Pienelle voi olla paha

Muutamakin piispa on äskettäin osoittanut esikoislestadiolaisille kirkollista kaapinpaikkaa. Piskuinen umpivanhoillinen ryhmä on kiistämättä lähtenyt ehtoollisratkaisuissaan linjalle, joka ei ole ev.-lut. kirkon sisällä mahdollinen. Mutta verrattuna esim. ns. Luther-säätiöön omine pappeineen ja piispoineen irtiotto on oikeastaan aika vähäinen. Aika pitkään on kestänyt, ennen kuin näistä lähetyshiippakuntalaisista on pesäeroa tosissaan tehty ja pesäeroa on pieni matka vieläkin tekemättä.

Lestadiolaisuus useimmissa eri ilmenemismuodoissaan on pohjavirraltaan maallikoiden protestiliike etabloitunutta kirkkoa ja sen ”harhautunutta” papistoa vastaan, niin pappi kuin Lars Leevi itse olikin. Papit ovat vanhoillislestadiolaisissa ja esikoislestadiolaisissa ja muissa sen maallikkofraktioissa apupoikien asemassa ja autoritaarisesti hallitsevat maallikkomiehet ovat temppelin harjalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa papeilla ei juuri muuta tehtävää olekaan kuin kastaa ja jakaa ehtoollista. Puhua ja opettaa he saavat, jos maallikkojohtajat antavat luvan. Esikoislestadiolaisten Lapin vanhimmat halusivat ottaa nyt sitten loputkin papilliset tehtävät papeilta.

Vanhoillislestadiolaisten seurakuntakäsitys ja käsitys pappisvirasta sekä monet ”sielunhoidolliset käytänteet” poikkeavat ev.-lut. kirkon kannanotoista ja käsityksistä. Vanhoillislestadiolaisia on kuitenkin niin paljon ja heillä on vahva asema kirkon hallinnon eri tasoilla seurakuntatasolta kirkolliskokoustasolle asti, ettei heitä voi - eivätkä eteenpäin urallaan pyrkivät kirkkovaikuttajat edes halua – laittaa ruotuun yhtä pontevasti kuin pientä esikoisten joukkoa. Esikoisten nostaminen tikun nenään ei niin suurta riskinottoa vaadi.

Jotenkin tulee mieleen tilanne 55 vuoden takaa koulun pihalta, kun lukioluokkien pojat heittivät lumipalloja välitunnilla päin valvovaa opettajaa. Opettaja oli voimaton ja turhautunut eikä saanut ketään nalkkiin. Mutta kun sitten pieni alaluokan poika otti käteen lunta ja onnettomuudekseen heitti sitä kappaleen matkaa, opettaja tarttui tilanteeseen päättäväisesti ja antoi pikkupojalle jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen.

 

18 kommenttia

  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Oivallinen kirjoitus Risto Voipiolta! Kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka T Väänänen sanoo:

    Lähetyshiippakunta on paljon pienempi kuin esikoislestadiolaisuus, jolla on 24000 kannattajaa maailmanlaajuisesti ja Suomessakin noin 10000.

    Tässä mielessä on hiukan harhaanjohtavaa puhua ihan mitättömän pienestä liikkeestä esikoisten kohdalla. Mieluummin ehkä puhuisin näkymättömästä (tähän asti).

    Toiseksi, kannattaa hahmottaa että esikoiset ovat olleet käytännössä evl-kirkon piirissä enää Suomessa, mutta muissa maissa ovat toimineet itsenäisen kirkko- ja tunnustuskunnan tavoin.

    Kotka on nyt saamassa toisenkin siipensä irti vanhasta kirkosta ja on lähtemässä lentoon kohti uusia seikkailuja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    Terhakka kirjoitus taas!

    Mietin myös, onko noin pienen ’kurittomuuden’ nostaminen tikun nokkaan kirkon taholta kannanottoina edes viisasta. Eihän heidän vetäytyminen tai edes jättäminen omaan rauhaan tosiasiassa heilauttaisi itse kirkon elämää juurikaan – moneen muuhun kirkkoon kohdistuvaan uhkaan nähden. Touhu kuvastuu laajalle yleisölle myös kirkon kiivaana omana haluna synnyttää tuomaroimalla eriseuroja ja tämä tie onkin sitten päättymätön.

