Kuulun paikalliseen kotiseurakuntaani, johon minut lapsena kasteessa liitettiin. Ajattelen, ja sen taitaa pappi kastetilaisuudessa sanoakin, että samalla kuulun myös maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon. Kirkko on kuitenkin käytännössä enemmän paikallinen ja kansallinen kuin kansainvälinen.

Paikallinen ja katolinen (= yleinen) ovat kirkossa ja kristinuskossa olleet aina jännitteessä. Paitsi aivan alussa, Golgatan ristin juurelta lähdettäessä oltiin vielä yhtä.

Kun kristinusko alkoi levitä eri kaupunkeihin Välimeren rannoilla, alkoi syntyä seurakuntia ja samalla erilaisia näkemyksiä niiden kesken. Apostoli Paavali kiersi näitä näkemyseroja sovittelemassa yrittäen vaalia ”että he yhtä olisivat”.

Katolinen merkityksessä yleinen hallitsi Rooman valtakunnassa ja keskiajan suurissa keisarikunnissa. Kansallisten kirkkojen nousu alkoi uskonpuhdistuksista 1500-luvulla.

”Kirkko ei ole vain paikallinen, vaikka se koostuu jumalanpalvelusyhteisöistä eli paikallisseurakunnista. Se ylittää ajan rajan apostoleihin taaksepäin ja kattaa kristityt maantieteellisten, kansallisten ja kulttuuristen rajojen yli”, lukee meidän kirkkomme nettisivuilla.

Ajatellaan kirkon ulottuvan myös eteenpäin, ajasta ikuisuuteen.

Kirkko on perusluonteelta kansainvälinen ja globaali. Kulttuurit ja tavat vaihtelevat, mihin kirkot ovat mukautuneet, varsinkin protestanttiset kirkot.

Usein kirkot ovat kansallismielisiä ja toteuttavat enemmän kansallista kuin yli rajojen ulottuvaa agendaa. Kirkot tukevat maansa politiikkaa. Historiasta voidaan ottaa esimerkkeinä Saksan ja Neuvostoliitto-Venäjän kirkot Hitlerin ja Stalinin aikana, miksei Suomenkin kirkko aika ajoin.

Valtiolliset hallitsijat ovat käyttäneet kirkkoa valtansa pönkittämiseen ja kirkko on usein ollut siihen valmis. Toisaalta, miten voisi muutoin olla, kun kirkolla ja valtiolla on samat jäsenet.

Ekumenia yrittää löytää yhteyttä kristillisten kirkkojen kesken, uskontojen välinen dialogi eri uskontojen välille. Lähetys on perinteisesti ollut kirkon kansainvälisin osa, vaikka nykyään sen, "ulkolähetyksen", on tarve olla myös sisälähetystä.

Oman kirkkomme sisällä vastaavanlainen jännite on kirkon ja seurakuntien välillä, mihin etsitään vallan tasapainoa. Seurakunnilla on itsehallinto, vaikka koko kirkkoa koskevat lait, kirjat, kaavat ja käytännöt pätevät kaikissa seurakunnissa, eikä yksi seurakunta voi niitä juuri muuttaa.

Suuri kysymys on, kulkeeko valta ylhäältä alas seurakuntiin vai seurakunnista ylöspäin.

Kuten kirkko ja valtio, myös seurakunta ja kunta kulkevat käsi kädessä. Seurakunta vaalii kotiseutuhenkeä ja – perinteitä, vaikka seurakunnan varsinainen missio ei tunne kuntien tai valtioiden rajoja.

Kirkon sisällä vain herätysliikkeisiin sitoutuminen ylittää seurakuntarajat - jopa helpommin ja vahvemmin kuin kirkon paimenkirjeet.

Maailma on pienentynyt, mutta ihmiset tuntevat kuuluvansa ensisijaisesti lähiyhteisöönsä. Sitä puolustamme kuin linnut omaa reviiriään.