä tähti, jota kohti tulee kulkea. Se loistaa valoaan houkuttelevasti.

Vahvasti puhuttelevasta kirkosta on lähdetty jo yli sata vuotta maailman ääriin lähetystyöhön. Pelkoina olivat sairaudet ja kuolema – toisaalta Jumalan vahva omakohtaisesti koettu kutsu ja kokemus siitä, miten kutsumus antaa voimaa, on kantanut monia vuosikymmenet aina viimeiselle portille asti.

Kutsumus tuntuu nykyään isolta sanalta. Se korostaa ”me-nuo”-asetelmaa, jossa toisilla on kutsumus. Toiset ovat taas muuten sitoutuneet vahvasti työhönsä, mutta ehkä arempia sitä ilmaisemaan – lähdetäänkö liikkeelle omasta kokemuksesta ja tunteesta vai ulkopuolelta tulleesta kutsusta ja työtehtävästä, johon työpanosta ja osaamistani tarvitaan.

Onko kutsumus jo liian iso sana kiky-, sote- ja tyky-Suomessa?

Ulkoista kutsua korostetaan pappisviran yhteydessä. Sitä kuvataan kauniisti seurakunnan kutsuna. Papiksi vihittävän tulee saada kutsu pappisvirkaan eli vocatio externa. Tosiasiassa valmistuvien kännykät eivät täyty seurakuntalaisten kutsuista tulla heille papiksi. Paikat pannaan auki ja ilo tietysti on, että joku pappiskutsumustaan toivova saa tehtävän ja pappisvihkimyksen seurakunnalta vaikka lyhyeen sijaisuuteenkin.

Työssä meidät valitaan töihin tekemään työnantajan odottamia tehtäviä. Jos omat arvot osuvat samalle radarille työnantajan kanssa niin erinomaista. Silloin voi sitoutua ja nauttia töistä intohimoisestikin, saa flowta ja onnistumisia – mutta ei vain omista lähtökohdista lähtien vaan niistä työnantajan odotuksista liittyen tähän tehtävään.

Kutsumus on hyvin henkilökohtainen ja oma, intiimi kokemus. Ikään kuin minä yksilönä olisin vähän enemmän valittu tai vähän tietoisempi kutsumuksestani kuin muut – ikään kuin erotettu palvelemaan vähän erityisemmin.

Olen miettinyt Vanhan testamentin Samuel-poikaa, jonka äiti lupasi hänet hädissään Jumalan töihin, jos vain saisi lapsen. Aika moni äidiksi haluava on ollut valmis lupaamaan melkein mistä vain, kun lasta ei kuulu.

Pieni Samuel oli ensin erotettu rakkaasta äidistään ja viety temppelin kouluun vanhan Eelin oppiin. Kuvittelen, miten poika on alkuun pelännyt vanhoja ihmisiä, mutta oppinut sitten temppelin tavoille – oppinut kuuliaisuuttakin. Hänhän juoksi kesken unien monta kertaa Eelin luokse luullen, että Eeli häntä kutsui. Eeli kuitenkin auttoi Samuelia sanomaan: ”Puhu palvelijasi kuulee.”

Kauniisti kerrotaan, miten  ”siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin eikä näkyjä usein nähty.”

Nykyaikana puhutaan paljon tiestä. Minut on tie valinnut, vai olenko itse valinnut tien. Työssä ja elämässä saa olla intohimoa ja intoa panna itsensä likoon. Yksin ei kovin suuria saavuta, mutta yhdessä muiden kanssa kyllä.

Kutsumus voi meitä erottaa – mutta tiellä kulkeminen yhdistää. Näin ohjaudumme taipumustemme, seikkailunhalujemme, rohkeutemme ja osaamistemme suhteen. Tie merkitsee yhteistä matkaa.

Tämä lohduttaa myös niinä päivinä, kun asiat eivät etene niin kuin toivoisin. Näyttelijä Kati Outinen kiteyttää hyvin viimeisessä Voima-lehdessä 2/2017 aikaamme piinaavan pääongelman: ”Se on varmaan kuuntelemattomuus, se että totuutena pidetään sitä, mihin uskotaan. Ennen vanhaan ymmärrettiin helpommin, että ”poliitikkojen” totuus ei esimerkiksi tieteen tai taiteen kannalta ole pysyvä totuus, vaan että totuus muuttuu keskustelun ja uuden tiedon myötä.”

Samoin ihastuin Emilia Karhun kirjoitukseen totuudesta.

Näen keskustelussa kutsumuksesta ja työhön sitoutumisesta samanlaista totuuden etsintää ja ehkä kykyä muuttaa omaa sanoitusta.

Enemmän kuin Samuelin kutsumuskertomuksesta pidän Emmauksen tien vaeltajista. He olivat matkalla, keskustelivat ja eivät tajunneet kulkevansa Jeesuksen kanssa -  ja salatulla tavalla hän oli läsnä, hyväksyi ja pääsi perille näiden mitään ymmärtämättömien opetuslasten kanssa.

Uskoa ei näyttänyt olevan heillä juurikaan - ja silti Jeesus oli heidän kanssaan, vaikka salatulla tavalla.

Hyvää matkantekoa merkityksellisessä työssä!

Iiris Kivimäki
viestintäjohtaja
Suomen Lähetysseura

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogi

Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen