Mielensäpahoittajan usko? Pitäisikö olla oikeassa vai olla lähimmäinen? Mitä tehdä, kun totuus ja valhe sekoittuvat toisiinsa?
Päivän uutisten kohdalla valheen valta on räikeän kova ja silmiin pistävä. Kaikki vika ja väärä on aina toisissa. Paha, jota teen ilmoitetaan toisen tekemäksi – olipa tekijä sitten ihminen tai valtio. Onko kirkkokaan tässä mitään toisenlaista, uudistuksen kautta muuttunutta, maailmaan mukautumatonta?
Uuttahan valheen vallan toteaminen ei ole. Vanhan testamentin Job tuskaili, että valhe piilee teidän jokaisessa sanassanne. (Job 21:34). Mistä valheet ovat peräisin? Johanneksen mukaan eivät ainakaan totuudesta. (1. Joh. 2:21).
Läpi aikakausien mielensäpahoittajan usko on ollut valtavirtaa. Ainakin se usko, joka näkyy toisille ja julkisuuteen. On paljon tärkeämpää olla oikeassa kuin olla lähimmäinen. Koko totuus tämä ei ole. Kirkossa niin kuin yhteiskunnassakin on paljon välittämistä ja ihmisyyttä.
Kirkossa emme kuitenkaan ota vakavasti sitä, että kirkon ja seurakuntien väki auttaa ja palvelee. Tarkoitan sitä, että diakoniaa, sielunhoitoa, perheneuvontaa, kerhoja, pyhäkoulua, musiikkia, veisuuta ja kuorolaulua ei tunnuta pitävän kirkkomme keskeisenä ja todeksi tulevana oppina. Oppi on kirkon ydin ja haaksirikko. Juuri tässä on kysymys ihmisen sielusta ja pelastuksesta. Jopa maailman pelastuksesta.
Yhä uudelleen palaan nuoruuteni mietteisiin.
Näyttääkö tässä ympärillä siltä, että toiset uskovat liikaa ja toiset liian vähän. Toiset taas järkeilevät liikaa ja toiset ihan liian vähän?
Nuorena ja nuorin ajatuksin pidin itsestään selvänä, että jos on uskoa, on myös ajatuksia, epäilyksiä, kysymyksiä. Ja mielipiteitä. Ja elämänkohtaloita.
Kaikilla uskovilla silloisessa nuoren miehen ympäristössä tämä ei ollut itsestään selvää. Oli vain joko tai. Joko kriittisyys, elämä, ajattelun vapaus tai sulkeutuminen ja usko, järkeilyn rajaaminen uskon ulkopuolelle.
Mielessäni asiat olivat toisin. On vapaus ajatella ja kysellä, olla kriittinen. Jos on Jumala niin ei hän Matin kysymyksiin kompastu. Ei hän kompastu edes teologiseen tieteenalaan.
On suuri vahinko, ettemme me koulutetut papit ole osanneet popularisoida teologian alkeitakaan.
Niinpä sitä sitten miettii, että olisiko parempi vain olla puuttumatta mihinkään.
Olla oikeassa vai olla lähimmäinen? Kirkon työn näkökulmasta molempia tarvitaan. Julkisen julistuksen ja opetuksen tulee nojautua raamatun sanomaan ja kirkon tunnustukseen, vaikka se ei kaikkia ihmisiä miellytä. Mutta henkilökohtaisessa sielunhoidossa olkoon lähtökohtana yksilön elämäntilanne ja hänen huoliensa tuomitsematon kuunteleminen. Jos neuvoja kaivataan on nekin sovitettava tosiasiallisten olosuhteiden mukaan tavoitellen kärsimyksen minimoimista.
Huomatakseni riittäisi katse Jumalan Meille suomiin lahjoihin. Näin saisimme näköalan moraaliseettiseen mahdollisuuteen ymmärtää tehtäväämme.
Pelastukseen katsoen voi koettaa ymmärtää mistä Meidät kirkko haluaa pelastaa. Opetus ja hengellinen tiennäyttö kirkkomme saarnassa on vähän sinnepäin eikä perheen traditio yhdessä ympäristön kanssa yletä useinkaan Ihmistä parannukseen kohti ymmärtävämpää moraalisuutta saati että asia synnyttäisi Ihmisessä henkistä kasvua.
Pelastusta sielussamme voi katsoa myös näkökulmasta ettei useinkaan Ihmistä voi moittia siitä mitä Hän ei ymmärrä. Laki viimekädessä, ja poliisi useinmin ovat ensikäden apuna elämän suuntaa katsomaan kärsivälle, ja miksi Jumala tuomitsisi ymmärtämättömyydestä.
