Runsaan viikon takainen uutinen Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n pyrkimyksestä kontrolloida koko jättiläisvaltakunnan internetliikennettä toi mieleeni eräitä tieteisromaanin klassikkoja.
Nämä kirjat ovat ikäjärjestyksessä Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (ilmestyi englanniksi 1932), George Orwellin Vuonna 1984 (ilmestyi 1949) ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 (ilmestyi 1953). Uutiset kontrollin lisääntymisestä, kasvottoman valtion ja markkinoijien työntymisestä pikku hiljaa ihmisten elämään muistuttavat siitä, että jokainen noista kirjoista on osunut jollakin lailla oikeaan kuvatessaan sitä, minkälainen tulevaisuuden maailma voisi ikävimmillään olla.
Olemme 2000-luvulla kenties menossa kohti maailmaa, jossa tekniikan kehittymisen vuoksi ei enää perinteisessä mielessä ole yksityisyyttä tai salaisuuksia. Siellä täällä voidaan erilaisia vielä nyt itsestään selviksi luultuja vapauksia kutistaa esimerkiksi turvallisuuden nimissä. Ihmisyyden ja vapauden puolustaminen voi olla entistä vaikeampaa.
On hämmästyttävää, miten tarkasti kolme 1900-luvun merkittävintä tieteisromaania sattuivat ennustamaan tulevaisuuttamme. Tulevan kehityksen idut, esimerkiksi totalitarismi ja tietotekniikan synty, olivat tietysti jossain muodossa olemassa tai muuten tarkasti havainnoivien nähtävissä jo edellä mainittujen kirjailijoiden elinaikana.
Kolme romaania
Uljas uusi maailma kertoo maailmasta, jossa perheinstituutio meidän tuntemassamme mielessä on hävitetty. Teknologisen kehityksen tuloksena ihmiset syntyvät keinohedelmöitettyinä pulloissa valtavissa hautomoissa. Myöhemmin heidät kasvatetaan ”olouttamalla” heidät totalitaarisen yhteiskunnan ihmisbroilereiksi, yhtenä keinona päivin ja öin kestävä aivopesu, jolla ihmiset muun ohessa opetetaan kuulumaan eri luokkiin. Yläluokan alfat ja betat oppivat halveksimaan alempiaan. Gammat, deltat ja epsilonit rakastavat osaansa ja kunnioittavat ylempiään.
Kulttuuria, uskontoa tai muuta syvällistä ajattelua vaativaa ei Uljaan uuden maailman todellisuudessa ole. Sen sijaan fyysisesti varsin hyvinvoivien, mutta äärimmäisen pinnallisten ihmisten nautinnonhaluiset mielet täyttyvät loputtomalla kuluttamisella, viihteellä ja joka hetki käsillä olevalla vapaalla seksillä – josta ei kuitenkaan tehokkaan, uutta uskontoa muistuttavan ”fordismin” opinkappaleiden vuoksi voi syntyä jälkeläisiä. Itse ajatuskin on näiden sielullisesti tyhjien ihmisten mielestä vastenmielinen. Yhtä vastenmielistä on vanheneminen, sillä sellaista ei tapahdu: lähes ikinuoret ihmiset vain kuolevat aikanaan nopeasti ja järjestyksessä pois.
Kaikkein kuuluisin futuristinen kuvaus on varmasti Vuonna 1984. Jossakin mielessä teknologisesti edistynyttä, mutta kansalaisensa monenlaiseen aineelliseen kurjuuteen syöksyvää tulevaisuuden diktatuuria kuvaavassa kirjassa ihmiset ovat miltei jatkuvan seurannan alla, niin kotona kuin työssään.
”Ison Veljen” symboloiman totalitaarisen diktatuurin vastustaminen edes ajatuksin on rikos, puheista tai teoista nyt puhumattakaan. Jotta kukaan ei joutuisi edes kiusaukseen arvostella järjestelmää, kieltä pyritään esivallan taholta tietoisesti köyhdyttämään ja yksinkertaistamaan.
Dystopian kansalaisilla ei ole mahdollisuuksia verrata elämäänsä mihinkään muuhun. Maapallo on jakautunut kolmen toisiaan muistuttavan hirmuvallan alituisesti keskenään liittoutuviin ja taisteleviin osiin. Totuuden määrittelee kasvoton esivalta, joka pakottaa alistetut massat työpaikoilla päivittäisiin ”kahden minuutin viha” –purkauksiin kulloistakin vihollisvaltiota vastaan.
