Piispainkokous ja keskustelun vaikeus

Piispainkokous julkaisi eilen selvityksensä. Some täyttyi aika välittömästi kannanotoista. Kestän mielestäni aika hyvin jopa henkilökohtaiset loukkaukset, mutta sitä en oikein sulata, että tässä yhteydessä kirkkoa syytetään jostakin tai että kirkkoa hävetään. Kirkko on Kristuksen ruumis. Se joka pilkkaa, ivaa, ei luota tai häpeää Kristuksen ruumista, toimii jossakin omituisessa teologisessa tyhjiössä, josta toivottavasti jaksaa poistua, jahka pahin kiukku on purettu.

Sillä tämä kysymys vaatii teologiaa. Pitkäjänteistä ja perusteellista teologiaa. Se ei tarkoita vain kahden eri osapuolten argumenttien teologista arviointia vaan jotakin paljon enemmän ja syvempää.

Liam J. Fraser on tutkinut Skotlannin kirkossa (Kirk) käytyä/käytävää keskustelua homoseksuaalisen  käyttäytymisen statuksesta. Hän on kiinnittänyt huomiota siihen, että virallisissa dokumenteissa keskustelu liikkuu molempien osapuolten esittämien argumenttien kuvauksen tasolla. Fraserin havaintojen mukaan yleensä ei kiinnitetä huomiota siihen, miksi kumpikin osapuoli on päätynyt tämänkaltaiseen debattiin ylipäätänsä. Fraserin mukaan Skotlannin kirkkoon ja skotlantilaiseen teologiaan on historian saatossa päässyt syntymään kaksi eri traditiota (traditionalistit ja revisionistit), jotka ovat keskenään jännitteisessä asemassa. Toinen (revisionistit) korostaa Kristuksen pelastavaa rakkautta ja toinen raamatullisia ja tunnustuksellisia rakenteita, jotka mahdollistavat tästä pelastavasta rakkaudesta puhumisen ja välittämisen. Tämä jännite on erottanut opin muodon sen sisällöstä ja on johtanut debatin keskeisen käsitteen, Jumalan Sanan, merkityksen hämärtymiseen.

Fraserin mukaan Skotlannin kirkon kaksi traditiota päätyvät homoseksuaalisuuskysymyksissä eri johtopäätöksiin huolimatta siitä, että niillä on yhteinen käsitys Raamatusta elämän ja opin ylimmäisenä normina. Traditionalistien mielestä revisionistit kapinoivat tietoisesti Jumalan käskyjä vastaan ja revisionistien mielestä traditionalistit ovat homofoobikkoja. Fraserin mielestä kumpikaan traditio ei ole hyvä eikä paha, kristillinen tai ei—kristillinen, vaan ne ovat vain tyystin erilaisia traditiota ja niiden johtopäätökset oman asemansa suhteen ovat legitiimejä omissa konteksteissaan.

Skotlannin kirkon yleiskokouksen (General Assembly) asiakirjoja analysoituaan, Fraser on päätynyt siihen, että perustava lähtökohta Skotlannin kirkon nykytilalle, kahdelle traditiolle homoseksuaalisuuden suhteen, on käsitteen Jumalan Sana merkitys. Traditionalistien väite on, että Jumalan Sanan ja Raamatun välillä ei ole eroa ja revisionistien väite on, että Jumalan Sana, kristologisesti ymmärrettynä (Kristuksena) ei rajoitu pelkkään Raamattuun. Vaikka itse homoseksuaalisuus asiassa nämä kaksi eri traditiota näyttävät vastaavan samaan kysymykseen, niin Fraserin mukaan ne itse asiassa vastaavat kumpikin implisiittisesti omaan kysymykseensä. Traditionalistien kysymys kuuluu: Hyväksyykö vai tuomitseeko Raamatun kirjaimellinen merkitys homoseksuaalisuuden harjoittamisen? Revisionistien kysymys kuuluu: Hyväksyykö Kristuksessa ilmoitettu ja Raamatun todistama Jumalan rakkaus homoseksuaalisuuden harjoittamisen rakastavassa ja sitoutuneessa parisuhteessa?

