Yleisurheilun MM-kisat ovat menossa Pekingissä.
Kansat kohtaavat. TV-yleisöä on paljon.
Menestyksen palo on niin suuri, että käsittämättömän moni on ottanut riskin ja käyttänyt kiellettyjä aineita, joilla on yhteisnimi doping.
Ymmärrän katsomon vihellyskonsertit ja buuaukset, kun toistuvasti kiinni jäänyt urheilija löperöiden sääntöjen takia pääsee finaaliin ja jopa palkintokorokkeelle.
Justin Gatlin on jo ehtinyt pahastua siitä eikä suostu haastatteluihin, joissa puhutaan dopingista. Sattunee arkaan paikkaan.
Eikö näiden pitänyt olla yleisurheilukisat eikä lääketieteen väärinkäytön?
Säälien ajattelen nähtyjä kuvia hetken suuruuksista, jotka kiinni jäätyään menettivät kaiken. Jotkut taas sairastuivat kroonisiksi ja hissuttelevat nyt lyhyen aktiiviuran jälkeen ihmisraunioina. Niitäkin on, jotka ovat äkillisesti menehtyneet pian uran päätyttyä.
Dopingista voi joutua maksamaan kovan hinnan.
Liputetaan puhtaan urheilun puolesta!
Paavalin sanoin: harjoitettakoon lujaa itsekuria. (1 Kor. 9:24-27)
Ja muistettakoon, että on tärkeämpiäkin asioita kuin ajallinen hetken huuma ja menestys.
Onnittelut Jani Alatalolle! Alatalon gradun olen lukenut, ja se oli hyvä. Lestadiolaisuuden julkisuuskuvaa on tietysti määrännyt ennen muuta julkisuudessa käyty lestadiolaiskeskustelu, jossa kirkkopolittikka on ollut vahvasti mukana, vaikka se SRK-vanhoillisuutta kritisoivien taholta onkin aina kielletty.
Eräs kulminaatio oli vuosi 1979. Arkkipiispa Juva kirjoitti hesariin ison artikkelin aiheesta vanhoillislestadiolaisiin ”hoitokokouksiin” liittyen, ja samalla pyysi/käski/määräsi kirkon tutkimuslaitosta tekemään tutkimuksen aiheesta. Tutkimus annettiin Miikka Ruokasen tehtäväksi, joka hoiti homman nopeasti, mutta kohtuullisen poleemisesti.
Ruokasen tutkimus taitaa kuitenkin edelleen olla ainoita varteenotettavia, joita on laadittu SRK-vanhoillisuuden opinkäsityksistä.
Lestadiolaisuuden julkisuuskuva on ollut negatiivinen 1840-luvulta lähtien. Jos se olisi ollut myönteinen, olisi siinä ollut jotain vikaa.
Sitä ennen wiklundilaisuus kärsi negatiivisesta julkisuuskuvasta, Alatornion khra Wiklund sai virastaan potkut, kunnes kävi kuninkaissa ja sai Kustaa III:lta uuden viran.
Ångermanlannissa joutui herrnhutilaispappi Per Brandell kärsimään liberaalien kollegoittensa panettelua ja mustamaalausta.
Sitä ennen Norrlannin heränneiden julkisuuskuva oli kehno, heitä huseeraamaan valtiopäivät pani ns. Hambron komitean.
Tukholman siveellisestä tilasta huolestunut metodistipappi Scott aiottiin Aftonbladetin ympärille ryhmittyneiden vapaa-ajattelijoiden yllyttämän katurahvaan toimesta tappaa hänen lukiessaan saarnaa Betlehem-kappelissaan v. 1842. Hän joutui pakenemaan Skeppsbrolla ankkuroituun laivaan ja häipymään sitä myöten maasta.
Kielteisen julkisuuden pohjat taisi vetää Kalajoen kappalaisen apulainen Juho Tnskanen vuonna 1880 kirjallaan Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa; sen esitys ja tarkastus.