Kirjan päähenkilön ikäpolvi muistaa hämärästi, minkälainen Britannia oli heidän lapsuudessaan, mutta hämäriin muistoihin ei voi luottaa – ne eivät saa ulkopuolelta mitään vahvistusta. Kaikki menneisyydestä kertovat painotuotteet on tuhottu – puolue väittää keksineensä kaiken.
Näin avuttomia olisimme kaiketi todellisuudessakin. Amerikkalaisen, Neuvostoliitosta paljon kirjoittaneen Pulitzer-palkitun journalistin Hedrick Smithin mukaan esimerkiksi 1970-luvun neuvostoliittolaisilla nuorilla ei ollut välineitä käsitellä Pravdan 1960-luvun alun satunnaisia paljastuksia maan politiikan todellisesta laidasta – vuosikerrat hautautuivat kirjastoihin, eikä muu media tai tutkimuskirjallisuus valottanut aihetta enempää. Jos ympäröivät todellisuus ei vahvista omaa ajattelua, harva ihminen kykenee täysin itsenäiseen ajatteluun.
Ei ihme, että Orwellin kirja oli kielletty Neuvostoliitossa ja sen itäeurooppalaisissa satelliiteissa. Vuonna 1984 olisi hyvin voinut olla julmaa fantasiaa Stalinin tai Maon reaalisosialismin voitosta. Varsinkin nykyistä Pohjois-Koreaa voisi jossain määrin luonnehtia Orwellin kirjan toteutumaksi.
Kahta edellistä vähemmän tunnettu, mutta silti hyvin syvällinen on Ray Bradburyn Fahrenheit 451. Kirja kuvaa Yhdysvaltojen alueelle syntynyttä maailmaa, jossa kirjat (epäilemättä sisältönsä vuoksi) ovat vallitsevan diktatuurin vihollisia. 451 Fahrenheit-asteen (+ 233 Celciusta) lämpötilassa paperi palaa, ja palokuntien tehtävänä on polttaa kaikki ihmisiltä vielä tavatut vanhat kirjat. Kirjan omistamisen syntiin syyllistyneiden koditkin poltetaan.
Ovatko ennustukset toteutuneet?
Eivät. Mutta annetaanpa mielikuvituksen vähän laukata. Maailmassamme on, jos niin halutaan nähdä, paljon sellaista kehitystä, joka poikkeusoloissa voisi johtaa dystopioiden tielle. Mainitsen seuraavissa aika vapaasti eri tason asioita, joista kaikista voi niin halutessaan vedellä mielikuvituksen lankoja edellä mainittuihin romaaneihin ja niiden kirjoittajien maailmaan.
Informaatioteknologia verkkoineen, sähköposteineen, matkapuhelimineen ja miltei kaikkialla läsnä olevine videokameroineen mahdollistaa jo nyt ihmisten valvonnan ennen näkemättömällä tavalla. Lähettämäsi sähköposti tai tekstiviesti voi olla pitkään tai joissakin tapauksissa ehkä ”ikuisesti” tallella jossakin, vaikka itse sen hävittäisit laitteeltasi.
Moni kertoo paitsi verkkokaupassa ja kaupan keskusliikkeiden pistekorteilla yrityksille vapaaehtoisesti kulutustottumuksistaan. Jos älypuhelimesi on toiminnassa, sinut on usein helppo paikallistaa. Saman työn tekevät jälkikäteen erilaiset magneettiset matkakortit, jotka kertovat missä olet liikkunut. Entä saammeko tulevaisuudessa autoihimme ilmaisimet, joista liikennettä valvovat keskukset tietävät, missä ajamme? Lisääntyvä kontrolli voi olla helppo hyväksyttää myös demokratioissa, jos sen käyttöä perustellaan turvallisuudella.
