Tuo ”yliyhteisöllinen” merkitsee valitettavasti usein samaa kuin piilotajuinen, ja piilotajuinen tavallisesti samaa kuin käsittelemätön. Luonto ei tässä todellakaan noudata parinmuodostusta Paavalin ihanteiden mukaisesti joten siihen on turhaa ja tarpeetonta koettaa vedota. Itse kannatan keskustelua, mutta senkin saattamista jo tuolle ”yliyhteisölliselle” tasolle sillä nykyiseen samalla kohdin jauhamiseen, poteroiden kaivamiseen yhä syvemmiksi, olen kyllästynyt; harva aihe lienee saanut vastaavaa minuuttimäärää lähetysaikaa ja palstamillimetritilaa kautta kaksituhattaluvun yksistään, ja totta tähän tällaisenaan, valitettavasti myös kuin piispan argumentaatiossa kyllästyykin, eihän se juuri uutta sisältänyt. Hyvä nostaa esille tuo tiedostamaton taso. Meitä saattaa henkilökohtaisesti inhottaa ajatus samaa sukupuolta olevasta parista, mutta kenenkään en ole juuri nähnyt myöntävän sitä ja kysyvän rehellisesti: Miksiköhän? Paavali vastusti mutta Korintton seurakunta oli ymmärtänyt ”kristillisen vapauden” muutoinkin joksikin ”kristilliseksi seksiksi” jossa oltiin vapaita mihin tahansa, ja kokoontumiset orgioiksi joissa ”osa oli pähdyksissä, osa nälissään” — eipä tule sentään protestanttisista(kaan) kokoontumisista ihan ensimmäisenä mieleen vaikka virsi+viini-iltoja rummutettiinkin vimmaisella innolla. On väkeä joiden ei olew mahdollista ottaa sitä ensimmäistä lasia, siksi tuo koko ajatus oli kuolleena syntynyt ja julma. Juokoot kotonaan. Ei maailma tule kirkkoon ikinä, tarkoitus olisi, että kirkko menisi maailmaan.

Jospa kirkko avaisi nyt, myrskynsilmään jouduttuaan, keskustelun homokammosta, sen ulottuvuuksista ja syistä ennen kuin hosuu yhtään mihinkään — ettei sitten pelota.

Harva ajattelee varmaankaan, kuinka monessa yhteisössä on totuttu isä -ja – äiti -ajatteluun, itse maailma ei ole sp-neutraali, muttei suinkaan hyvistä syistä, eikä se ole johtanut hyvään. Kukaan ei ole kyennyt osoittamaan että kirkko olisi suunnattomasti kärsinyt juuri naisten pappisviran takia, entinen ”isä”-”äiti”(diakonissa, joka puski säässä kuin säässä polkupyörällä Karjalan korvissa virsikirja, saippua ja puhdas pyyhe tarakalla) ei tuhonnut siltä Jumalan Sanaa eikä sakramenttien siunausta sillä ne eivät kysy jakajan jalkoväliä kuten ihonväriä vaikka niinkin on kuviteltu, ja orjuus samoin perusteltu Raamatulla (Haamin lapset) .