Viime vuosisadan puolenvälin paikkeilla kaikilla herätysliikkeilä puhalsi melko myönteinen tuuli purjeissaan.Yksi toisensa jälkeen sai edustajansa piispakuntaan. Koulukirjoissa herätysliikkeistä puhuttiin possessiifisuffiksin kera ”kansalliset herätysliikkeemme”. Vuoden 1955 Kirkon viisivuotiskertomuksessa oli osasto ”hengellinen elämä” omistettu kokonaan herätysliikkeille. Puhuttiin, kuinka ne ovat Jumalan erityinen siunaus Suomelle ja kukin omalla erityispiirteellään rikastuttaa kirkkoa.
Taustalla oli monta tekijää. Yksi oli liikkeiden pappeistuminen ja papiston herätysliikkeistyminen. Toinen oli yhteinen sotakokemus ja rintamaherätykset, jotka madalsivat liikkeiden välisiä raja-aitoja ja toivat herätyskotien pojat kansankirkon takaajiksi.
1960-luvulla alkoi vastareaktio kansaankirkollistumista vastaan. Ensiksi se puhkesi vanhoillislestadiolaisuudessa, sitten evankelisuudessa ja rukoilevaisuudessa. Körttiläisyyden se juna jostain syystä sivuutti, ellei siksi lasketa viidesläisyyden vahvistumista 1960-luvulla. Käsitykseni mukaan silloinen körttikapina kanavoitui Kansanlähetykseen.
Sanoisin noin näppituntumalla, että 1900-luvun alkupuolelta, erityisesti 1920-luvulta lähtien lestadiolaisuuden julkisuuskuvassa oli vahvasti mukana myös positiivisia elementtejä. Liike oli osoittautunut uskolliseksi kirkon jäseneksi ja valkoisen Suomen puolustajaksi, jotain Kainuun hetkellistä punatautia lukuunottamatta.
Positiiviset elementit julkisuuskuvassa jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen. Liikkeeseen liittyi paljon pappeja, ja teologian ylioppilaita, lisäksi ennen muuta Tapaninen, mutta myös Jussila näyttäytyivät yhä enemmän nimenomaan kansankirkon pappeina. Lisäksi modernisoituvan Suomen ja esim. vl-liikkeen monet arvot eivät vielä olleet erkaantuneet toisistaan.
Nähdäkseni Jani Alatalon tutkimusjakso on valittu täsmälleen oikein. 1960-luvun alku oli monessa suhteessa, monin tavoin taitekohta.
Janilta:
”Väitöstutkimuksen mukaan vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuvaan on keskeisesti vaikuttanut liikkeen torjuva suhtautuminen 1960–1970-luvun modernisaation ilmiöihin, kuten televisioon, perhesuunnitteluun tai sukupuoliroolien muutokseen.”
Nuo tuo on tietty vaikuttanut kielteisen julkisuuskuvan muodostumiseen, mutta osasyynä on myös se, kuinka liikkeessä kohdeltiin niitä jäseniä, jotka eivät olleet samaa mieltä suhteessa modernisaation ilmiöihin. Seurakunnissa ja naapurustoissa tiedettiin usein aika hyvin, mitä sujettujen ovien aikana tapahtui 70-luvun hoitokokouksissa. Ja kyllähän niistä uutisoitiinkin.
Ja; ”Jumalan valtakunnan” salaisuuksista ei saanut kertoa ulkopuolisille.” Ei ihme, että tuommoisesta salakähmäisyydestä ja salaseuraisuudesta välittyy ulkopuolisille tosi kielteinen kuva, varsinkin kuin se tieto, mitä liikkeen sisältä tihkui, oli karmeaakin karmeampaa 🙁
Varmasti me vanhoillislestadiolaiset olemme itse olleet osasyyllisiä liikkeemme huonoon julkisuuskuvaan. Siksi onkin hieno juttu, että viime vuosina tässä herätysliikkeessä on – ainakin minun nähdäkseni – opittu aiempaa paremmin harjoittamaan myös yhteisöllistä itsekritiikkiä. Niin ikään on opittu aiempaa paremmin ottamaan kritiikkiä vastaan myös ulkopuolisilta.