Mikä tahansa turvallisuuspalvelu maailmassa arvostaisi mahdollisuutta laajaan kontrolliin. Yhdysvaltojen harjoittama vakoilu on nyt luupin alla, mutta erityisesti Venäjän ja Kiinan kaltaisissa puolidemokraattisissa tai totalitaarisissa maissa vain tekniikan kehitys asettaa kaiken kontrollin yläpuolella oleville vallanpitäjien valvontakoneistoille rajoja. Moskovassa tai Beijingissä vallanpitäjien ei tarvitse pelätä omien maittensa medioita. Sinänsä onkin huvittavaa, että juuri kun Venäjä suojelee Yhdysvaltojen turvallisuuspalveluiden kontrollipyrkimyksiä paljastanutta Edward Snowdenia, kerrotaan myös FSB:n kontrollihaaveista.
Orwellin romaanissa pyrittiin rajoittamaan mahdollisuuksia ajatusrikoksiin. Seuraava on omastakin mielestäni aika kaukaa haettua, mutta ainakin Suomessa törmätään ajoittain siihen, että jokin mielipide julistetaan tiedostavien poliitikkojen puheissa sekä tasapäistyneessä ja pinnallistuneessa mediassa lähtökohtaisesti vääräksi, mahdottomaksi, tyhmäksi, jopa kriminalisoinnin ansaitsevaksi. Ihminen, joka ajattelee jossakin suhteessa toisin kuin aikamme Isot Veljet tahtovat, on tässä skenaariossa kaikissa muissakin asioissa epäilyttävä tai ei-vakavasti otettava.
Tämän älyllisen ilveilyn tajusi hyvin jo Juice Leskinen, parodioidessaan 1980-luvun poliittisesti yksisilmäistä ja siten varsin militanttia rauhanliikettä kappaleellaan Rauhaa. Muistattehan: ”Me jokaiseen tykkiin ja jokaiseen luotiin rauhankyyhky maalataan, ja hyvin omintunnoin päästään rauhanvastustajat ampumaan.”
Aivan tuntematonta ajassamme ei ole myöskään mustan valkoiseksi selittävä uuskieli, jonka varsinkin poliitikot taitavat usein oivallisesti. Mutta emme me toimittajatkaan ole huonoja sen käytössä. Aina on tiedetty, että kun jotakin hoetaan riittävän kauan, riittävän moni ihminen alkaa ajatella toivotulla tavalla. Esimerkiksi ”vihapuhe” on ihastuttavan orwellmainen termi, ei vähiten sen venyvyyden ja poliittisen käyttökelpoisuuden vuoksi.
Kieli on valtaa.
Ray, Aldous ja George: Teitte arvokkaan työn, jos onnistuitte varoittamaan meitä.
Orwellin Vuonna 1984 on hyvä, mutta ei minun mielestäni suuri romaani. Se ei oikein etene eettisellä tasolla samoihin, mihin toinen diktatuurin kuvaus, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.
Noita pessimistisiä, vähän paranoisia ja pessimistisiä utopioita kirjoitettiin Englannissa paljon jo ennen I maailmansotaa. Guy du Maurierin näytelmä An Englishman’s home vuodelta 1909 kuvaa Englantia sakalaisten miehittämänä. Sama vihollinen oli aiheena Erskine Childersin romaanissa The Riddle of the Sands vuodelta 1903. Amerikkalaisella Jack Londonilla oli romaani Rautakorko, joka käsitteli totalitarismia.
Orwell liittyy selvästi tähän traditioon, vaikka pessimistisen utopian kohde onkin toinen. Lisäksi häneltä puuttuu varsinainen positiivinen sankari, joka erottaa hänet mm. Childersistä (joka muuten teloitettiin Irlannin sisällissodan loppuselvittelyissä.)
Hyvin oivallettua kirjojen kommentointia.
Muistini mukaan olen lukenut vain ”Vuonna 1984”-kirjan enkä muista siitäkään paljoa. Mutta tuon kontrollointi ja kyttäysmentaliteetin muistan.
” Lähettämäsi sähköposti tai tekstiviesti voi olla pitkään tai joissakin tapauksissa ehkä ”ikuisesti” tallella jossakin, vaikka itse sen hävittäisit laitteeltasi.”
Tämä on totta. Googlasin nimeni ja kas kummaa, löysin täällä K24:ssä kirjoittamiani kommentteja kopioituina muilta foorumeilta, mm- Hommafoorumilta ja ateistien sivuilta. Ko. yhteyksissä minusta oli käytetty ilmaisua ”tosi uskovainen”. Jäin miettimään oliko määritelmä tarkoitettu positiiviseksi vai negatiiviseksi ilmaisuksi.
