Pitäisikö kirkon luopua vihkimisoikeudestaan?
Ei pitäisi.
Sitä on väläytelty julkisuudessa, mutta en muista kenenkään seurakuntatyöntekijän ehdottaneen sitä. En minäkään.
Pikemminkin pitäisi toimia niin, että nykyistä useammat parit saataisiin kirkon alttarille solmimaan liittonsa. Alttaria en tarkoita ihan kirjaimellisesti; me vihkijät tulemme mielellämme kotiin ja puutarhaankin. Varsinkin kauniina kesäpäivinä.
Ei tietenkään väkipakolla tai naimisiin painostamalla, vaan ystävällisesti kertomalla, kuinka hienosta parisuhteesta saa vielä paremman. Vihkiminen toimii vähän kuten ruokarukous. Ruoka ei siitä enene, mutta maistuu paremmalta.
Vihkioikeudesta luopuminen on vähän sama kuin tekisi kuolemanpelon takia itsemurhan. Jos yhteiskunta asettaa joskus vihkimisoikeudelle ehtoja, niin se on sen ajan murhe. Tuskin asettaa. Ja jos asettaa, niin eletään sitten sen mukaan.
Jos vihkimisoikeutta ei pidettäisi säilyttämisen arvoisena, siitä voisi luopua oitis. Luovutaan samalla perheneuvonnasta, päiväkerhoista, avioliittoleireistä, kotikasteista, rippikouluista ja nuorisotyöstä. Saarnataan toisillemme riitaisia esitelmiä ja järjestetään hautaan siunaamisia. Lauletaan niissä Iltatuulen viestiä, Vysotskin Ystävän laulua ja Peppi Pitkätossua.
Jos avioliitto ja perheet taas ovat tärkeä asia seurakunnille, pidetään vihkimisoikeudesta lujasti kiinni. Jos meillä kirkkona on mielestämme jotain annettavaa ihmisille, pyritään olemaan heidän kanssaan. Arjessa ja juhlassa.
Ymmärtääkseni näissä asioissa vaikuttaa vielä jotenkin ihmisten mielissä perinteinen avioliittokäsitys. Kun lopulta saadaan kirkollinen vihkimisen siunaus, niin konservatiiveiltä on viety tikkari kädestä ja siitä seuraa mitä seuraa.
Eteenpäin voidaan edetä kahta tietä. Aika näyttää kumpaa valitaan. 1. Raamatun kirjaimellisuuteen pitäytyvät muodostavat oman kirkon. 2. Kirkolliskokous päättää poistaa kirkon agedalta pelastustehtävän kokonaan ja antaa kaikkien kukkien kukkia. Kaikille kristillisille yhteisöille perinteisen Luterilaisuuden liepeiltä, annetaan kirkkojen ja muiden tilojen käyttöoikeus yhdessä laaditun lukujärjestyksen mukaan.
” Jos meillä kirkkona on mielestämme jotain annettavaa ihmisille, pyritään olemaan heidän kanssaan. Arjessa ja juhlassa.”
Eihän kirkko nyt ainoasta – hautajaisten ohella – vielä kurantista ja kaupaksi käyvästä tuotteestaan voi luopua. Monet jopa liittyvät kirkkoon – ja eroavat taasa häitten jälkeen – saadakseen juhlavan vihkiseremoniaan. Pikemminkin kirkon pitäisi laajentaa vihkioikeuttaan myös homopareja koskevaksi.
Rekisteröiyjä parisuhteita solmitaan vuodessa noin 200. Voidaan heteroparien perusteella olettaa että heistä kirkollisen vihkimisen haluaisi enintään 100 eli 8-9 kuukaudessa. Suurin osa seurakunnista ei joudu koskaan sellaiseen tilanteeseen että sitä edes vaadittaisiin. Silti on hirveä kohkaaminen ja punaisia mattoja etsitään kuumeisesti. Mitään ruuhkaa edes maistraatteihin tuskin syntyy maaliskuussa. Tähän mennessä reilut 10 pappia on ilmoittautunut vihkimään vaikka uho on ollut suuri.
