Lueskelin sivusilmällä emeritusarkkipiispa Vikströmin kirjoitusta luterilaisen kirkon avioliittokäsityksen muutoksista sekä tarpeesta laajentaa nykyisin vallitsevaa käsitystä.

Kuten aina, Vikström kirjoittaa sivistyneesti, lämpimästi, hyvin argumentoiden ja eteenpäin katsoen.

Kirjoituksen historiallinen osuus ja jotkut käsitteet herättävät mielessäni joitakin reunamerkintöjä, jotka ovat tietysti luterilaisen keskustelun kannalta jonkin verran triviaaleja, mutta tuonpa ne julki.

Luterilaisen kirkon avioliittokäsitys ei ole täsmälleen sama kuin länsimaisen yhteiskunnan eri vaiheissa esiintyneet avioliiton määreet. Esimerkiksi nykyisessä Suomen avioliittolaissa avioliitto on ensisijaisesti talous- ja perintösuhde. Tottakai luterilainen kirkko tarkastelee avioliittoa laajemmin.

Niin sanottu vanhaeurooppalainen avioliittokäsitys, jota vielä esimerkiksi Karl Marx ja luterilaisesta teologeista Dietrich Bonhoeffer Vankilakirjeisiinsä sisältyvässä hääpuheessa kannattivat, periytyy Aristoteleen käsitykseen miehen ja naisen suhteesta luonnollisena parina.

Aristoteleen käsitys luonnollisesta poikkeaa stoalaisesta ja varhaisten vuosisatojen kristillisestä käsityksestä. Luonnollinen on hänelle ihmisen elämismaailmassa ilmenevä biologistyyppinen elämänmuoto, ei esimerkiksi stoalaista logoksen seuraamista tai luonnollista Jumalan tahtona. Termi ”luonnollinen” on yksi monimerkityksellisimmistä käsitteistä aatehistoriasta ja sen käytöstä olisikin hyvä luopua.

Miehen ja naisen suhde on luonnollinen perussuhde kyläyhteisössä. Sen parit ovat Aristoteleen mukaan tasa-arvoiset. Heidän intellektuaalisen sielunosansa kyvyt ovat samaa luokkaa. Heidän välillään tulee harjoittaa neuvottelua. Koska Aristoteles uskoi nykyisin kiistetyllä tavalla, että naiset ovat luonnollisesti aistillisesti monimuotoisempia kuin miehet, lopullinen päätös neuvottelutuloksesta kuuluu miehelle. Tämä on vanhaeurooppalaisen avioliittokäsityksen niin sanottu patriarkaalinen osa. Se ei kuitenkaan merkitse nyrkin ja hellan välillä -mallia, joksi se joissakin ääritulkinnoissa muotoutui.

On totta, että Paavalin näkemykset ovat vaikuttaneet kristilliseen avioliittokäsitykseen. Mutta mielestäni tässä Vikström hieman oikaisee mutkia. Kristillinen avioliitto on kristinuskon historiassa melko tuore tuote. Sitä koskeva muotoilu näyttäisi alkavan vasta noin 600-700-luvulla, jolloin piispojen avioliitot kiellettiin. Tuohon asti kirkollinen siunaus annettiin ilmeisesti hyvin eri tyyppisille yhteiskunnallisille sopimuksille, joiden nimenä oli avioliitto.

Sakramenttiluetteloihin avioliitto ilmestyy joskus 1000-luvun taitteessa. Sen taustalla on kyllä niin sanottu binäärinen sukupuolikäsitys, mutta sen ydin sakramenttiteologiassa ei ole lainkaan sukupuolinen. Se liittyy lähinnä pappeuden sakramenttiin ja Adamin ja Evan palauttamiseen Paratiisin puun juurelle.

Luterilaisuus tunnetusti luopui näkemyksestä, jonka mukaisesti avioliitto olisi sakramentti. Nykyisessä luterilaisessa keskustelussa voi kuitenkin huomata tapailuja tuohon suuntaan.

Luterilaisessa käytännössä nykyisin asia ilmenee myös siten, että papin tehtävänä on siunata avioliitto. Vihkimys syntyy ikään kuin sekulaarilla alueella, mutta siunaus on erityisesti hengellistä. Vihkimyksen ja siunauksen erohan on juuri siinä, että vihkimys luo jonkin uuden ominaisuuden, kun taas siunaus on hengellinen hyvän tuottamista jollekin sellaiselle, mikä on jo olemassa.

Mitä tulee nykyisiin katolisiin käsityksiin, niin  vihkiesimerkiksi itseni vihkinyt ortodoksipappi selosti ennakkokeskustelussa, että Paavalin  lause ”mies on vaimon pää” ei tarkoita valtasuhdetta vaan sitä, että minun tulisi antaa pääni, mikäli vaimoni on jotenkin uhattu. Puolusta ja rakasta, oli siis tämän raamatunlauseen partikulaarinen tulkinta ajankohtaisessa avioliittokeskustelussa.

Se, että avioliitto on säilynyt sakramenttina katolisissa kirkoissa, vaikeuttaa niiden näkemyksen muuttamista binäärisestä seksuaalinäkemyksestä luopuneessa maailmassa. Sakramenttia on vaikeampi muuttaa kuin benedictiota. Mutta esimerkiksi Kallistos Ware on esittänyt julkisesti, että ortodoksisen kirkon tulisi arvioida uudelleen kanonisella tasolla suhteensa muiden kuin binäärisen sukupuolikäsityksen mukaisen elämänmuodon pysyviin ihmissuhteisiin. Erityisesti amerikkalaisessa ortodoksisessa kirjallisuudessa korostetaan nykyisin, että kaikenlainen seksuaalinen syrjintä on synti ja sitä ei tule kirkossa suvaita.

Vaatimaton maallikkokantani on se, että tämä on oikea näkemys.

Mutta käsitteet ovat muuttuvaisia ja kontingentteja. Kiero hymyni leviää huomatessani, miten jotenkin myös hölistään patriarkaalisen rakenteen huonouksista ja sitten ylistys annetaan oikein niin maar perusteellisen patriarkalle kuin vain Vikström voi olla.
Ehkä patriarkaalisen rakenteen hajottaminen on jonkin verran vaikeampaa kuin näyttää.

Petri Järveläinen