Pyhäinpäivä – ettei elämän tarkoitus unohtuisi!

Kun isäni kuoli viisi vuotta sitten, hänen ei tarvinnut lähteä yksin toisin kuin äitini, jonka lähdössä sairaalan vuodeosastolta  yhdeksän vuotta aiemmin kaikki mahdollinen meni järkyttävällä tavalla pieleen.

Pikkuveljeni ja minä päätimme, että isän kohdalla näin ei saanut käydä. Niinpä me käytännössä asuimme veljeni kanssa isän viimeisen viikon hoivakodissa, vuorotellen yötä myöten.  Isän lähdön hetki tuli minun vartiovuoroni aikana. Minä sain olla pitämässä isää kädestä, rukoilemassa, lukemassa Raamattua ja laulamassa virsiä ja hengellisiä lauluja.

Kun morfiinista ei enää ollut kipujen vaimentajaksi, tajusin, että nyt on loppu lähellä. Kumarruin isän kuolinvuoteen yli katsomaan häntä läheltä suoraan silmiin ja sanoin rauhallisella, mutta päättäväisellä äänellä: ”Isä, elämäsi matka on nyt tullut päätökseen. Nyt voit hellittää, päästää irti. Kaikki on hyvin. Me kaikki läheiset rakastamme sinua. Lähde rauhassa!”

En ollut koskaan aikaisemmin sanonut kenellekään tuollaisia sanoja. Vaistomaisesti vain tunsin, että noin tuli toimia. Ja katso: vanha mies teki työtä käskettyä. En ollut koskaan aikaisemmin ns. kuolettanut ketään enkä siis tiennyt edes sitä, mikä lopulta paljastaa sen, että elämä on lähtenyt ihmisestä.

Huoleni oli kuitenkin turha, sillä kaiken näki värien vaihteluna kuolevan kasvoilla. Muutos kullanvärisestä hohdosta kalmankalpeaksi harmaaksi, kuin vahaksi, oli nopea. Isä huokaisi viimeisen kerran syvään. Olin seurannut tapahtumia kuin jonkinlaista näytelmää henkeäni pidätellen. Nyt minäkin huokaisin. Helpotuksestako? Kenties, mutta lähinnä isän puolesta, olihan raskas kuolinkamppailu päättynyt.

Me vaellamme täällä kauniissa maassa
ja vaellamme pimeässä laaksossa.
Harvat ovat ilomme, monet murheemme,  

Moni poistunut  joukostamme  niin kuin jokainen poistuu kerran.

Moni meistä kaipaa lähintään,
moni kohottaa huultensa pyynnön
ja sydämensä rukouksen:
”anna heille rauha,
anna hänelle rauha.”

Samaa pyydämme itsellemme,
samaa jokaiselle joka vaeltaa kanssamme,
jonka sydän lyö tai juuri nyt vaikenee.
Tai, jonka sydän juuri nyt alkaa sykintänsä

(Lassi Nummi)

Viimeiselle puomille jokainen joutuu menemään yksin. Sinne me emme voi lähtijää seurata. Itse en pappina koskaan siunaa vuorineuvoksia, miljonäärejä, julkkiksia tms., vaan aina puolisoita, isiä ja äitejä, poikia ja tyttäriä. Oikeita ihmisiä siis, ei rooleja, titteleitä tai arvonimiä.

Muistotilaisuudessa ihmiset saavat kertoilla vainajan ansioista, minä tahdon puhua Jumalan armosta. Ja siitä, mitä hyvää ja kaunista tämän vainajan elämä toi läheisten elämään. Kiitämme yhteisistä vuosista. Kiitämme erikoisesta kokemuksesta nimeltä Elämä. Se valmistaa meitä vielä erikoisempaan kokemukseen, nimittäin Uuteen elämään Jumalan luona.

Lohduttaminen ei tarvitse suuria sanoja,
ei valmiita vastauksia.
Tärkeintä on vaan mennä lähelle, välittää.
Minulla on aikaa ja minua koskettaa se,
mitä sinulle kuuluu.

(Hilja Aaltonen)

Tajusin tuossa hetkessä isäni kuolinvuoteen äärellä, että kuolemassa elämä saavuttaa huippukohtansa, silloin jätämme kaikki turhanpäiväiset asiat ja voimme antautua esteettömästi olennaiseen. Kuolema on viimeinen ja lopullinen antautuminen Jumalalle, alku ikuiselle yhdessäololle hänen kanssaan ja uskossa poisnukkuneitten rakkaittemme kanssa.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: – miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

(Eeva Kilpi)

Kristillisyys on hymyä kyynelten läpi, todellista rikkautta puutteenkin keskellä, rauhaa rauhattomuudessakin. Jumalan taivaasta saadaan iloita jo ennen kuin tullaan perille.  Tämä on meidän kristittyjen osa nyt. Mutta parhaat aikamme ovat vielä edessäpäin. Kävi meille, miten kävi, tulevaisuutta ei kannata pelätä, sillä Jumala on jo siellä!

Natsien keskitysleirillä teloitettu teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti eräässä vankilakirjeessään sanat, jotka ovat kantaneet minua papinkoulun ajoista lähtien: Elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten.

Kun kuolemme, luovumme lopullisesti kaikesta vastarinnastamme ja omapäisyydestämme. Kuolema jättää meidät varauksettomasti Jumalan käsiin. Kuoleminen merkitsee, että annamme Jumalan lopultakin ottaa hoitoonsa koko elämämme. Jeesus esitti kuolemasta kaikkein kauneimman määritelmän: se on menemistä Isän kotiin.

 

Ylempi kuva: Valotalo. Kuvat Tapiolan seurakunnan FB-sivulta.

Alempi kuva: Siunasin vanhempani Tapiolan kirkossa ja tuossa heidän hautansa ovat uurnalehdossa. Äidin kuollessa v. 2005 oli vielä runsauden pula hautapaikoista. Minä halusin valita hänelle oman männyn ja valon.

 

 

 

 

 

    • Hyvä. Minä tykkään kovasti tästä Rakel Liehun tekstistä.

      ”Muutama kymmenen kesää ihmiselle annetaan,

      runsas, välkkyvä kesä, ja joku painaa kylmät luomesi kiinni.

      Metsä kimaltaa kuoleman lumessa.

      Kivi on jäinen ja karhea: siinä on nimesi, ja ne

      päivät, jotka sinulle annettiin.”

    • Kiitos, Päivi. Niin, tässä elämässä saa tottua monenlaiseen keskeneräisyyteen. Yhdenkään nuorena nukkuneen elämästä en kyllä tohtisi sanoa, että se päättyi kesken. Olihan siinä alku ja loppu. Ja ne päivät, jotka oli annettu.

      Ei ole tiedossamme päiviemme määrä, vaikka Hesari minulle hiljattain ennustikin elinajanodotteekseni 18 vuotta 5 kuukautta ja 20 päivää. Kuolinpäiväkin ilmoitettiin valmiiksi. Tämä siis pelkän syntymäajan perusteella. Ja tänä aamuna samainen aviisi totesi, että syntymäpäivästäni lukien silloisen elinajanodotteeni mukaan minun olisi pitänyt kuolla jo vuosi sitten…

  1. VT:n mukaanhan Jumala lyhensi häntä vastaan kapinoivien ihmisten elinikää jo ennen vedenpaisumista (1. Moos. 6:3): Herra sanoi: ”Minä en anna elämän hengen asua ihmi­sessä miten kauan tahansa. Ihminen on lihaa, heikko ja kato­avainen. Olkoon siis hänen elinikänsä enintään satakaksikym­mentä vuotta.”

    Tänä päivänä tiede pitää kunnia-asianaan pidentää ihmisikää. Mutta miksi? Että ehtisimme tehdä enemmän työtä? Syntiä? Olla yhteiskunnan riesana mahdollisimman pitkään?

    Kyllä se 70-80 v. ainakin minulle riittäisi…

Kirjoittaja

Kiuru Hannu rovasti Ruttopuiston
Kiuru Hannu rovasti Ruttopuistonhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121