Kohtuullisesti Jumalan luulisi katsovan ettei ole yritettykään nyt syynalaiseksi tullutta auttaa. No, ketäpä tässäkään moittisi.
Kirkko ei ole kuitenkaan hengellinen sosiaalitoimisto kuin diakoniassa. Sielunhoitotilanteitten standardeja pappeja katsoen ei julkisteta jotta asiaa Ihmiset useammin osaisivat tai huomaisivat kysyä.
Yrjö Sahaman kommenttiin täytyy kuitenkin lisätä ettei sielunhoitotilanteen tarkoitus ole ensisijassa eikä toisenakaan vuorovaikutuksessa kärsimyksen minimointi. Ihmiseltä ei voi eikä saa ottaa millään kepulikonstilla pois Hänen omaansa.
Sitten on muistettava ikäkauteen kysyjässä katsomatta voivan aluksi olla kyse niukaksi jääneestä ravinnosta.
Sielunhätä omaa tulevaisuutta pelastukseen katsoen on myös todellisuutta.
Arjen haasteissa voi sitten kiusaantuneeseen Ihmismieleen katsoa vielä jotakin.
Asiat vaihtelevat mutta toisen Ihmisen kärsimykseen on vaikea ellei mahdoton mennä sisälle. Siksi tarvitaan rinnalla olemista mielen estymisen helpottamiseksi kuin avaamiseksi. Usein kriiseissä ajattelumme tulee pakkotilaan missä ajattelumme hidastuu eikä synny hyvää sisäistä praatia.
Tavoitteena on rakkauden kykymme uudelleen mobilisointi mikä vapauttaa Itsessämme energiaa, auttaa samalla kohtaamaan syyllisyytemme kuin katumuksen tarpeemme vaivassa.
Näin tullaan ihan kirkkomme lupaamaan parannuksen tielle missä rakkauden herääminen uudelleen hetkellisestä paitsiosta saa meidät elämää uudistavalle tielle ja missä rakkaus haluaa meidät myös sovittamaan tehdyt syntimme.
Sovitus on näin myös persoonaa katsovaa työtä minkä pohjana ovat Jumalan meille suodut lahjat.
Tähän puoleen kirkkokin voisi katsoa niin saataisiin kaikki mukaan.
Kun vielä mukavaan blogin aiheeseen mitä Teologia sitten on.
Se on myös vuoropuhelua Jumalan ja Ihmisen sielun kesken enTheos merkityksessä.
Vanhan Testamentin käsityksistä Uhrista on päästy eteenpäin mutta kuoliko Jeesus Ristillä syntiemme tähden, puolesta, vai kanssa.
Kun Jeesus Kristuksena kuoli syntiemme kanssa eikö silloin saamaamme opetukseen pitäisi huomata uutta asiaa.
Nythän kirkkomme lupaa vielä tekemättömistäkin anteeksisaantoa.
Ei kukaan kirkkoakaan hyvistä töistä moiti, vaan siitä perustarinasta, jossa ei ole mitään järkeä.
On pelkästään rahankeräystä ja äänten kalastusta luvata ihmisille kuolemanjälkeisiä asioita. Ovelaa se tietysti on, koska kukaan ei koskaan tule kertomaan, että saatiinko rahoille vastinetta, kuten valtakuntia ja hallituspaikkoja, taivaallista Jerusalemia, kukkaketoja, paratiiseja tai muita kirkastuksia.
Jumala tuskin tarkoitti, että häneen uskomisesta pitäisi maksaa veroa jollekin instituutiolla, ja riippuen siitä kenelle maksat on kuolemanjälkeinen palkkasi oleva joko palkinto, tai rangaistus. Vain ihminen voi keksiä tällaista.
Tai, että uskoa pitäisi todistella ja pakottaa muitakin uskomaan. Kyllä Jumala ON vaikka kukaan ei uskoisikaan. Ja kyllä hän kutsuu etsimään itseään, jos katsoo aiheelliseksi.
Ensialkuun olisi täkeää oppia puhumaan totta, salatuinpaan saakka, siihen se Raamttu kehoittaa.
Bravó! Tästä blogikirjoituksesta tykkäsin! Nöyrä kirjoitus. Samaa olen miettinyt ruohonjuurelta. Antaisko mennä vaan, vai saisiko ikävän Aina-inkeri-Ankeisen leiman. Niinpä olen molempia kokeillut. No, ainakin Raamattu ollaan kait löydetty? Suprise! Ehkä joku vielä uskoo, kuin lapsi. Sillä senkaltaisten on Jumalan Valtakunta. Thank God!!!