Paranevaa kykyä itsekritiikkiin toivoisi toisaalta myös kirkon ja yhteiskunnan valtavirralle. Vanhoillislestadiolaisuus on 1960-luvulta lähtien varoitellut, että esimerkiksi alkoholin ja huonon viihteen suurkulutuksella sekä avioliiton ja perheen aseman heikkenemisella tulee vielä olemaan vakavia seurauksia koko yhteiskunnalle. Usein tähän kritiikkiin on suhtauduttu varsin ylimielisesti.
Kirkon ja yhteiskunnan valtavirrankin tulisi ottaa vakavasti siihen kohdistuva kritiikki, myös konservatiivisten herätysliikkeiden esittämä. Valtavirrallakaan ei ole varaa pitää omaa edistyksellisyyttään, älykkyyttään, suvaitsevuuttaan ja tiedostavuuttaan itsestäänselvyytenä. Historia nimittäin osoittaa, että sellainen hybris käy aina lankeemuksen edellä.
Harjoitellaan siis kaikki yhdessä kritiikin vastaanottamista.
Joo, myönteistä muutosta on jonkin verran tapahtunut tuon itsekritiikin suhteen. Mutta yhä vieläkin saa kuulla siitä, kuinka ”maailma mustamaalaa”, vaikka itse on tehty ne töllöntyöt, joista puhutaan ja puhistaan. Tulee vähän sellainen tunne, että ainakin osittain itsekritiikki on pluffia ja tarkoitettu ulkopuolisten rauhoittamiseksi ja sisäpuolella liikettä onkin toinen ääni kellossa.
Alkoholin käyttö ja koko suomalainen alkoholikulttuuri on Suomen kansalle Tabu isolla T:llä. Tasan tarkkaan tiedetään, miten paljon vahinkoa alkoholi aiheuttaa ihmisille ja siltikin kehdataan kehuskella ryyppäämisellä. En ymmärrä Lutheriakaan olleskaan, kun hän kristittynä ihmisenä ylisti oluen rentouttavaa ja ahdistusta poistavaa voimaa. Just se, että sitä aletaan juomaan ahdistukseen, aiheuttaa isoja ongelmia tosi helposti. Mutta tästä asiasta voisi puhua ihan omana aiheenaan, eikä yrittää vähätellä vl-liikkeen juttuja muiden pahoilla jutuilla.
Mielestäni se on niin, että niin kauan kuin vl-liikkeessä pidetään erehtymättömyyden ja Ainoan Oikean Lauman myyttiä yllä, periaatteessa lähes kaikki ulkopuolisten kritiikki on kuin pieru Saharassa, koska sen esittävät ”epäuskoiset” tai se käännetään merkiksi oikeasta uskosta.
Minun mielestäni on tapahtunut molempia: toisaalta on tehty itse töllöntöitä ja saatu niistä aiheellista, hyvin perusteltua kritiikkiä, toisaalta maailma on myös aiheettomasti mustamaalannut, häpäissyt ja pilkannut. Kuten Kari-Matti ylempänä totesi, vanhoillislestadiolaisuuden kritiikissä on vuosikymmenten saatossa ollut usein mukana myös kirkkopoliittista peliä. Näin mielestäni myös viime vuosina.
Kritiikkiäkin saa kritisoida, jos kokee sen aiheettomaksi ja asiattomaksi. Sitäkään ei tarvitse ottaa vastaan pureskelematta ja arvioimatta. Tämä oikeus koskee myös vanhoillislestadiolaisia. Jos kritiikin kritiikki yritetään kieltää, ei ole kyse aidosta kritiikistä vaan manipuloinnista ja nöyryyttämisestä.