Oma suhtautumiseni homoseksuaalien siviilivihkimiseen on muuttunut kielteisestä neutraaliksi. Jos olisin henkikirjoittaja, vihkisin ilman muuta. Ei sillä olisi mitään merkitystä mitä mahdollisesti ajattelen. Vaikka asenne olisi kielteinen en tietenkään voisi kieltäytyä. Tästäkään syystä en millään ymmärrä miten jotkut papit voivat röyhkeästi ilmoittaa että he eivät välitä kirkon kannasta ja mäåäyksistä. Jo pelkästään tämän pitäisi aiheuttaa papin ja piispan välisen keskustelun mutta ei mitään tapahdu.
Kirkon ei pitäisi minunkaan mielestäni luopua vihkioikeudesta. Toisaalta kirkon ei mielestäni pitäisi myöskään syrjiä ketään tätä oikeutta käyttäessään. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla oli eilen puhutteleva kirjoitus otsikolla ”Kirkon suunta on oikea”.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005065375.html
Koska kirjoitus ei ehkä kaikille aukene kokonaisuudessaan, kopioin sen loppulauseet tähän:
”Kirkolla on Suomessa vahva yhteiskunnallinen asema, ja asemaan liittyy myös vastuu. Vaikka kirkko saa itse päättää, ketä vihkii, sen toivoisi pyrkivän ihmisten tasavertaiseen kohteluun. Jos kirkko ei tähän kykene, on syytäkin harkita oikeuksista luopumista.”
Sari, kyllä kirkolla itsellään on oikeus päättää avioliitto-opetuksestaan. Ei se ole syrjintää. Syrjintää olisi se, että syrjittäisiin jotakin sen perusteella, että pitää avioliittoa miehen ja naisen liittona.
Kaimamies: ”Sari, kyllä kirkolla itsellään on oikeus päättää avioliitto-opetuksestaan.”
Juu, olkoon vaan, mutta mitä tulee kirkon yhteiskunnalliseen asemaan tämän päivän Suomessa, alkaa se olla jo vahvasti ”menneen talven lumia”. Kirkon kannalta ajateltuna vihkimisoikeudesta luopuminen olisi tietysti huono juttu, koska se vähentäisi entisestään sitä yhteiskunnallista vaikutusvaltaa ja asemaa.
Joo, kirkoilla ja uskonnollisilla yhteisöillä (ev.lut.kirkolla, ortodokseilla, katolisilla, muslimeilla, hinduilla, buddhalaisilla jne.) on oikeus päättää avioliitto-opetuksestaan. Se ei ole syrjintää, että niillä on tämä oikeus vaan uskonnonvapauden mukaista. Tämä oikeus antaa uskonnollisille yhteisöille mahdollisuuden opettaa esimerkiksi, että miehellä voi olla monta vaimoa, ja että mies on vaimonsa/vaimojensa pää. Uskonnolliset yhteisöt voivat myös opettaa, että uskonnon oman teologian mukaan aviorikoksesta pitää seurata kuolemanrangaistus (kuten esim. Martti Luther opetti). Uskonnollisilla yhteisöillä on myös täysi oikeus opettaa, että seka-avioliitot eri etnisiä ryhmiä edustavien ihmisten välillä ovat Jumalan tahdon vastaisia.
Sen sijaan missään tuomioistuimessa jne. ei ole päätetty että uskonnollisten yhteisöjen opetuksia tai käytäntöjä koskien sukupuolten välisiä suhteita tai avioliittoa ja sen rajoituksia (mm. etnisen taustan yms. perusteella) ei voi kritisoida syrjivyydestä, tai ettei niiden opetuksia tai käytäntöjä saisi pyrkiä muuttamaan.
