Pitäisikö minun luopua kännykästäni ollakseni oikeanlainen pakolainen?

Pakolainen yrittää pitää arvokkuutensa vaikka hän olisi menettänyt kaiken omaisuutensa ja joutunut jättämään kotinsa: olipa hän sitten pakolaisleirissä Lähi-idässä, vaarallisella matkalla Eurooppaan tai jossakin Suomen pakolaiskeskuksista.

Tämän hyväksyminen näyttää olevan vaikea pala monelle suomalaiselle. Milloin ihmetellään kännykkää, milloin merkkifarkkuja. Muuttuisiko pakolainen paremmin hyväksyttäväksi rääsyissä ja ilman mahdollisuutta pitää yhteyttä sukulaisiin kotimaassaan?

Mieluummin kännykkä kuin valot mökissä

Omran on Damaskoksen yliopistosta valmistunut englanninopettaja. Hän karkasi Syyrian armeijasta, kun ei halunnut tappaa maanmiehiään. Matka vei salassa rajan yli Jordaniaan ja tuntemattomaan tulevaisuuteen. Omaisuus jäi taakse ja ennen kaikkea rakas kotimaa. Nyt hän taistelee arvokkuudestaan kesällä kuumassa ja talvella kylmässä peltitalossa, hiekka-aavikon keskellä parinkymmenentuhannen muun pakolaisen kanssa.

Nyt hän pitää yhteyttä ystäviinsä älypuhelimella. Se on kanava maailmaan ja elämä olisi ankeaa ilman sitä.

"Elämä olisi surkeaa ilman kännykkää pakolaisleirissä. Emme pystyisi olemaan yhteydessä sukulaisiimme ja ystäviimme Syyriassa pommitusten keskellä, ja Euroopan pakolaiskeskuksissa. Miksi eurooppalaiset eivät sallisi meillä olevan älypuhelinta, kun tulemme Eurooppaan?" Omran kertoili, kun vierailin Azraqin pakolaisleirissä maanantaina.

Omran seuraa uutisia Euroopasta päivittäin ja ihmettelee suhtautumista pakolaisiin: ”miksi emme saisi olla ”normaaleja” ihmisiä ja kommunikoida ”normaalisti?”

Peltimökki kotina ja opettaminen terapiana

Omranin asunnossa ei ole sänkyjä. Parhaillaan yhden huoneen mökkiin asutettiin viisi pakolaista. Lattialla ryömiviin ötököihin hän on jo tottunut. Omran ei valita, mutta Eurooppa houkuttelee, sillä pakolaisleiri tarjoaa vain synkän tulevaisuuden eikä Syyrian sota näytä koskaan loppuvan. Mieluisin paikka olisi asua kotona Syyriassa, mutta se on väkivallan takia mahdotonta.

Englannin opettaminen syyrialaisnuorille pitää ajatukset jollakin tapaa kasassa ja motivoi, kun pakolaisnuorille voi olla tarjoamassa tulevaisuuden selviytymistyökaluja: kielen oppiminen antaa, toivon mukaan, oppilaille tulevaisuudessa mahdollisuuden saada työtä ja jatkaa opiskeluja - oli se tulevaisuus sitten missä tahansa: Euroopassa tai parhaassa tapauksessa Syyriassa.

Omranin kanssa jutellessani en voinut välttyä kysymästä itseltäni; Luopuisinko kännykästäni ja mahdollisuudesta olla yhteydessä perheeseeni ollaksesi "oikeanlainen" pakolainen, joka hyväksyttäisiin paremmin Suomessa?

Miten itse vastaisit tähän kysymykseen?

3 kommenttia

  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Kännykkä on pakolaisille elinehto. Pakolaisleireille kootaan lahjoituskännyköitä, jos jollain ei satu olemaan.

    Syyriassa, Libanonissa ja Jordaniassa ovat älykännykät levinneet tavallisen väen käyttöön aiemmin kuin meillä Junttisuomessa. Niitä on aivan turha kadehtia. Kännykässä voi pienessä tilassa kantaa mukanaan menneisyytensä: valokuvat, ystävien numerot ja osoitteet, tärkeät muistiinpanot.jne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anne-Mari Hirvonen sanoo:

    Kyllä se näin on, että älypuhelin on nykyaikana tarpeellinen yhteydenpitoväiine muuhun maailmaan, ja sinne kun voi tallettaa ne hyvät muistot elämästään. Kateus vie kalatkin vedestä…voi meitä ihmisiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Pitkänen sanoo:

    Varmaan yksi kotouttamisen väline olisi varmistaa, että jokaisella turvapaikan saaneella on hyvä älypuhelin! Onhan meilläkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen

    Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.