Rakkaus on oikean uskon merkki. Ei vaatimus.

Luin vanhoja omia blogejani ja yhdessä niistä pohdiskelin sitä, miten joku piti kyseenlaisena kristillistä uskoani, koska hän ei ollut havainnut minussa rakkautta toisin uskovia kohtaan.
Paavalin mukaan omaa uskoa tulee jokaisen kyseenalaistaa. Muutenhan ei voi edes tutkistella sitä onko oma usko oiekaa. Joten uskoni epäilijä oli hyvällä asialla ja laittoi minun pohtimaan uskoni perustaa.

Kaikkien rakastamista pidetään tärkeänä uskovan merkkinä. ”Jollei sitä ole niin ei voi olla uskoakaan”.
Näinhän usein ajatellaan. Siinä viitataan Herramme sanaan : ” siitä kakki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.” Aika kova vaatimus. Jollen siis siis rakasta niin en voi olla oikea kristitty.
En kyllä koe mitään rakkautta niitä kohtaan, jotka syyttävät minua vääräoppiseksi. Joten tämän Herramme sanan perusteella en siis ole oikea kristitty. Jos olisin, niin silloin minun tulisi hyväksyä toiset sellaisenaan, kuin ovat. Enkä siihen mitenkään kykene.

Onneksi Johannes, jota kutsutaan rakkauden apostoliksi, on selvittänyt rakkauden olemusta perusteellisemmin. Ensinäkin Johannes ilmaisee, että rakkaus ei tule meistä vaan Jumalasta. Rakkaus Jeesukseen syntyy vain siinä, että kun syntimme tunnustamme ja hylkäämme ja omistamme Hänen sovitustyönsä ja sen sisäisen puhtauden ja pyhyyden, jonka hän meille lahjoittaa.
Siinä samassa nipussa saamme myös Hänen rakkautensa vaikuttamaan meissä.

Koska näin on, niin siitä seuraa se, että ne joiden usko lepää vain sen varassa mitä Jeesus on heidän puolestaan tehnyt, rakastavat toisiaan ilman muuta.

Koen hengenheimolaisuutta jokaisen sellaisen kanssa, joka samalla tavalla omistaa rakkauden Jeesukseen. Rakkaus toisiin kristittyihin ei ole vaatimus, vaan lahja, jonka Jumala vaikuttaa omissaan. Rakkaus Jeesukseen on oikea tuntomerkki, josta Kristuksen omat tunnistavat toisensa. Heti kun jossakin henkilössä tunnistan tuon rakkauden Jeesukseen, niin koen myös sen keskinäisen rakkauden välillämme. Tämä rakkaus ei synny siitä, että olisimme samaa mieltä kaikesta, vaan ainoastaan siitä, että meille on ensiarvoisen tärkeää se, että olemme molemmat saaneet syntimme anteeksi Jumalan Pojan Jeesuksen pyhän sovintoveren tähden. Emmekä vain kerran vuosia sitten, vaan jatkuvasti. Elämämme ja uskomme ainut perusta on Jeesuksen rakkaudessa meitä kohtaan. Joten jos kerran Jumala rakastaa tuota toista, niin silloin voin kokea sen saman rakkauden vaikuttavan minussa. Emme rakasta toisiamme minkään mielipiteen tai muunkaan ominaisuuden tähden, vaan ainoastaan Jeesuksen tuntemisen tähden.

    • Charlotan ajatus siitä, ettei oikeaa uskoa ole , alkoi kiinnostaa. Jos tuo olisi totuus, niin totuutta ei olisi lainkaan.
      Olisi ihan sama mihin uskoo ja miten. Sellainen usko ei saa aikaan rakkautta. Eikä mitään muutakaan ihmisen omien kykyjen lisäksi..Väite , ettei olisi oikeaa uskoa on mielstäni lähellä ateismia. Jos kaikki usko on oikeaa, niin silloin on aivan samantekevää mihin uskoo,tai uskooko mihinkään.

  1. Kuka mittaa kenenkin uskon ja millä kriteereillä ? Monet puhuvat raamatullisesta uskosta, mutta sielläkin on erilaisia uskomisen ”malleja”. Eikä Jumala hyväksykään luomansa ihmisen erityislaatuisuutta ja omanlaista persoonallisuutta ?

    Ateistihan uskoo Jumalaan, jonka sitten kieltää. Toisin sanoen, hän kieltää oman jumalakuvansa. Uskoa sekin. Rehellistä jopa, sillä kukapa Jumalan tuntisi. Meillähän ei ole muita kuin jumalakuvia, kukin luo omanlaisensa tarpeidensa mukaan ( isä- tai äitihahmo, tuomitsija, pelastaja jne.) Kuten uskonsakin.

    • ”Luterilaisen kirkon papitkin ovat erimielisiä uskon peruskysymyksistä.” Vanha läppä kuuluu: Jeesus on vastaus, mutta mikä olikaan kysymys? Viitaten edellä olevaan Kari Roosin kommenttiin kysymyksistä – perustavistakin – saa olla eri mieltä, kunhan vastauksesta ollaan yhtä mieltä.

    • Miksi sitten “uskomisen suuntia” on tuhansittain ?” Siinäpä hieno kysymys ja siihen vastaaminen ei ole vaikeaa. Se todellakin vie keskustelumme uskon peruskysymyksen äärelle.
      Viimeaikoina olen jopa alkanut laittamaan erityisesti merkille sen miten vähän perusasia on esillä. Toisaalta on sekin outoa, että kun joku alkaa puhua perustasta, niin moni alkaa haukottelemaan. Aivan kuin he tahtoisivat sanoa : ” kyllä me tuo tiedetään jo oikein hyvin. Puhu meille jostakin mielenkiintoisemmasta, vaikka siitä miten meidän kristittyjen tulee elää.” On totta, että papit ja kaikki uskon suunnat ovat erimielisiä monista käytännön kysymyksistä. Yksi asia kuitenkin poikkeaa tästä säännöstä ja se on kristillisen uskon perusta ja oikean uskon tuntomerkki. Se perusta on siinä, että Jeesus Kristus Jumalan Poika on omalla verellään ostanut kristityt omikseen. Jokainen joka uskoo tähän sovitukseen on oikea kristitty. Kristityksi tullaan uskomalla se, että Jeesus on sovittanut puolestani kaiken sen pahan mistä omatuntoni minua soimaa. Näin syntyy yhteys Jeesuksen ja Jumalan kanssa uskovan sisimmässä. Tässä on yksinkertaisesti tämä uskon kestävä perusta. Kaikki muut perustat ja uskonsuunnatkin voivat horjua, mutta tämä ei. Joten pidän oikein kummallisena sitä, että tästä niin vähän puhutaan. Minusta tämä oikean uskon perusta on maailman ihmeellisin asia. Sen tutkistelu ja ihmettely on loppumaton urakka.

    • Oikein selkeästi havaitsin tuon perustan siinä, kun vuosia sitten pidin Lapinjärven siviilipalvelu keskuksessa keskustelutilaisuuksia. Niihin osallistui nuoria miehiä monista eri uskonsuunnista ja myös ateisteja. Kullakin oli lupa kertoa annetusta aiheesta oma näköalansa, eikä kukaan saanut keskeyttää, tai kommentoida sitä. Sitten oli vain seuraavan vuoro. Näin jokainen sai oman ja riittävän tilan kertoa se miten asiat näki. Havaitsin siinä erityisesti sen miten yksimielisiä uskovat olivat perusasiasta. Olivatpa Luterilaisia, Helluntailaisia, Ortodokseja, Vapaakirollisia tms. Monista muista asioista heillä oli paljonkin erimielisyyttä, mutta perusta oli täysin sama.

  2. Perusasia on tietenkin se, että meidän pitäisi oppia elämään oikein, ja siihen ei sovi mikääm sovitustyö, vaan ohjaaminen oikealle tielle, se pitää sisällään paljon asioita, yksinkertainen rakkauden hokeminen ei riitä.

    Jos ei tiedä, mitä oikein eläminen tarkoittaa, niin voi palata tutkimaan arvoja, moraalia, laillisuutta, empatiaa, velvollisuuksia ja vastuita, rehellisyyttä ja sitä kauttaa luotettavuutta. esimerkiksi näitä.

  3. Veli Pekka

    Puuttuu meiltä koska meillä toistetaan vain sitä, että Jeesus rakastaa ja Jeesus on sovittanut kaikki synnit. Tunnustat vain Jeesuksen Herraksi.

    Jos sitten joku yrittää sanoa, että tarkoitus on kuitenkin opetella oikein elämisen taitoja, sanotaan sitä omavanhurskaudeksi ja omilla voimilla yrittämiseksi. Toisin sanoen, ei saa yrittää elää oikein elämistä, kun silloin ei tule synnintuntoa ja armo jää osattomaksi.
    Niinkuin se armo olisi joku persoona, joka osaa surra osattomuuttaan, tai sitä, kun hänellä ei ole töitä. Armo voi mennä vaikka lomalle, johan se on armotaloutta hoitanutkin ja ihan taatusti loman tarpeessakin.

  4. Meidän kaikkien tulisi useammin palata takaisin kristillisyyden juurille, sinne missä Pietari ensimmäisen kerran tunnusti Jeesuksen Jumalan Pojaksi ja sinne missä Jeesusta seuranneet naiset totesivat haudan tyhjäksi.
    Sieltä tämä kristinuskon suuri ja rönsyilevä puu alkoi kasvaa. Meidät on oksastettu tähän puuhun ja puu kasvaa moniin eri suuntiin. Juuri on kuitenkin sama.

    Jos yläviistoon oikealle kasvanut pikku oksa sanoo alaviistoon vasemmalle kasvaneelle oksankäppyrälle, että älä sinne kasva vaan tänne, täällä on ne ”oikeat” oksat, niin millainen puu siitä tulisi?

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.