Mielestäni on myös ihan ymmärrettävää, että mitä kauemmaksi uskonnollinen yhteisö erkaantuu ympäröivän yhteiskunnan arvoista, etiikasta jne. niin sen yhteiskunnallinen asema vähenee. Näin todennäköisesti olisi jos ev.lut.kirkko julistaisi samanlaista oppia koskien juutalaisia, naisia, orjia, kuolemanrangaistusta aviorikoksesta jne. kuin Martti Luther.
…vähän jatkoa.
Vaikka esim. islamilaisilla yhteisöillä on Suomessa ja muissa pohjoismaissa uskonnonvapauden suoma oikeus opettaa omien perinteidensä mukaisesti avioliitosta, sukupuolten välisestä suhteesta (tai naisten hengellisestä paimenuudesta), niin tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö musliminaisilla olisi oikeus kritisoida yhteisöjensä perinteitä syrjivyydestä, ja pyrkiä muuttamaan niitä.
Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen imaami (Tanskassa) on muuten suomalaistaustainen! Linkki hänestä kertovaan juttuun:
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002899981.html
Löytyisikö vielä muutama muu olkiukko Sarilta? Ikkunalaudalla olisi vielä tilaa.
Varmasti on mukavaa käyttää sanaa, Kirkko; toimijana tässä asiassa. Jos käytetään tuota sanaa, silloin ei voi olla pappeja, jotka voivat ilmoittaa toimivansa vastoin kirkkoa. Eli kirkon kantaa. Tuskin kirkolla on sellaisia oikeuksi, joita sitten voi käyttää miten tahansa. Vihkimisoikeus on kullakin papilla henkilökohtaisesti toki yhteisölle on myönnetty status, jonka yhteydessä toiminta on mahdollista.
Minäkin muistan lukeneeni tuosta naisimaamista. Jään jännittyneenä odottamaan että heitä ilmestyy myös Saudi-Arabiaan ja Iraniin. Odotan myös sitä että suomalaiset feministit alkavat tukea muslimisisariaan siinä että näillä on oikeus valita käyttääkö huivia vai ei. Näitä odottaessani en pidätä hengitystäni.
Kiva kuulla, Juhani! Sitten et varmaankaan ole sitä mieltä, että uskonnollisille yhdyskynnille suotu uskonnonvapaus ja oikeus opettaa avioliitosta, hengellisestä paimenuudesta jne. omien perinteidensä mukaisesti tarkoittaisi sitä, että näitä perinteitä ei saisi kritisoida syrjivyydestä, yhdyskuntien sisältä tai ulkoapäin & pykiä muuttamaan niitä
Saa toki kritisoid. Onneksi meidän kirkossa ei ole eriarvoisuutta eikä syrjintää.
Samaa kiittelevät monet iranilaiset ja saudi-arabialaiset, koskien omia uskonyhteisöjään
Niin varmaan kiittekevät. Mutta ei taida olla paljon muita mahdollisuuksia.
Minusta kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan. Ei se ongelmaa pois päiväjärjestyksestä pyyhkäise, mutta kirkko ainakin välttyy tekemästä itsestään institutionaalista pelleä.
Ajatelkaa nyt: kirkossa riidellään verissäpäin, vihitäänkö muutama homopari vuosittain vai ei? On epäilemättä tietysti niin, että kirkossa vihittävät homoparit ovat sillä tavoin valikoituneita/mankelin läpi käyneitä, että sitä rakkauttakin löytynee keskimääräistä enemmän. Ja vastaavasti kirkosta löytyy pappeja, jotka mielihyvin vihkivät heteropareja, jotka tapaavat ensi kerran alttarilla (rakkautta ei ole ennen eikä jälkeen tippaakaan). .
Kannatan – Toki kohtaamiset passiiviseen jäsenistöön saattavat vähentyä ja jopa muutama työpaikkakin samalla mennä, mutta kirkko joutuisi samalla kuuntelemaan uskollista tukija- ja kuulijakuntaansa herkemmällä korvalla – palamaa ehkä enemmän juurilleen, etsimään totuutta muualta kuin tämä maailman viisaudesta.
Eriomaista, kurssikaverimme Teemu! Olen tismalleen samaa mieltä, samoilla perusteilla!