"Pyhä"

Pyhän kokeminen länsimaisessa perinteessä on liittynyt kahteen tunteeseen, joista ensimmäinen on pelko ja toinen rakkaus.

Perusta tälle keskustelulle on Platonin dialogi Philebos, jossa pelko ja rakkaus suhteutetaan ideoiden ja ikuisen kohtaamisen perustunteiksi.

Kristillinen keskustelu muunsi tätä Platonin ideaa eteenpäin ja se on pysynyt melko samanlaisena aina Rudolf Otton vuonna 1917 julkaisemaan teokseen Das Heilige. Sen mukaan pyhä on mysterium tremendun et fascinans, kauhistuttava ja ihastuttava salaisuus.

Nykyisen keskustelun kannalta on kiinnostavaa, että pelkoa ei sen mukaan saisi olla. Tämä käsitys on merkittävä muutos noin 2000-vuotisessa perinteessä.

Tietenkin vallankäyttö ja pelottelu, joka pelon tunteeseen liittyy, on torjuttavaa ja jopa rikollista. Mutta on kiinnostavaa, että pelko on ollut pyhään liitetty perustunne antiikista aina jonnekin 1960-luvulle asti.

Esimerkiksi Aleksandrian koulussa katsottiin, että on kahdenlaista pelkoa, aloittelijoiden orjallinen pelko eli timor servilis ja tästä vapautumisen jälkeen edistyneiden pelko eli timor filialis, joka oli jonkinlainen stoalainen eupatheia eli passioton sielun asenne.

Jälkimmäinen on ehkä lähellä sanontaa, että pitäisi olla jotakin rotia tai häpyä. On aihepiirejä, joiden suhteen arkuus ja sukkasillaan käveleminen on paikallaan.

Pelon ja rakkauden dialektiikka tuli sitten keskeiseksi Gregorios Suuren ajattelussa, joka oli noin tuhat vuotta länsimaisen hengellisyyden perusmalli.

Syventynyttä mieltä kohtaa kaksi pistosta (punctus), joista ensimmäinen on pelon pistos ja toinen rakkauden pistos. Kun edellisestä edetään jälkimmäiseen, jälkimmäinen muuntuu edelliseksi.

Traditio on ollut katkeamaton.

 De Civitate Dei -teoksessa Augustinus sanoi kristityistä, että he pelkäävät sitä ja tätä ja rakastavat sitä ja tätä. Lutherin katekismuksessa taas todetaan, että meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa niin…

Pelon ja rakkauden dialektiikan ohella uudemman uskontotieteen keskustelussa esitetty käsitys rajasta on mielestäni kiinnostava esimerkiksi siinä muodossa kuin Mircea Eliade asiaa käsitteli.

Pyhä liittyy myös tarpeisiimme olla ja käsittää elämän rajoja. Lisäksi Eliade uskoi, että pyhä on siellä, missä annamme merkityksen olemisellemme ja maallinen siellä, missä näin ei tapahdu.

Vanhoissa kulteissa, kuten suomalaisessa karhukultissa, metsä ja sen raja piirsivät käsitystä pyhästä. Vaikka yhtäältä pyhä liittyi metsän elämään, olihan sekin yhtä viehättävä kuin pelottavakin, toisaalta juuri pihasta tuli pyhä eli se, johon vieraan ja uhkaavan tuli suhtautua varovaisuudella.

Ehkä niin sanotun pohjoismaisen demokratian ja hyvinvointivaltion perusteita sen suomalaisessa muodossa liittyy tähän käsitykseen.

Jossain vaiheessa kävi siten, että alkuperäinen pyhä eli tuntematon metsä, ollutkaan enää kaiken ylle asettuva auktoriteetti vaan ihmisten kotipiiristä ja kyläyhteisön käräjäkivistä tuli sen sijasta totemistinen asia.

Ajateltaessa rajanvetoa, pyhä on profanisoitunut siten, että rajoja tehdään enemmän moraalin ja elämäntapojen alueella sen jälkeen, kun länsimainen ihminen on laajassa merkityksessä menettänyt suhteensa uskonnolliseen traditioonsa ja sen tapaan käsitellä pyhän kysymystä.