    ”Vanhoillislestadiolaisia on kuitenkin niin paljon ja heillä on vahva asema kirkon hallinnon eri tasoilla”. Näinhän asia on, ja he osaavat sulautua hallintoympyröissä joukkoon, päreitään polttamatta mutta samalla vaikeasti tunnistettavina. Kunnioitus kuitenkin heille – he eivät jätä kaveriaan – siinä kirkolla itsellä olisi äärettömän paljon opetettavaa toimivalle joukolleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Kiitos, Risto. Hyvä blogi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ville Hassinen sanoo:

    Kyllä papisto myös vihkii esikoispareja… Toisaalta, ehtoollisen jakaminen on tehty tähän asti esikoisille suunnatussa iltakirkossa, ja pappi on ollut alttari- ja saarnatehtävissä.

    Itse kerran pyynnöstä pidin vihkiparin juhlassa rukoushuoneella puheen. Se oli yllättävää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Marjakangas sanoo:

    Kirjassaan ”Kristityn ihmisen vapaudesta” Luther esitti ohjelmallisen ajatuksensa: kristitty on kaikkien herra eikä kenenkään alamainen (uskossa, Kristuksessa), mutta kaikkien alamainen ja altis palvelija (rakkaudessa).

    Tämän ohjelmallisen ajatuksen seurauksena” luterilaisessa kirkko-opissa hylätään Rooman kirkon käsitykset kirkon (papiston piispojen, paavin) välittäjän asemasta, siis lähinnä käsitys siitä, että papisto kirkollisena virkakuntana ja ihmisten puolesta suorittamine toimituksineen voisi olla välttämätön ihmisen pelastumiseen. Sakramentit eivät vaikuta ex opere operato (toimitus toimituksen vuoksi). Pappi ei uhraa ihmisten puolesta eikä hän saa aikaan minkäänlaista transsubstantiaatiota (ehtoollisaineiden muuttumista). Hänen messutoimituksensa eivät ole Kristuksen kertakaikkisen uhrin representaatiota. Kaikki tämä on yhteydessä siihen, mitä luterilaisuus opettaa kirkon olemuksesta.” (Tiililä, Sata teesiä kirkosta, teesi 29)

    Uskonpuhdistus oli maallikkouden suuri esiinmarssi. Yleisen pappeuden periaate ”palautettiin taas arvoonsa. Tämä tulos oli, samoin kuin oppi uskonvanhurskaudesta ja Jumalan sanan ottaminen määräävän ohjeen asemaan, uskonpuhdistuksessa tapahtunutta ”kopernikaanista käännettä”, maailmanhistoriallinen vapautusteko.” (Tiililä, teesi 30)

    Nyt näyttää siltä, että täällä luterilaisessa Suomessa on meneillään todellinen ”kopernikaaninen” käänne: valta takaisin papistolle! Kristitty ei saa edes hengellisessä kilvoittelussaan olla Lutherin mukaisesti ”itsensä herra”ja vain Kristukselle yksin alamainen! Nyt on palautumassa kokonainen välittäjien armeija uskovan ja Kristuksen väliin! Ja sakramenteistakin on tullut niin päteviä, että jos sen virkapappi pääsee toimittamaan, näyttää siltä, että sen jälkeen ei enää itse Jumalallakaan ole valtuuksia käydä sitä muuttamaan! Kirkkojärjestyksen ensimmäinen pykälä Raamatun Sanan ylimmäisen auktoriteetin asemasta voidaan vapaasti sivuuttaa, kun ihmisten laatima kirkollinen järjestyspykälä vaatii toisin! Tottakai pappiparan täytyy olla vannomaansa valaa kirkolle varoa rikkomatta, Jumalan kanssa kyllä pärjää: armohan Hänen edessään riittää”.