Kumpikin traditio väittää seuraavansa Raamattua, mutta niiden ero näkyy suhtautumisessa siihen, miten Jumalan Sana ja Raamattu identifioidaan.

Traditionalistit ajattelevat, että Jumalan Sana on yhtä kuin Kristus, mutta pääsy tämän Sanan luo on yksin Raamatun kautta.

Revisionistit ajattelevat samoin, että Jumalan Sana on identtinen Kristuksen kanssa, mutta Raamattu vain todistaa tästä Jumalan Sanasta. Tämä synnyttää Fraserin mukaan ns. rakkauden hermeneutiikan, jonka ”heikompi” muoto lukee Raamattua siten, että se todistaa Jumalan rakkauden kehittyvästä luonteesta ihmiskuntaa kohtaan. Ne kohdat joissa Raamatussa homoseksuaalinen käyttäytyminen tuomitaan, eivät ole enää voimassa, ne on ylitetty. Näin esimerkiksi kehittyvä tieto homoseksuaalisuudesta voidaan nähdä Jumalan rakkauden kehittyvänä osoituksena.   ”Vahvempi” rakkauden hermeneutiikka menee pidemmälle ja kiistää tällaisten raamatunkohtien (tuomitsevien) jumalallisen auktoriteetin ja esittää että ne ovat vain yksittäisten ihmisten suvaitsemattomuuden purkauksia.

Fraser etsii näiden kahden tradition juuria historiallisessa katsauksessa joka alkaa jo ajasta ennen reformaatiota. Tämän historiallisen katsauksen summana Fraser pystyy jotenkin hahmottamaan alustavasti  miten nämä kaksi traditiota ovat syntyneet ja miksi kysymyksessä homoseksuaalisuuden harjoittamisesta/sen raamatullisesta hyväksyttävyydestä, ne vastaavat implisiittisesti erilaisilla taustaoletuksilla. Pohjimmiltaan ero on siis Jumalan Kristuksessa ilmenevän rakkauden ja sen esittämisen muodon välillä. Fraserin mukaan tällainen analyysi kuitenkin puuttuu Skotlannin kirkosta. Tämä synnyttää sen tilanteen, että keskustelut menevät toistensa ohi.

Mitä tekemistä tällä sitten on Suomen kanssa. Minun on vaikea nähdä miten omassa kirkollisessa päätöksenteossamme lanseerattu kahden korin malli, uskon ja etiikan, Jumalan ilmoituksen muuttumattoman ja muuttuvan osan distinktio, eroaa Skotlannin kirkon kahden tradition distinktiosta. Ero on siinä, että Fraser tunnistaa sisällöllisesti kahden korin distinktioon kuuluvat asiat Skotlannin kirkon kahden teologisen tradition implisiittisiksi pääargumenteiksi. Suomen kirkossa kahden korin mallista taas on tehty jollakin tapaa normatiivinen malli, jolla ongelmia ratkaistaan. Suomessa opin ja etiikan erottamisesta on tullut normi, joka on vähintäänkin skitsofreeninen. Toisaalta etiikka on inhimillisen järjen pääteltävissä, toisaalta kyseessä on kuitenkin jollakin tapaa Jumalan ylitsepursuava, progressiivinen rakkauden osoitus. Suhteessa oppiin olemme traditionalisteja… vielä, mutta suhteessa etiikkaan olemme sekularisoituneita revisionisteja.

Ehkäpä meillä Suomessakin pitäisi saada aikaan samankaltainen analyysi, joka erittelisi eri näkökulmien takana olevat implisiittiset taustaoletukset ja yrittäisi työstää teologiaa joka korjaisi, eikä teologiaa joka vain jämähdyttää puolueita omiin poteroihinsa.

Korjaavaa teologiaa löytyy maailmalta. Esimerkiksi näkökulma jossa Jumalan Sana/Kristus identifioituu Raamatun kanssa (with) ja näkökulma jossa Raamattu todistaa Jumalan Sanasta (by), yhdistyvät Robert W Jensonin teologiassa, jonka by -with -aspektista mm Timo Tavast on kirjoittanut väitöskirjassaan. Mutta tämä vain yhtenä esimerkkinä. Tiedän että Jenson ei kuulu revisionistien suosikkeihin.