Kuvataide etsii rajoja, moraalikeskustelu asettaa näitä rajoja joka hetki erilaisiin kohtiin.

Pihan pyhyys näyttäytyy äärimmäisenä sekularismina.

Kulttuurissamme on ulottuvuus, jonka mukaan uhkaava ja salaperäinen ”metsä” ei saisi uhata sitä. On pyhää olla maallinen.

Uskonnollinen symboliikka koetaan tässä viitekehyksessä uhkaksi. Se rikkoo ne merkitykset, jotka sekulaari kulttuuri on luonut ja kuljettaa ulos sen pyhyyden piiristä.

Jos joku ehdottaisi, että ainoa aito arkipyhä eli vappu siirrettäisiin viikonlopuksi, syttyisi sekularismin uskonsotureiden julma ristiretki.

Tämän asenteen mukaan olisi ihanaa, jos koulussa opetettaisiin 40 tuntia viikossa Bhavadgitaa ja Koraania – niitä upeita muualla olevia kulttuurituotteita, jotka eivät oikeastaan kosketa meitä millään tavoin – mutta se kauhea ja väkivaltainen Raamattu pitää kyllä karkoittaa sieltä loitolle.

Pyhä on sitä, joka yhtäältä viehättää salaperäisesti ja toisaalta synnyttää kauhistumista kontrollin menettämisen ja sellaiselle alueelle astumisen suhteen, jolla yksikään askel ei ole varma. Mutta siihen ei välttämättä liity uskonnollisia tai hengellisiä mielteitä.

Toisaalta monista pyhyyden ulottuvuuksista, niin keskeisiä kuin nämä rajat ovatkin, esimerkiksi Bachin ja Mozartin musiikki ei ole rajoja luovaa. Se ei ole ihastuttavaa ja kauhistuttavaa vaan pikemminkin ihastuttavaa, Bach kekseliäisyydessään ja sanomisensa runsaudessa ja Mozart hilpeässä kauneudessaan, joka on aina syvällistä.

Oikeastaan tässä yhteydessä ymmärrän parhaiten, miksi pelon teema on noin puoli vuosisataa nähty jotenkin ongelmallisena ja pyhään sopimattomana, joskin Bach ja Mozart löysivät tuon idean jo vuosisatoja sitten.

4 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Raamatun Vt:n sanan pyhä eli kodesh sanan mukainen merkitys on ’puhdas’. Käsite liittyi hygieniaan. Steriili oli pyhä ja epästeriili epäpyhä. Kun esim. uhrialttari ’pyhitettiin’ tulella Jumalalle ,se itseasiassa pudistettiin/steriloitiin mädäntyneistä uhrilihan riekaleista. Suomessa sanue puhe, piha, pihlaja, pyhä ja paha ovat paitsi sisällöllisessä myös semanttisessa ja foneettisessa (ph) kontekstissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Seppo Heinola, kyllä. Tämä on kiinnostavaa, sillä Vt:n puhtaussäädökset edustavat tuonaikaisen nomadikulttuurin suojelujärjestelyjä. Yksi pyhään nykyisessä keskustelussa liittyvä ulottuvuus koskee ihmisen suhdetta ruumiiseensa. Konservatiivisempien ”puhtaussäännösten” piirissä elävät kokevat rajan siirtämisen uhkaksi, kun taas toisenlaista kantaa edustavat kokevat näkemyksensä turvallisemmaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Juuri: Mooseksen kirjan 10:10 kuuluu ”Jotta tekisitte eron pyhän ja tavallisen välillä sekä saastaisen ja puhtaan välillä” . pyhä ja puhdas on kaksi ri käsitetä muttai puhdas itse asiassa sisältyy pyhänkäsitteeseen. Mooses jatkuu:

      ”[joten teet] eron erikoisen ja tavallisen sekä likaisen ja puhtaan välillä”

      Manitsemaani suomen sanueeseen kuuluu tietysti myös puh das , siis puhe, puhdas, piha , pihlaja , pyhä ja paha. Kakki viittaavat rajattuun, erotettuun, puhdistettuun alueeseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Sana PYHÄ, tuo ensin mieleen turvallisuuden ja kunnioituksen. Pelkoa vain saman verran, kuin laitan suolaa puuroon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit