Katsokaa tätä kuvaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri ammattialojen koosta v. 2014.  Huomatkaa, miten vääristynyt se on suhteessa kirkon todelliseen tehtävään (julistus, palvelu, yhteys). Hännänhuippuina ovat perheneuvonta ja sairaalasielunhoito. Jos ajatellaan nykytilannetta maassamme, niin näiden kahden ammattikunnan väkimäärä pitäisi tarpeeseen nähden kymmenkertaistaa!

Koska kirkko vihkii pareja, se myös antaa perheneuvontaa.  Koska ihminen on sairas, hauras, syntinen, syyllinen  ja kuolevainen, kirkko kulkee heikkojen ja pelokkaitten ihmisten rinnalla, opettaa kuolemaankin. Kukaan ei kai vielä ole tosissaan kehdannut ehdottaa, että papeilta pitäisi ottaa pois oikeus / velvollisuus siunata seurakuntansa jäsenet haudan lepoon?

Eri asia on sitten, miksi kirkon pitäisi hoitaa haravoijat  ja kuopankaivajat hautuumaille tai vartioida, että vainajat pysyvät haudoissaan. "Seuraa sinä minua, ja anna kuolleiden haudata kuolleensa",  sanoi Jeesus nuorukaiselle, joka halusi ensin haudata isänsä ennen kuin voisi lähteä seuraamaan Jeesusta. Jeesus ymmärsi verukkeen. Miehen isä välttämättä ollut vielä lähelläkään kuolemaa, saattoi vaikkapa seisoa hyväkuntoisena siinä vieressä kuuntelemassa kyseistä keskustelua.

Yhteiskunta on ottanut kirkolta vuosisatain saatossa monta sellaista tehtävää, joita kirkko on ensin kehittänyt riittävän hyväksi brändiksi: Perusopetus, sairaanhoito, väestökirjanpito. Olisiko nyt hautuumaitten vuoro? Yhteiskunnalla ja kirkolla ei tarvitsisi olla päällekkäistä kirjanpitoa jäsenistään. Jollakin diilillä voisi nykyään varmaan helpostikin hoitaa asiat niin, että kirkolliset tapahtumat (kasteet, rippikoulut, vihkimiset ja hautaamiset)  vain viedään yhteiskunnalliseen rekisteriin, johon kirkolla olisi lukuoikeus.

Harmillista, että kiinteistö- ja kirkonpalvelustyö on laitettu kaaviossa yhteen, sillä noiden ryhmien hommat ovat todellakin aivan erilaiset. Suntiot ovat jatkuvasti tekemisissä erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa. He ovat myös seurakuntien käyntikortteja. Eivät ihmiset pelkästään pölhöjen pappien edesottamusten takia kirkosta eroa, vaan yhtä lailla suurennuslasin alle päätyvät myös kirkonpalvelijat. Ilman suntioita ei pappienkaan työ kunnolla luonnistuisi. Pappi joutuisi ehtoolliskutsuun liittämään toivomuksen: "Tulkaa, sillä kaikki on  - toivon mukaan - valmista! Ainakin yritin parhaani!"

Koska kirkko kastaa lapsia, se myös hoitaa kasteeseen liittyvän opetuksen (pyhäkoulu, kerhot, rippikoulu). Ideanahan on, että ihminen voisi olla koko ikänsä seurakunnan yhteydessä, saisi kasvaa viisaudessa, iässä ja armossa.  Tulla lapsesta varhaisnuoreksi ja nuoreksi kirkko-äidin helmassa. Usein rippikoulun jälkeen ollaan nuorisotoiminnassa mukana muutaman vuoden, mutta sitten opiskelut ja perheenperustamiset katkaisevat hyvin alkaneen kirkollisen "putken".  Ihanteellisessa tapauksessa entisten seurakuntanuorten tie johtaa takaisin seurakuntaan omien lasten välityksellä.

Laulava kirkko on mukavampi juttu kuin pelkästään puhuva kirkko. Musiikki on varmasti parhaiten eri ikäkausia yhdessä ja erikseen  hoitava työsarka. Tosin ihmiset eivät halua pelkästään laulaa virsiä tai kuulla urkumusiikkia, vaan repertuaarin tulisi olla paljon laajempi.  Siksi kirkkomuusikoita tarvitaan paljon lisää.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kirkon lasten ja nuorten kanssa tekemää työtä arvostetaan kovasti aina sinne rippikouluikään asti. Monet ovat myös  sanoneet, että syy heidän kuulumiseensa kirkkoon on kirkon tekemä diakoniatyö.  Ja totisesti: Ei diakonia ole vain yksi kirkon työmuodoista vaan kyse on kokonaisesta elämäntavasta, lähimmäisiä kernaasti palvelevasta asenteesta.

Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä Jeesus yrittänyt tehdät omistaan omistavaa luokkaa tähän maailmaan, jossa väliaikaista kaikki on vaan.  Päinvastoin Jeesus opetti pyhää huolettomuutta.  Jeesus kutsuu meitä seuraamaan itseään.  Meidän tehtävämme kristittyinä on antaa tälle maailmalle hyvä todistus Herrastamme. Häntä meidän tulee palvella, ei mammonaa tai byrokratiaa.

Parin päivän päästä vietämme Helluntaita, Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa ja kirkon synttäreitä. Kirkon työ on aina Pyhän Hengen varassa, se ei riipu siitä, paljonko kirkolla on rahaa tai millaisia hienoja pitkän tähtäyksen suunnitelmia tehdään ja toimintakulttuurin muutoksia puuhataan. Vaikka Pyhän Hengen läsnäolon tai puuttumisen voikin havaita, niin  hänen toimintaansa ei voi laskelmoida eikä hallita. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo.

Entä jos Jumalan tuulet puhaltavatkin kerran jossakin aivan muualla kuin luterilaisessa kirkossa? Entäpä jos Jumalan Henki ohittaa kaiken sen, mitä  Helsingissä ja muualla Suomen Siionissa aiotaan yhteiskunnallisia muutoksia imitoiden tehdä? Tätä mahdollisuutta Ruttopuiston rovasti pelkää enemmän kuin ruttoa.

Väkisinkin herää kysymys: Mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Punoisiko hän  jälleen ruoskan, jolla ajaisi kaiken maailman konsulentit ja muut henkiset helppoheikit  ulos kirkosta? Räjäyttäisikö hän kirkolliset hallintobunkkerit taivaan tuuliin? Muistuttaisiko siitä, että kirkko on hänen ruumiinsa täällä maan päällä, elävä organismi, ei mikään organisaatio.  Kyse on prosessista, ei mistään projektista. Eikä ainakaan proteesista...