    Onneksi blogistina on juristi, joten kysynkin tällaisena yksinkertaisena mökkiläisenä: Mahtaneeko tällainen separaattorimainen toiminta olla ihan lain ja paragraafien mukaista? Näin kirkon ulkopuolella eläjästä (Täällä leirin ulkopuolella muuten itse Herra Jeesuskin on ottanut vapaudekseen käyskennellä vaston kirkkojärjestyksen säännöksiä!) näyttää siltä, että separaattorit tuottavat vain kurria kerman asemesta!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapani Ihalainen sanoo:

    Käsitykseni mukaan piispoilla on näissä asioissa ollut ”paimenen luonto”. Yksimielisyys Sanasta ja sen tulkinnasta ei ole ollut kristikuntaa niin paljon yhdistävä, kuin ehkä sakramentit ovat olleet? Sakramenttien suhteen tiukka linja voidaan myös tulkita ekumeeniseksi pyrkimykseksi siten, että siinä suojellaan ykseyttä? Ehkä joskus sukupolvien päässä, kokonaan toisessa kontekstissä piispat voivat pyrkiä rakentamaan toisenlaisin äänenpainoin. Tässä tilanteessa tiukka linja voi olla oikeaa rakkautta? Esikoislestadiolaisuudessa on tuttua se, että synnistä nuhdellaan oikeilla nimillä. ”Kovaa puhetta” ja synnistä nuhtelua kestetään paremmin kuin muissa herätysliikkeissä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapani Ihalainen sanoo:

    Piispojen reagointia voi selittää myös se, että esikoislestadiolaisten opposition vastustus sakramenttipäätöstä kohtaan on kovempi ja laajempaa, mitä julkisuuteen näkyy? Mahdollisesti piispat saavat yhteydenottoja asian tiimoilta ympäri Suomea? Selittävä tekijä esikoislestadiolaisten opposition vahvaan vastustukseen on varmaankin se, kun asia viedään läpi pakkokeinoin, kuten näyttää Suomen hallituskin tekevän?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Pieniä tarkennuksia. Vanhoillislestadiolaisuudessa pappien asema ei ole ihan noin kategorisen alisteinen kuin Voipio kuvaa ja esikoisuudessa taas ei kirkon pappeja ole. Jos on ollut taustaltaan esikoinen, on papiksi ryhtyminen merkinnyt käytännössä pesäeroa liikkeestä.

    Kirkko pystyy asettamaan sanktioita ja langettamaan kurinpidollisia päätöksiä vain oman toimivaltansa rajoissa. Lähetyshiippakunnan osalta se on merkinnyt pappien pidättämistä virasta ja määräajaksi tai pappisoikeuksien menettämistä. Näitähän on tapauskohtaisesti ollutkin. Papille on vaikea kovempaa rangaistusta langettaa kuin virasta erottaminen. Minulle se olisi kuolemaakin pahempi asia. Lähetyshiippakunnan toimintaan ei saa vallitsevassa tilanteessa toistaiseksi luovuttaa kirkkotiloja.

    Tämä ei ole lähetyshiippakunnan puolustuspuhe; itse ovat tienneet, mitä valitsemallaan tiellä seuraa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Hyvä kirjoitus Risto Voipiolta. Piispojen ”ryhdikkyys” tässä asiassa on hieman ..öh.., jos ei olisi kysymys niinkin tärkeistä ja merkittävistä ja viisaista henkilöistä kuin piispoista, niin saattaisin jopa käyttää sanaa ”huvittava.”

    Vanhoillislestadiolaisuudessa puhujilla/”puhuvaisilla miehillä”, joita on lähes 1000, on tärkeä asema. Papit ovat liikkeessä lähes aina myös puhujia, ja sikäli hyvin keskeisessä roolissa. SRK-vanhoillisuudessa on aika ajoin ollut ristivetoa, jos asiaa hiukan yksinkertaistaa – pappien ja maallikoiden välillä. Esikoislestadiolaisuudessa pappeja taitaa olla ollut koko liikkeen historian aikana yhteensä 2-3 kpl. Jottei vaikutelma esikoisista olisi kategorisen mustavalkoinen, mainittakoon, että liikkeestä löytyy nykyisin hyvin paljon hyvin koulutettajakin ja (taloudellisestikin) menestyviä ihmisiä.

    Ilmoita asiaton kommentti