Terveydenhuolto, jossa naispappeuskeskustelu jäi käymättä, ajauduttiin 1990-luvulla yhtäkkiseksi järkytykseksi tilanteeseen jossa naispuoliset lääkärit johtivatkin Suomen itsemurhatilastoja, ottivat paikan joka sosiodemografisten muuttujien mukaan pitäisi olla heistä niin kaukana kuin taivas maasta. Vähitellen hiljeni, mutta vielä 2006 minulle selitti sairaanhoidon opettaja ettei hyväksy naisia lääkärinvirkaan. Taustalla kummittelee jälleen homoeroottinen paniikki. Jo neljä vuosikymmentä sitten opin lääketieteen sosiologian kurssilla, kuinka potilas voinnistaan riippuen tarkoituksenmukaisesti luovuttaa itsensä toisten hoidettavaksi kuin lapsi: Tajuton kokonaan, tehohoidossa sen kuulijaksi mitä tehdään ja miksi, toipuessaan osastolla vähitellen tervehtyessään ”kasvaa” niin kuin lapset kasvavat, ottamaan hoitoansa omiin käsiinsä kokonaan — jos uskaltaa, tekee mieleni lisätä, ja totta kai hänen pitäisi saada uskaltaa pelotta. Äiti-sairaanhoitaja ja isä-lääkäri huolehtivat hänestä yhdessä, mutta kaksi äitiä herätti vastustuksen ja hyökkäyksen siitä yksinkertaisesta syystä, että hoitajan mieli ei juuri tuota ”yliyhteisöllistä tasoa” ollutkaan valmis vastaanottamaan ja käsittelemään. Ehkä lisääntynyt miespuolisten hoitajien määrä on korjannut tilannetta. Ehkä mitään ei opittukaan siitä, että se hallitsematon ja hillitön kiusaaminen työpaikoilla ajoi yhden ammattiryhmän edustajan itsemurhaan ja juuri hänet, jolle viime kädessä kaatui vielä silloin kaikki juridinen vastuu, siten potilashoito. Päivät olivat pitkiä, eikä mikään ”kuinka te toivotte toimittavan” ole kertaakaan auttanut. Erään tunnetun poliitikkomme äiti totesi mieslääkärien ”määräävän lääkkeet tosta noin vaan mutta kun naiset tussuttaa ja kääntelee ja vääntelee, niistä ei pääse ikinä eroon” en voi kuin todeta, ettei sekään korreloi siihen, ovatko sukupuolielimet ruumiin sisä- vai ulkopuolella, mutta tunnollisuuteen jonka pitäisi olla lääkärille hyve sukupuolesta riippumatta — tai kuten muuan tuttavani, joka ei muista yhtään hyvää lääkäriä, paitsi Mikon ja Matin ja kyllä se Eeverttikin jotain osaa. Miehiä jokainen! Oma tutkimus teemasta vie tätä nyt yhteen suuntaan, toivoisinkin toisten etsivän näitä ”yliyhteisöllisiä tasoja” jotta keskustelu viimein saadaan juupas-eipäs-poteroista kokonaan uudelle tasolle, silloin ymmärtäminen astuu inttämisen sijaan ja keskustelijat lähenevät toisiansa. Nykyisellään se ei tule ikinä tapahtumaan.

Esimerkkejä löytyy varmasti lisää kunkin lähipiiristä.

Pelottavan lähellä näyttäytyy loppujen lopuksi ajatus naisesta anomassa ”vapautusta sukupuolestaan” päästäkseen yliopistoon edes opiskelemaan.

”Naissivistyksestä” on eräällä jo edesmenneellä piispallamme ollut selkeä ja hyvin yliyhteisöllinen kanta. Piispa Johansson viime vuosisadalta osasi seistä lujana sen takana, mitä katsoi raamatulliseksi.

Naisen tuli pysytellä kristittyjen kokouksissa vaiti ja kysyä kotona mieheltään ellei ymmärrä sananselitystä – siis täydellisen hiljaa. Tämä keskustelu edustaisi jo kadottavaa syntiä varsinkin aktiivisille Salme Kaikusalolle, Sari Roman-Lagerspetzille ja aivan epäilemättä itselleni. Naisen ei tule kajota ”korkeampaan sivistykseen” lainkaan., Hänen paikkansa on kotona ja naissivistyksen tuli käsitellä teemoja, jotka sitä edustaisivat. Grekan kieli ja latina, ne olivat kauhistus yksin meidän Herrallemme ja rumensivat naista.

Miten on? Lähdetäänkö vaihteeksi keskusteluun juuri tuosta ”yliyhteisöllisestä” tasosta, ihmismielen nurjasta puolesta, sillä ihmisellä on tapana torjua mielestään pelottava ja hävettävä. Jokaisella on neuroottisia piirteitä ja juuri torjunnan avulla suurin osa selviytyy edes joten kuten päivästä toiseen.

Millainen olisi kirkon pelisiirto: Keskustelemme homofobiasta. Mikä meitä pelottaa tai inhottaa naisparissa tai miesparissa? Tai hävettää tai ahdistaa? Ymmärrämmeköhän me, että homoseksuaalina syntynyt kokee yhtäläistä inhoa ja vastenmielisyyttä heterosuhteeseen pakotettuna? Vai kokeeko? Mitähän jos keskustelisimme, ei ainoastaan siitä mitä Raamattu sanoo sillä tällä hetkellä jokainen rikkoo jotakin kieltoa tai käskyä, on viimeistään väärin vaatetettu.

Osallistujia saatte varmasti. Ei olisi hassumpaa kutsua mukaan ihmismielen ymmärtäjiä, sitä siis työkseen pitkään tehneitä psykoanalyytikkoja mukaan. Ei heistä sentään jokainen ole ateisti!

Edes yhden kerran yliyhteisölliset piilotajuiset olettamukset esille. Ja emootiot. Jokainen kehtaa sanoa että tiedän Raamatusta yhdenkin kohdan jossa… muttei ilkene sanoa: Kun minua se jotenkin ällöttää, enkä tiedä syytä.

. Sillä käytävä keskustelu mahdollistaa deuteronomistisen kulttuuriantropologian siinä