”Orwellin romaanissa pyrittiin rajoittamaan mahdollisuuksia ajatusrikoksiin. Seuraava on omastakin mielestäni aika kaukaa haettua, mutta ainakin Suomessa törmätään ajoittain siihen, että jokin mielipide julistetaan tiedostavien poliitikkojen puheissa sekä tasapäistyneessä ja pinnallistuneessa mediassa lähtökohtaisesti vääräksi, mahdottomaksi, tyhmäksi, jopa kriminalisoinnin ansaitsevaksi. Ihminen, joka ajattelee jossakin suhteessa toisin kuin aikamme Isot Veljet tahtovat, on tässä skenaariossa kaikissa muissakin asioissa epäilyttävä tai ei-vakavasti otettava. ” (lainaus blogista)
Olen samaa mieltä blogistin kanssa. Myös kristityttyjä, jotka ajattelevat niinkuin ennen on opetettu voidaan leimata ei-vakavasti otettaviksi.
”Aivan tuntematonta ajassamme ei ole myöskään mustan valkoiseksi selittävä uuskieli. Aina on tiedetty, että kun jotakin hoetaan riittävän kauan, riittävän moni ihminen alkaa ajatella toivotulla tavalla. Esimerkiksi ”vihapuhe” on ihastuttavan orwellmainen termi, ei vähiten sen venyvyyden ja poliittisen käyttökelpoisuuden vuoksi.”
Olen jälleen samaa mieltä. Nykyisin nähdään vihapuhetta siellä ja täällä, mutta onko esim. asiallinen kritiikki vihapuhetta?
Kuten blogisti sanoo: ”Lisääntyvä kontrolli voi olla helppo hyväksyttää myös demokratioissa, jos sen käyttöä perustellaan turvallisuudella. ”
Mutta onko aina kyseessä turvallisuus? vai onko kyseessä manipulointi, aivopesu, ajtusten uudelleen ohjelmointi tai jokin muu tarkoitus jonkin ryhmän ideologian valtaan pääsemiseksi?
Salme kirjoitti painavaa asiaa mm. vihapuheesta. Meillähän oli Suomessa sille jo edeltäjä: neuvostovastaisuus. Se oli alunperin SKP:n ja SKDL:n lanseeraama ajatus, ja sillä sitten saatiin suut tukkoon ja sosialismin kritiikki osaksi pois. Eräitä päätoimittajia sai jättää virkansa kun varovaisesti sanoivat, ettei keisarilla olekaan vaatteita.. Kekkonen käski erottaa Ilkan päätoimittajan ja Demarin Simppa sai lähteä ja kai joku muukin.
Orwell sai inspiraation kirjaansa taistellessaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa. Tasavaltalaisten puolella alkoi toisena sotavuotena ankara sisäinen puhdistus, jolloin monen aatteen veljen pää putosi. Käytännössä Stalin johti Tasavallan ulko- ja sisäpolitiikkaa mm. italialaisen Togliattin avulla.
Orwell järkyttyi ja kirjoitti sitten kirjan Katalonia, Katalonia!, jota en harmikseni koskaan hankkinut.
Sen sijaan luiin ”Eläinten Vallankumous”, joka kertoo mihin se sitten aina päätyy: Kirjan motto nääs on: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.
Tui mieleeni Huxley, eikö siellä kaikki nauttineet ”somaa”..
Olisikohan tänä päivänä tilausta toisenlaisille sci-fi kirjoille ja elokuville?
Sellaisille, joissa nähtäisiinkin tulevaisuus valoisana
http://yle.fi/uutiset/tutkija_yhdysvaltain_urkinta_olisi_ylittanyt_orwellin_mielikuvituksen/6907317
Erityisen huvittavia nämä vallanpitäjien monimutkaiset valvontakoneistot ovat sikälikin, että ne eivät muutamaan vuosikymmeneen ole enää olleet lainkaan tarpeellisia: valvontahan on jo ajat sitten näppärästi ulkoistettu meille valvottaville. Me valvomme tehokkaasti itse itseämme. Kontrolli on paitsi lisääntynyt, myös lisääntyvästi sisäistynyt.