Vuokko kirjoittaa ”Ainoan Oikean Lauman myytistä,” ja kritisoi sitä. Onpa lohdullista olla taas Vuokon kanssa erimieltä:-)
Jumalan ekklesiaa ja laitoskirkkoja ei pitäisi sotkea toisiinsa. Ei edes vahingossa. Kun tästä ollaan jotakuinkin yhtämieltä, voidaan keskenään omata hiukan eri tulkintoja siitä, missä tämä yksi ainoa Kristuksen morsian tllä hetkellä noin suurinpiirtein sosiologisesti sijaitsee.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on aina ymmärretty, että tämänpuoleinen elämä on hatara, lyhyt ja toisarvoinen. Klassista vanhaa pietismiä, joka palautuu jossain määrin keskiaikaiseen katoliseen mystiikkaan , ja sitäkin kauemmas: aina Uuteen Testamentiin.
Tietyt asiat voivat kulkea läpi kahden vuosituhannen, ja siitä olen varma, että jollain historiallis-kriittisellä raamatuntutkimuksella tästä ei ymmärretä yhtään mitään.
Jos 1900-lukua ajattelee, niin vl-liikkeen julkisuuskuvassa on aina silloin ollut keskeisimmin myönteiset elementit esillä, kun sen suhde kansankirkkoon on ollut kitkattomin.
Toisin sanoen: mikäli SRK-vanhoillisuus haluaa säilyttää eron ”maailmaan”, salakavaliin ”kulttuurimarxistisiin” virtauksiin ja pysyä jossain määrin uskollisena pietistiselle luonteelleen, niin parempi mitä surkeampi julkisuuskuva. Sitäpaitsi: ”taas-meitä-vainotaan”-mentaliteetti on erinomaisen hyvä optimaalisen koheesion ylläpitkä.
Nykyään yhä enemmän alaa valtaavat erilaiset antimodernistiset virtaukset. Rovasti itsehän jo oli eräänlainen myöhempien antimodernististen liikkeiden varhainen edeltäjä: valistuksen, demokratian, kansanvallan, ihmisoikeuksien ja Ranskan suuren vallankumouksen (ja liberaalin teologian) vankkumaton vastustaja:-)
Tämä verkkolehti pitää omalta osaltaan yllä kielteistä kuvaa vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä.
Luther ja olut.
Siihen aikaa ei nykyisen kaltaista olutta ollutkaan. Suomalainen kuninkaan nihti sai
juotavakseen 3-4 litraa olutta päivässä.
Vesi oli mitä oli, mutta tynnyriolut säilyi kellarissa ja sotaretkelläkin.
Ruoka oli lujasti suolattua, eivätkä Arla ja Valio vielä toimineet. Tarvittiin juotavaa – ja sitä
hyvä emäntä, Katarina von Bora suurelle perheelleen pani.
Eivät suomalaiset juopot Lutherilta tapojaan ole oppineet.
Miten maailmaan rakastunut voisi puhua hyvää jostakin herätysliikkeestä?
Minusta se on mahdottomuus, koska turmeltuneen luontonsa ohjaamana elävä
vihaa Jumalan tahtoa ja kaikkea, mikä on Jumalan mielen mukaista.
Tuo on totta. Mutta monasti, ainakin omalla kohdallani, jakolinja vanhan A.n/uuden välillä halkoo ihmistä itseään, rajustikin.
Tutkimattakin on ollut selvää, että vl-liikkeen julkisuuskuva on ollut huono ja kielteinen niin kauan kuin minä muistan. Mutta nythän tuokin on sitten virallisesti todettu ja todistettu. Sekin kai on tutkimattakin selvää, että kielteinen julkisuus voi syntyä vain kielteisiksi koetuista asioista, teoista ja toimintatavoista. Aivan samoin kuin positiivinen julkisuus syntyy hyvistä ja oikeiksi koetuista asioista, teoista ja toimintatavoista. Ei tässä ole kyse mistään muusta.
”Sekin kai on tutkimattakin selvää, että kielteinen julkisuus voi syntyä vain kielteisiksi koetuista asioista, teoista ja toimintatavoista.”
Just just. Tuo periaate koskee varmaan myös muita vähemmistöjä kuin vl-liike? Jokainen yhteisö on siis itse syypää osakseen tulevaan kielteiseen julkisuuteen?