Pian minä kuolen.

Jollei jotain yllättävää satu ,niin minulla on kolmesta seitsemään elinvuota jäljellä johtuen iästäni. Tämän oivaltaminen on vaikuttanut merkittävästi perusolemisen tilaani. Kun tuota tosiasiaa tarkastelee, niin ihmettelen itseäni että en vapise pelosta. Päinvastoin, tieto siitä on jopa rentouttavaa. Tässä on tietenkin kyse vuosikymmenien mittaisesta prosessista.

Jos minulla on tuuria, niin kuolen omaan sänkyyni tai sairaalan sänkyyn nukkuen pois. En tule uhmaamaan lähestyvää kuolemaa yrittämällä olla nuori ja tekemällä uhkarohkeita projekteja. Tulen viettämään paljon aikaa katsomalla elokuvia, lukemalla kirjoja, kuuntelemalla musiikkia, soittelemalla vielä elossa oleville ystävilleni, tarkkailla lasteni ja lastenlasteni kehitystä , hakeutumalla johonkin ravintolaan ja syödä hyvää ruokaa ylimalkaan hyvässä seurassa.

Ainoa suruni on itselleni tärkeiden henkilöiden sairastaminen. Pahinta on lähimmäiseni jolla on pitkälle mennyt muistitauti. Mutta vaikka hän onkin menettänyt paljon funktioita, niin samalla on hänen hyväntahoinen pohjavireensä dominoivassa hänen olemistaan ja hän ei kärsi. Toivon, että hän kuolee ennen minua ,jotta voisin täyttää viimeisen vastuuni .

Minulla ei ole mitään suurempia asioita jäänyt elämässä rästiin . Joitakin tyhmyyksiä harmittelen, mutta en kovin vakavasti. On joitakin joilta olisi hyvä pyytää anteeksi, ikävä kun heille jää jotain hampaan koloon minun suhteeni, mutta niille asioille ei mahda mitään.

En kysele sellaisia ,että olenko tyytyväinen elämääni? Ja aivan varmasti sitä että olenko onnellinen? Se miten pitkälle olen päässyt sisäisessä rauhantilassa saa riittää. Olisi ollut hienoa jos työelämässäni minulla olisi tällainen sisäinen tunto, mutta se meni niin kuin meni eikä ihan huonosti

Miten on uskontoni laita? Se on hyvin tämänpuoleista. Musiikki, kirjat, seurustelu ihmisten kanssa ja hyvien filmien katsominen on jonkinlaista uskonnon harjoittamista. Osaan Raamattuni joten tiedän mitä siellä sanotaan , mutta en enää anna ylhäältä syntymättömyyteni häiritä itseäni. Uskon että viimeisinä aikoinani kaikki järjestyy ja mitä tulee sen jälkeen , ei ole minun ongelmani.

18 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kiitos kirjoituksestanne.

    Olette lähes samaa mieltä kuin lainaamani vanhus hyvässä kirjassa mitä yksi lääkäri käytti kirjassaan.

    ”Viimeinkin saan nähdä”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Syrjänen sanoo:

    Maailma on siinä mielessä tasa-arvoinen paikka, että kaikki me kuolemme joka tapauksessa. Jos kuolemansa kanssa on sujut, sen ei tarvitse pelottaa tai surettaa. Se vain kuuluu asiaan, jota elämäksi kutsumme.

    Taiteilija Jarkko Martikainen on säveltänyt ja sanoittanut ilmiöstä kaihoisan kauniin kappaleen, nimeltä ”Kaikki me kuolemme pian”. Alla kaksi säkeistöä maistiaisiksi, loput livetallenteella linkissä.

    Siis missä on rakas tai ystävä parhain Siellä sun paikkasi tänään jo on Kaikki me lähdemme liian varhain Kuoleman kankeuden karkelohon

    Ja puustasi putoaa viimeinen lehti Yö vie haaveilijan Vain hetkisen ihminen elämään ehtii Kaikki me kuolemme pian

    https://www.youtube.com/watch?v=VaYNkyuxqoI

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Muistitoimentojemme hiipuminen usein auttaa täältä poismenoa.

    Voi kuitenkin tapahtua syyllisyydentuntojen pintaan nouseminen kuin muunkin vastaavan tekemättömissä töissä.

    Asiaa voidaan auttaa mutta Ihmisinä meillä on mukana viimeisillä minkä hyvinä päivinä olemme hyvin halunneet taaksemme jättää.

    Näin henkinen perunkirjoitus olisi hyvä asia itsekullekin niin virheittemme kuin pyytämättä jättettyjen anteeksipyyntöjen kohdalla.

    Valitettavasti asiaa kosketellaan usein vasta vuoteen äärellä sairaalapastorin vieressä, ja Hänellähän on vaitiolovelvoite.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Niin, henkistä perunkirjoitusta voi tehdä.

      Olen itse nähnyt sellaista kuvanauhoilta. En tiedä ylsivätkö ne lapsille asti mutta asiaa pidin hyvänä.

      Kyseessä on kovin oppinut mies jolla persoonan myötä aikanaan oli siittä seuraavaa haastetta silloin nuorempana hyvämuistisena aina laboratöriötoiden mikroskooppiseen katsomiseen asti vaivoisamme leikkeleinä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Erkko Järvinen sanoo:

    Miljoonilla kristityillä on nykyään pelkästään ”laillinen” suhde Herraan.

    Monet uskovat sanovat aivan oikein: ”Minä olen ottanut vastaan Jumalan lupauksen pelastuksesta uskon kautta Kristuksen lunastustyöhön, kun Hän kuoli ristillä meidän edestämme. Olen pelastettu- olen uskova. ”En kiistä siitä sanaakaan. Tarkoin lakitermein sanottuna olemme kaikki turvassa Jumalan poikina ja tyttärinä. Meidät on otettu omiksi Hänen pyhään perheeseensä, ja meidän tulisi löytää lepo siinä tietoisuudessa. Jos kuitenkin kaikki, mitä meillä Jumalassa on, perustuu lailliseen sopimukseen tai liittoon, varsinainen asia on mennyt meiltä hukkaan. Laillinen sopimus yksin ei voi koskaan johtaa yhteyden tai pyhyyden kaipuuseen tai haluun tuntea Herra täydellisesti. Jos suhteemme Taivaalliseen Isäämme ei mene tätä sopimusta pitemmälle, missä silloin on kiintymys, joka on olemassa lapsen ja Isän välillä? Missä on meidän syvä kaipauksemme tulla tuntemaan ja kokemaan Hänen rakkautensa? Missä on meidän halumme pumppanuuteen ja yhteyteen Hänen kanssaan?

    Jokin aika sitten eräs henkilö antoi minulle Internetissä julkaistun saarnan. Se oli väkevä, loistava sanoma saarnamieheltä, joka elää killitöntä elämää. Tämä mies polttaa ja juo avoimesti, ja aina kun hänet nähdään ravintolassa, hänellä on kaunis näyttelijätär käsipuolessa. Mutta millaisen saarnan hän on kirjoittanut. Sen keskeinen sanoma on: ”Sinun täytyy kurottaa syvälle sisällesi ja kiskoa sieltä esiin vähän uskoa ja pitäytyä siihen työhön, jonka Kristus on puolestasi suorittanut loppuun. Äläkä anna koskaan minkään horjuttaa sinua siinä!”

    Hänen sanomansa on täyttä totta- mutta suhde Jeesukseen on jäänyt muodolliseksi. Siinä ei puhuta mitään rakkaudesta, antautumisesta. Jokainen, joka on todella Jumalan rakkauden ympäröimä, kokee Hänen pelastuksen lahjansa päivittäin, haluaa olla Kristuksen kuvan kaltainen. Mutta tämä ei voi koskaan tapahtua pelkästään laillisen suhteen kautta: sen ontapahduttava rakkauden, kiintymyksen, yhteyden kautta. Eikä totta puhuen kukaan, joka elää Jumalan lain vastaista elämää, halua koskaan astua Herran läsnä oloon- koska se paljastaisi hänen syntisen sydämensä!

    Israelista oli tullut niin rakkaudeton ja välinpitämätön Taivaallista Isäänsä kohtaan, että Jumala tarjosi heille nyt vain sen, mitä he todella halusivat- lakiin perustuvan sopimuksen. Hän antoi heille sitovan lupauksen, että Hän pelastaisi heidät tuhosta, antaisi hyvän, siunausten täyteisen elämän ja enkelin johdattamaan heitä heidän matkallaan. Mutta koska he olivat edelleen uppiniskaisia eivätkä hlunneet tai kaivanneet Jumalan läheisyyteen. Hän veti läsnäolonsa kokonaan pois heidän keskuudestaan.

    Tämä on kaikki, mitä jotkut kristityt tänään haluavat Jumalalta. He haluavat vain lainmukaisen lupauksen. He haluavat vain lainmukaisen lupauksen. He haluavat kyetä sanomaan: ”Nyt kun olen saanut ”palovakuutukseni” ja tiedän, etten joudu helvettiin, voin elää ihan niin kuin lystää” Sitten he elävät kuin paholaiset. Mutta mikä yllätys odottaakaan näitä sokaistuja sieluparkoja!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sauli Karhu sanoo:

      ”Nyt kun olen saanut ”palovakuutukseni” ja tiedän, etten joudu helvettiin, voin elää ihan niin kuin lystää” Tuo on puhdas myytti, jota aina vain jaksetaan pitää elossa, ja jolla oikeutetaan perusteeton helvetillä pelottelu. Kun pikkuisenkaan seuraa elämää, huomaa, että terveet ihmiset pyrkivät olemaan kunnon ihmisiä riippumatta uskonnosta. Mikään uskonto ei tee ihmistä sen parempaa, kuin mikä se on ilman uskontoa. Se on vain elämää, että jotku tarvitsevat uskomista itselleen. Ikävä kyllä toiset käyttävät sitä myös muiden lyömiseen…sitäkin on tapahtunut aina.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    KATRI VALA TAJ MAHAL Surullisina iltoina, kun ympärilläni on autiota ja yksinäistä ja olen väsynyt pieneen, köyhään elämääni, huvittelen lapsellisella unelmalla: olen pieni tyttö/poika kuumilla Itämailla, joka illoin hiipii Jumna-joen rannalle, hiljaisten puutarhojen marmoritemppeliin uhraamaan bel-puun kukkia ja sandelipuuta Mumtaz-i-Mahalille, jonka soikeat kasvot olivat kuin kuultava hedelmä lihassansa vielä raakilon virvoittava kirpeys. Istahdan valkealle marmorilattialle ja kuuntelen pepalin oksien suhinaa uneksien rakkaudesta, joka rakentaa haudan, ihanan kuin Taj Mahal, pienen ruumiini ympärille – sitten kun olen kuollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri Frosti sanoo:

    Minäkin kuolen tilastojen mukaan kohtuullisen ajan sisällä, vaikka periaatteessa niitä vuosia voi olla jäljellä parikymmentäkin. Reilusti enemmän takana kuin edessä kuitenkin. Kiitos seesteisestä ja puhuttelevasta kirjoituksesta. Ruumis rapistuu ja näin ohjaa kohtaamaan Sen Suuren Väistämättömän. Ja syksyllä mielen apeutuessa ja sielun väsyessä kaikkeen ihmisen mielettömyyteen mielessä käy joskus jopa sellainen ajatus, että ei niitä vuosia ehkä niin monta tarvitsisi ollakaan. Onhan tätä jo nähty. Kevään ja kesän lopulta tultua nämäkin ajatukset kyllä haalistuvat ja vaikenevat. Valar morghulis.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Kyllä ne parikymmentä jotka luulet olevan jäljellä vuotta kannattaa elää. On puppua sellaiset lausahdukset että päivääkään en vaihtaisi pois mutta valtaosa päivistä on ollut elämisen arvoista. Täytyy ottaa riski ja elää ne vuodet.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Pari viikkoa sitten tapasin kaksi pirteää ja hyvin energistä yli 90v vanhaa rouvaa. Heidän kanssaan oli hauskaa viettää aikaa ja päästä keskustelemaan. Siihen asti olin ajatellut, että minulla on elinaikaa todennäköisesti enää ehkä kymmenen vuotta. Näiden rouvien kanssa jutellessa tajusin, etten voi tietää sitä, milloin täältä lähden. Elinaikaa saatetaan antaa paljon enemmän, kuin mihin itse olen valmistautunut. Yhtä hyvin voi aikaa olla vähemmän. Joten lopetin jäljellä olevan aikani pohdiskelut siihen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sauli Karhu sanoo:

    Tämä kirjoitus tuntuu kovasti minulle sopivalta, sillä tunnen olevan samalla tiellä. Kun pelot on poissa, voi etsiä itseään aidosti, uskovana tai uskomattomana 🙂 Kuoleman edessä tulee summattua elämäänsä parhaimmillaan juuri niinkuin kirjoitat. Tässä voi toki tulla mieleen ajatus, onko etuoikeutettua kokea eläneensä itselleen sopivan elämän. Eihän kaikilla ole aitoa mahdollisuutta sellaiseen, eihän? Vastaan itse: ei ole. Toisaalta, elämä voidaan summata keskimäärin hyväksi, vaikka siinä olisi tapahtunut karujakin asioita. Onko kyse tyytymisestä ja onko se itse asiassa oleellinen osa kuolemiseen valmistautumista?

    Valmistautumisen voi aloittaa ajoissa, minä aloitin ehkä noin 45-vuotiaana. Siinä valmistautuessaan voi elää hyvää elämää, pelotta, ja jos joskus pelottaakin, niin rohkeudella siitäkin selviää.

    Vaihtoehtoinen tapa elää elämä on suunnata enemmän tai vähemmän energiastaan kuolemanjälkeiseen. Taivas tuo toivoa, jos elämä on vaikea, ja hyvä niin. Mutta voiko tässäkin asiassa liioitella: uhrata tätä ainoaa varmaksi tiedossa olevassa elämää paremman toivossa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sauli Karhu sanoo:

      Sitten on vielä erikseen se, että pelotellaan muita ihmisiä kuolemanjälkeisellä. Sille minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä. Se on pahuutta, ehkä parhaimmillaan ymmärtämättömyydestä lähtevää hyvää tarkoittavaa pahuutta, mutta pahuutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    ” hyvää tarkoittavaa pahuutta, mutta pahuutta.”

    Näin ja sangen usein myös intelligentsian ja empatiakyvyn puutetta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jori Mäntysalo sanoo:

    Kiitos. Hyvä kirjoitus lukea arkisen aamun aloitukseksi. Oikein hyvä.

    Ilmoita asiaton kommentti