Prinsiippi

Puhutaan passiivissa pitkän linjan diakoniatyöntekijästä. Minä en puhu, enkä ole edes kovin pitkän linjan diakoniatyöntekijä. Vältän passiivia, koska haluan aktiivisesti tuoda esille epäkohtia, joita näen. Konditionaali olisi hyvä, mutta kaikki isi-jutut ovat nyt hieman kyseenalaisia.
Diakonia auttaa niitä, joita kukaan muu ei auta. Kuinka paljon Suomessa on niitä, joita kukaan muu ei auta? Paljonko oikeasti on sellaisia henkilöitä, jotka eivät saa mitään etuutta? Onko meillä täydellisesti unohdettuja? Mielenkiintoisia kysymyksiä, eikö vaan?
Olen aina heikon ja vähäväkisen puolella. Alkoholisoitunut on lähimmäinen, josta tulee huolehtia. Narkomaani, rikoksentekijä ja patologinen valehtelija ovat lähimmäisiä siinä kuin muutkin. Vanhus mökissään kymmenien kilometrien päässä palveluista tai vanhus kerrostaloyksiössä, lähimmäisiä myös. Ei tarvitse edes miettiä.
Syrjäytyessään ihminen sulkeutuu. Hän eristää itsensä ympäristöstä ja käpertyy. Kontaktit ulkomaailmaan loppuvat. Masennus saa vallan, itsestä huolehtiminen ei enää onnistu. Näitä meillä on, ja näistä meidän täytyy myös pitää huolta.
Ihminen, joka pystyy tulemaan ruokajonoon, ei ole se kaikkein huonoimmassa asemassa oleva. Hän on pystynyt lähtemään ulos auttaakseen itseään. Ihminen, joka on osannut tulla diakoniatyöntekijän vastaanotolle, on ottanut ensimmäisen askeleen. Hänen tilanteensa voi olla monin tavoin huono, mutta avun etsiminen vie eteenpäin.
Suomessa on myös pienipalkkaisia, joiden rahat eivät millään riitä jokapäiväiseen leipään. Pakollisten menojen jälkeen käteen jää muutama euro. Niin kauan kun on terve, kaikki vielä sujuu, mutta sairastuminen on ehdottomasti kielletty.
Alkuperäinen ajatukseni oli – diakonian perusprinsiipin mukaisesti – että diakonia auttaa niitä, joita kukaan muu ei auta. Meillä on ihmisiä, joiden luokse apu ei yllä, oli syy mikä tahansa. Heidät meidän tulee löytää, ja heille saada apua! Se ei tarkoita heidän tuomistaan väkisin ihmisten ilmoille, vaan tarkoittaa auttamista heidän omista lähtökohdistaan.
Hyvinvointivaltiossa ei saisi olla ruokajonoja, mutta ruuan jakaminen on parempi vaihtoehto kuin kelpo ruuan poisheittäminen. Liian paljon kaikkea on tarjolla, osa menee väkisinkin poistoon. Hyvinvointivaltiossa valtiovallan tehtävä on huolehtia ihmisten toimeentulosta ja tasavertaisuudesta. Se ei tosin ole toteutunut, eikä taida onnistuakaan.
Ruokajonot kertovat karua kieltä ihmisten hädästä ja osattomuudesta. Ne ovat myös sosiaalinen tapahtuma, kontakti. Siellä nähdään kavereita, vaihdetaan ajatuksia, tutustutaankin. Silti ruokajonot eivät ole pelkästään positiivinen asia. Ilmaisen ruuan jakaminen mieluummin kuin roskiin heittäminen on hyvä asia, mutta meidän ei tule unohtaa sitä tosiasiaa, että ihmisten vastuuttaminen on diakoniankin ydintä.
Toivon, ettemme keskity samojen ihmisten moninkertaiseen auttamiseen, vaan yritämme löytää heidät, joilla ei ole mahdollisuutta tulla meidän luoksemme. Se vaatii työtä, mutta on varmasti sen arvoista.

Kirjoittaja

Marketta Lahdenmaa

Olen vahvasti keski-ikäinen diakonissa. Sana valmis, iloinen, lukeva ja tukeva. Teen työtä sisulla ja sydämellä.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Katso kaikki

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit