Piispojen opetus avioliitosta ja perheestä on muuttunut olennaisesti 1960-luvulta 2010-luvulle. Tässä tekstissä kuvaan piispojen opetuksen muutosta. En siis ota kantaa siihen, onko muutos ollut hyvä vai huono asia, tai pitäisikö kirkon nykyistä perheopetusta muuttaa johonkin suuntaan.

Ajattelen, että piispojen kirjoituksien avulla voin kuvata kirkon perheopetusta. Lukija voi luonnollisesti ajatella, että todellinen kirkko ei muodostu piispoista vaan tosiuskovista, jotka tulkitsevat Raamattua oikealla tavalla. Lukijan vastuulle jää siten arvioida, pitäisikö kirkon opetuksen jäädä jollekin vuosikymmenelle, vai onko kirkon opetuksen muutos ollut liian hidasta.

Pyrin tekstilläni osoittamaan, että opetus muuttuu yhteiskunnallisen muutoksen myötä. Piispat tulkitsevat Raamatun tekstejä ja kirkon aiempaa opetusta ajassa ja paikassa. Kritisoin siis sellaista ajattelutapaa, jossa kirkon opetus nähdään muuttumattomana, ja jossa nykyhetken ratkaisuja projisoidaan jonnekin ihmiskunnan iankaikkiseen alkuhämärään.

---

Suomalaisen perhe-elämän muutoksesta kiinnostuneet lukekoot tämän blogitekstin pohjalle vaikkapa Tilastokeskuksen vuosikatsausta ”Perheet 2017”. Enemmän asiasta kiinnostuneet voivat perehtyä myös Kirkon Tutkimuskeskuksen videojulkaisuun ja kirjaan Perhe ja avioliitto muutoksessa.

---

Lainaan siis alla lyhyitä palasia neljästä piispojen yhteisestä tekstistä. Kolme ensimmäistä on piispojen puheenvuoroja, neljäs piispainkokouksen hyväksymä selonteko. Vuoden 1966 puheenvuoron allekirjoitti yhtä vaille kaikki piispat, Rakkauden lahjan kahta vaille kaikki. Kaksi tuoreinta löytyy verkosta.

• Ajankohtainen asia 1966
• Kasvamaan yhdessä 1984
• Rakkauden lahja 2008
• Piispainkokouksen selonteko avioliittolain muutoksen johdosta 31.8.2016

Lukijan on syytä huomata, että lainaan alkuperäisistä pitkistä teksteistä vain lyhyitä otoksia, jotka nähdäkseni kuvastavat muutosta. Toki se, että olen päättänyt asettaa juuri nämä lainaukset rinnakkain, on oma henkilökohtainen tulkintani.

Avioliiton tarkoitusta kuvataan eri tavoilla eri vuosikymmenillä. Vakiintuneiden instituutioiden, joihin poikkeustapauksia vaille kaikkien tulisi sitoutua, sijasta 2000-luvulla piispat osoittavat ymmärtämystä erilaisissa elämäntilanteissa ja perhetilanteissa eläville.

1966, 5: ”Avioliiton biologinen tarkoitus on elämän jatkuminen, lasten syntyminen. Sitä toteuttaessaan aviopuolisot osallistuvat luomiseen, joka ylläpitää elämää. Avioliiton tehtävä on kuitenkin myös rikastuttaa ihmisen elämää ja tuoda siihen sisältöä. […] Avioliiton kolmantena tarkoituksena on luoda koti turvalliseksi elämänympäristöksi sekä aviopuolisoille että varsinkin heidän lapsilleen.”

1984, 8: ”Perhe, joka perustuu miehen ja naisen pysyvään suhteeseen, avioliittoon, on ihmisten yhteiselämän perusmuoto. Kristillisen uskon mukaan ihminen luotiin nimenomaan perhe-elämää varten. […] Suvun jatkaminen ja perheen muodostaminen eivät Raamatun mukaan ole miehen ja naisen parisuhteen ainoa tarkoitus; mies ja nainen ovat luodut kaikinpuoliseen vuorovaikutukseen, jossa he voivat löytää omaan ihmisyyteensä sisältyvän rikkauden. Perhe, joka on sekä miehen ja naisen että vanhempien ja lasten ja vielä sisarusten keskinäistä yhteiselämää, on kaiken inhimillisen yhteyden perusmuoto ja lähtökohta.”

2008, 8: ”Suomalaiset kodit ovat erilaisia, mutta perhe-elämää koskevat perustoiveet ovat yllättävää kyllä samansuuntaisia. Läheisiltä odotetaan rakkautta, perheen antamaa turvallisuutta arvostetaan ja lapsille halutaan hyvä kasvuympäristö. Vaikka perinteisen ydinperhemallin rinnalle on tullut uudenlaisia tapoja elää perheenä, erilaisia yhdessä elämisen muotoja kantavat samankaltaiset odotukset hyvästä elämästä.”

2016: ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliitto-opetus on seurannut avioliittokäsityksessään reformaatiossa muotoutunutta peruslinjaa. Kirkon opetuksessa ja käytännöissä on tapahtunut muutoksia, esimerkiksi suhtautumisessa avioliiton esteisiin, aviopuolisoiden keskinäiseen asemaan, avioeroon ja eronneiden uudelleen vihkimiseen. Muutoksista huolimatta avioliitto on nähty miehen ja naisen välisenä.”

Myös suhtautuminen avioeroon on muuttunut huomattavasti ymmärtäväisemmäksi vuosikymmenten välillä.

1966, 10: ”Puolisot kokevat useimmiten avioliiton rikkoutumisen vakavana henkilökohtaisena onnettomuutena. Siksi ei muuta perustelua oikeastaan tarvita kristillisen kirkon opetukselle, jonka mukaan avioliitto on erottamaton ja avioliiton purkaminen tosiasiallista seurausta siitä, että ihmiset eivät kykene yhteiselämässään toteuttamaan Jumalan tahtoa. Syynä monien avioliittojen särkymiseen on maallistuminen. Kun ihmiset luopuvat tunnustamasta ja noudattamasta koeteltuja kristillisiä arvoja, he jäävät vaille kestäviä ihanteita, jotka auttaisivat heitä tekemään epäitsekkäitä, kaikissa avioliitoissa välttämättömiä omantunnon ratkaisuja.”

1984, 52: ”Raamatun periaatteellinen kanta avioeroihin on yksiselitteinen ja selkeä: ’Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako’ (Matt. 19:6). […] Kuitenkin Uudessa testamentissa tunnustetaan poikkeusten mahdollisuus maailmassa, jota synti on turmellut.”

2008, 82-83: ”Vaikka Raamatussa ihanteeksi asetetaan avioliiton elinikäisyys ja ainutkertaisuus, joskus avioero on väistämätön. Jo juutalaisuudessa avioero sallittiin tietyin edellytyksin, ja tämän myös Jeesus ymmärtää (Matt. 19:8). Kristillisissä kirkoissa avioeroa on pidetty mahdollisena erityisesti silloin, kun on ollut kyse uskottomuudesta tai puolison hylkäämisestä. […] Jokainen avioero on ainutkertainen ja sen vuoksi siihen johtaneiden syiden arvioinnissa on oltava varovaisia. Helppoja avioeroja tuskin on, vaikka ulospäin siltä näyttäisikin.”

Piispojen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on muuttunut huomattavasti ymmärtävämmäksi kuin aikana, jolloin homoseksuaalinen käyttäytyminen oli Suomessa sekä sairaus että rikos. Tämä on nähdäkseni sidoksissa kehitykseen, jossa erilaisten instituutioiden merkitys ihmisten elämässä pienenee. Ihmiset tekevät enemmän omia valintoja omien toiveidensa perusteella, ja kuvastavat valinnoillaan omaa minuuttaan sen sijaan että valitsisivat, mihin olemassaoleviin instituutioihin he haluaisivat liittyä.

1966, 12: ”Homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta on oltava selvillä, sillä se leviää ja ulottaa turmiollista vaikutusta suojattomiin yksilöihin. […] Raamattu ei suotta puhu tästä synnistä varoittavin sanoin. Homoseksuaalisuuden lisääntyminen on aina ollut ilmauksena aikakauden siveellisen elämän rappeutumisesta. Kristittyjen asiana on tehdä voitavansa niiden ihmisten auttamiseksi, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet tämän taipumuksen valtaan, ja kohdeltava näitä lähimmäisiä ymmärtämyksellä.

1984, 63: ”Kirkon kielteisen asennoitumisen pohjimmaiset juuret ovat Raamatussa, jossa homoseksuaalinen käyttäytyminen selkeästi torjutaan. [… On] korostettava, että homoseksualisti on heteroseksualistien tavoin vastuullinen siitä, millä tavoin hän konkreettisesti ilmentää seksuaalista taipumustaan. Se, mitä edellä on sanottu naimattomuuden ja yksinelämisen myönteisistä mahdollisuuksista, koskee tietysti myös homoseksualisteja. […] Raamattuun perustuva kirkon käsitys homoseksuaalisen käyttäytymisen luonnonvastaisuudesta ei anna kenellekään oikeutta riistää homoseksualistilta ihmisarvoa eikä se saa johtaa tinkimiseen lähimmäisenrakkauden vaatimuksesta.

2008, 59-60: ”Kolmas iso kysymys koskee sitä, miten kirkossa tulkitaan pyhää Raamattua, uskomme lähdettä ja auktoriteettia. Siitä vallitsee suuri yksimielisyys, että sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa suhtaudutaan torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Ilmeistä on myös, että Raamatun syntyaikana ei tunnettu homoseksuaalisen taipumuksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä samalla tavalla kuin nykyään. Vaikea kysymys kuuluu: antaako oman aikamme tieto seksuaalisuudesta mahdollisuuden tai oikeuden tulkita Raamattua uudella tavalla?”

2016: ”Kirkon jäsenistä osa katsoo, että samaa sukupuolta olevien suhteet eivät sovi yhteen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa, vaikka he hyväksyvät homoseksuaalit ihmisinä. Toiset näkevät, että homoseksuaalien hyväksyminen kirkossa edellyttää myös heidän parisuhteittensa hyväksymistä. On myös niitä, joilla ei ole asiasta vahvaa mielipidettä. Olennaista on, että eri tavoin ajattelevat pyrkivät asettumaan toistensa asemaan ja kuuntelemaan toisiaan Jeesuksen opettaman kultaisen säännön hengessä.”

Piispojen opetuksessa Raamattua käytetään perusteluna esitetylle kannalle monessa kohdassa. Myös Raamatun käyttö on muuttunut. Kolme neljästä asiakirjasta viittaa samaan jakeeseen, 1. Moos. 1:27. Vuoden 1992 käännöksen mukaan: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.”

Tätä jaetta käytetään 1980-luvulla perusteluna miehen ja naisen tasavertaisuudelle, vuonna 2008 kuvastamaan sukupuolten erilaisuutta ja vuonna 2016 kaikenlaisten ihmisten yhtäläistä luomiseen perustuvaa ihmisarvoa:

1984, 8: ”Mies ja nainen ovat yhdessä Jumalan kuva (1 Moos. 1:27).

2008, 29: ”Luotuaan ihmisen mieheksi ja naiseksi Jumala siunasi heidät (1. Moos. 1:27–28). Mies ja nainen on luotu toisiaan täydentäviksi ja keskenään tasaveroisiksi kumppaneiksi. Sukupuolten välinen erilaisuus tuo rikkautta naisen ja miehen keskinäiseen elämään ja palvelee uuden elämän syntymistä.”

2016: ”Vaihtelevien elämäntilanteiden keskellä kirkko haluaa tukea ihmisiä ja julistaa hyvää sanomaa pyhästä Jumalasta, jonka edessä kaikki ovat syntisiä ja jonka armoa kaikki tarvitsevat (Room. 3:22–24). Jokainen ihminen on Jumalan kuva (1 Moos. 1:27) riippumatta iästä, alkuperästä, kielestä, kansalaisuudesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta. Ihmisarvo ei ole myöskään riippuvainen sosiaalisesta hyväksymisestä, taloudellisesta hyödyllisyydestä, menestyksestä tai saavutuksista."

Jos Raamatun käyttö kirkon perheopetuksessa kiinnostaa lukijaa laajemmin, suosittelen perehtymään pari viikkoa sitten julkaistun väitöskirjani lukuihin 3, 6 ja 10.1.

Olen tässä tekstissä nostanut esille kirkon opetuksen muutosta. Olen vakaasti sitä mieltä, että kirkon opetuksen tuleekin muuttua yhteiskunnallisen muutoksen myötä. Raamattua tulkitaan aina ajassa ja paikassa, kunkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen viitekehyksestä käsin. Siksi vastustan nykyhetken käsitysten projisoimista iankaikkisiksi, ihmiskunnan yhteisiksi käsityksiksi.

Kokonaan eri kysymys on, ovatko kirkon opetuksen muutokset olleet hyviä. Olisiko piispojen pitänyt jarruttaa tai vauhdittaa muutosta eri vuosikymmenillä? Ja mitä kirkon tulisi nyt tehdä? Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän lukijalle. Olennaista on havaita, että opetus muuttuu, ja eri vuosikymmenillä piispat kirjoittavat kulloinkin ajankohtaisista aiheista.