Pelkään vain että tältä teologiselta keskustelulta ja analyysiltä loppuu aika ja lopulliset päätökset tehdään ennen kuin kahvi ehtii seisottua pannuissa, ja se viimeinen juna jolla ehdin mukavasti ajoissa kotiin, lähtee asemalta. Niin kuin kirkollisessa päätöksenteossa ja valmistelussa joskus kuulemma tuppaa käymään.

 

Lähde: Liam J. Fraser (2016). A tradition in crisis: understanding and repairing division over homosexuality in the Church of Scotland. Scottish Journal of Theology, 69, pp 155-170. doi:10.1017/S003693061600003X.

 

5 kommenttia

  • Salme Kaikusalo sanoo:

    “Sillä tämä kysymys vaatii teologiaa. Pitkäjänteistä ja perusteellista teologiaa. Se ei tarkoita vain kahden eri osapuolten argumenttien teologista arviointia vaan jotakin paljon enemmän ja syvempää.”

    Juuri näin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Kiitos Markku Virralle ansiokkaasta blogista. Tästä juuri on kysymys.

    Mikäli kahden korin mallia tulkintametodina halutaan soveltaa homoparien vihkimistä koskevassa kysymyksessä ei ole mitenkään itsestään selvää, että a) homoparien vihkiminen lukeutuu “muuttuvan” etiikan, ei pysyvän uskon ja opin, koriin ja b) että “rakkauden korissa”olisi ainoastaan muuttuvaa.. Etiikan alueella kun on myös sellaista muuttumatonta, josta voidaan johtaa klassinen avioliittokanta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jorma Hentilä sanoo:

    Joo, myöhässä ollaan.

    Kun palataan aikaan reilu puolivuosisataa sitten, jolloin piispoille valmisteltiin ensimmäistä yhteistä kannanottoa homoseksuaalisuudesta (Ajankohtainen asia, 1966), ei kannanoton perustana ollut teologinen selvitystyö. Ei, vaan keskeisenä perustana olivat Yhdysvalloista importoitu (biberiläinen) psykiatria ja sen näkemykset homoseksuaalisuudesta. (Asser Stenbäckillä oli ilmeisesti oma roolinsa kannanoton taustan hahmotteluun. Se näkyy myös kirkon perheasiantoimikunnan seksuaalirikoslakikomitean mietinnöstä antamasta lausunnosta; Stenbäck oli toimikunnan jäsen.)

    Piispojen mukaan homoseksuaalisuus on synti, sen lisääntyminen on “ilmauksena aikakauden siveellisen elämän rappeutumisesta”, se “ulottaa turmiollista vaikutusta suojattomiin yksilöihin”, se on taipumus, jonka “hoitaminen kuuluu lääketieteen alaan”. Kristillisen uskon ja lääkehoidon avulla sitä voidaan hillitä, jos se ei kokonaan häviä. Pohjalla oli niin sanottu viettelyteoria, joka tulee ilmi myös em. lausunnosta.

    Martti Lindqvist ja Jouko Sihvo yrittivät viritellä tutkimusta (Homoseksaalisuus ja kirkko. Katsaus uusimpaan tutkimukseen ja keskusteluun, 1975), mutta se sai vastustusta osakseen ja tyrehtyi.

    Martti Nissinen on miltei ainoita, joka eräänlaisena oman tutkimusalueensa sivuteemana on tehnyt tutkimusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juhani Ketomäki sanoo:

      En minä ainakaan tiedä että homoseksuaalisuudesta olisi tuolloin psykiatrian piirissä ollut muuta käsitystä kuin että se on sairaus. Tuntuu aina yhtä omituiselta kun menneiden aikojen toimijoita arvostellaan nykyisen tietämyksen valossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Virta sanoo:

    Pointti tässä ei ollut homoseksuaalisuuden teologinen tutkiminen vaan se, että miksi samassa kirkossa voi elää kaksi täysin toisilleen vastakkaista traditiota. Ja miksi näiden kahden on vaikea löytää yhteistä säveltä.

    Homoseksuaalisuus on vain yksi juonne tässä kokonaisuudessa. Se on vain yksi asia jossa tämä vastakkainasettelu ilmenee.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Markku Virta
    Markku Virta

    Evl pappi

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit