Perustuslaillinen demokratia ja kirkko

Perustuslaillinen tai liberaali demokratia on tunnetusti länsimaissa vallitseva poliittinen filosofia. Viime vuosina eri tahot ovat sitä horjuttaneet. Tätä on myös pyritty päättäväisesti torjumaan. Yhden määritelmän mukaan liberaali demokratia on ”demokratian muoto, jossa hallitusvalta on rajoitettua ja yksilöiden vapauksia ja oikeuksia suojellaan perustuslaissa asetettujen normien ja instituutioiden kautta” (Encyclopedia Britannica). Toisen määritelmän mukaan taas liberalismi on ”poliittinen filosofia, joka etsii yhteiskunnallista vakautta ja ykseyttä tilanteessa, jossa ei ole jaettuja käsityksiä yhteisestä hyvästä” (Hovey 2015) Tähän liittyy nykytilanteessa kysymys, miten eri perinteitä ja uskoja tai vakaumuksia edustavat ihmiset voivat yhdessä työskennellä yhteiskunnan parantamiseksi? Miten tähän suhteutuu se, että vaikkapa uskonnoissa kuten kristinuskossa on myös yhteistä maailmankatsomuksellista pohjaa keskinäisistä eroista huolimatta?

Filosofisessa ja yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa liberaalin demokratian käsite on demokratian käsitteen tavoin myös kiistanalainen. Siihen liitetään silti tiettyjä yleisiä periaatteita, joiden katsotaan kuuluvan sen perusedellytyksiin: moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus, poliittisten erimielisyyksien käsittely, milloin mahdollista, perustuslaillisessa viitekehyksessä ja oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti (rule of law), toimivaltojen erottaminen (mm. riippumaton oikeuslaitos) sekä yksilön kansalaisoikeuksien suojaaminen.

Historiallisesti liberaali demokratia on kehittynyt valtioon ja sen vallankäytön rajoittamiseen tähtäävien tapahtumien ja toimien kautta samalla kun yksilön oikeudet ovat kehittyneet. Totalitarististen diktatuurien torjumisesta on haluttu ottaa opiksi. Aatehistoriallinen tausta tälle on huomattavan pitkä. Siihen kuuluvat laajasti ottaen esimerkiksi hallitusvallan rajoittaminen Magna Chartassa 1215, nominalistifilosofien ja -teologien pohdinnat 1300-luvulla yksilön oikeuksista sekä juutalais-kristillinen, roomalaisen oikeuden ja kreikkalaisen filosofian eetos. Uusimman ajan poliittisessa historiassa länsimaissa välittömänä taustana ovat kuitenkin 1700-luvun valistus, Amerikan ja Ranskan vallankumoukset.

Tunnetusti 1980–90-luvun taitteen ylioptimistiset visiot liberaalin länsimaisen demokratian voittokulusta eivät toteutuneet. 2000-luvulla autoritaariset hallinnot ovat vahvistuneet ja liberaalidemokraattinen globaali yhteistyö heikentynyt. Pluralismin, oikeusvaltioperiaatteen ja hallinnon vallankäytön rajoittamisen periaatteita on horjutettu myös eri väristen populismien ja identiteettipolitiikan harjoittamisen kautta. Moniarvoisuus on usein käännetty hajottavaksi mielivaltaisuudeksi ja saatettu palvelemaan omaa valtapolitiikkaa. Samoin markkinaehtoisen kilpailuyhteiskunnan ja teknologiajättien vallan kasvaminen sekä sosiaalisen median vastakkainasettelua ja polarisaatiota suosivat algoritmiasetukset ovat nakertaneet pohjaa demokratialta ja yksilön, ainutkertaisen persoonan arvolta, joka on riippumaton siitä, millaisiin suorituksiin hän kykenee ja miten ansioitunut hän on.

Keskustelua on käyty tästä pitkään myös kirkkojen kansainvälisessä yhteistyössä. Vuonna 2019 Saksan katolinen piispainkokous ja Saksan evankelinen kirkko julkaisivat yhteisen tekstin luottamuksen vahvistamisesta demokratian tukena: Vertauen in die Demokratie stärken:
https://www.ekd.de/ekd_de/ds_doc/gemeinsame_texte_26_demokratie_2019.pdf

Julkaisun aluksi tunnistetaan uhkia demokratialle: kokemukset globalisaation läpinäkymättömyydestä, taloudellisesta epätasa-arvosta, siirtolaisuuden herättämät pelot sekä digitalisaation seuraukset. Kirkot pyrkivät tässä tilanteessa vahvistamaan hyvää yhteiskuntaa tukemalla sitä yhteiskuntajärjestystä, joka parhaiten on pystynyt varmistamaan yksilön ja yhteisön oikeuksien toteutumisen eli demokratiaa. Kirjasessa todetaan: ”Demokratia ei ole itsestään selvää. Se tarvitsee jatkuvaa, kriittistä pohdintaa, jatkuvaa koettelemista ja säännöllistä vahvistamista. Tämä ‚Yhteinen sana‘ on kirkkojen panos tähän prosessiin.“

Yleisellä tasolla nämä kirkot näkevät keinoina demokratian vahvistamiseen poliittisin keinoin seuraavia: 1 järjestyksen luominen globalisaatiolle, 2 epätasa-arvon rajoittaminen ja oikeudenmukaisen osallisuuden mahdollistaminen, 3 siirtolaisuuteen liittyvän osallisuuden ja identiteettikysymysten käsittely ja hahmottaminen, 4 digitaalisen muutoksen mahdollisuuksien käyttäminen hyväksi ja selkeä sääntely.

Lisäksi tulisi pitkäjänteisesti kehittää demokratiaa vapauden elämänmuotona. 1 On luotava yhteisyyttä. Tulee vahvistaa eurooppalaista solidaarisuutta ja maailmanlaajaa yhteistyötä. 2 Yhdessä pysyminen tulee varmistaa edistämällä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja demokraattista osallistumista. 3 Identiteettejä tulee avata yleismaailmallisten ihmisoikeuksien ja luottamuksen säilyttämisen näkökulmista. 4 Tulee etsiä läheisyyttä digitaalisen demokratian ja läsnäolon politiikan kautta. Kaiken kaikkiaan nähdään, että osallistuminen kristillisen uskon pohjalta vahvistaa demokratiaa.

Tähän kirkkojen panokseen liittyen oli piristävää kuulla esimerkiksi Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa kesäkuussa valkovenäläisen demokratia-aktivisti Sviatlana Tsikhanouskaya mietteitä – joihin hän kertoi saaneensa innoitusta esimerkiksi paavi Franciscukselta -, miten toteutettaessa visiota veljellisestä/sisarellisesta yhteiskunnasta uskonnollisten yhteisöjen ääni omerkityksellinen ja tärkeä. Ne voivat olla vapauttavia, tervehdyttäviä ja sovintoa rakentavia. Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja yksittäiset kristityt voivat merkittävästi edistää rauhaa yhteiskunnissa, edistää toivoa tyrannian keskellä. Moraalisesti selkärankaiset ovat uhka diktaattoreille, ja heitä tarvitaan demokratiaa rakennettaessa.

Samassa kokouksessa tunnettu ja arvostettu saksalainen sosiologian professori Hartmut Rosa esitti hänkin ajatuksia herättäviä pohdintoja. Modernin Euroopan järjestelmä vaatii hänen mukaansa taloudellista kasvua, teknologista kehitystä ja kulttuurisia innovaatioita tuottaakseen itsensä aina uudelleen ja säilyttääkseen vallitsevan tilanteen. Jatkuvan kasvun ja kiihdytyksen logiikasta seuraa kuitenkin ekologinen, poliittinen ja psykologinen aggressio, joka ilmenee myös itseen kohdistuvana aggressiona ja uupumisena. Tämä näkyy mielenterveysongelmien ja väkivaltaisuuden lisääntymisenä.

Rosa kysyi, mikä olisi vaihtoehto tällaiselle vieraantumiselle omasta olemisestamme yksilöinä ja yhteisöinä? Mikä voisi olla vaihtoehtoinen näky hyvästä elämästä? Hän kutsui tätä ”resonanssiksi” eli vuorovaikutteiseksi maailmaksi, jossa ihminen tulee 1) kosketetuksi, 2) tuntee, 3) muuttuu ja näkee, että elämässä on myös 4) kontrolloimattomuutta. Kaikkea ei voida hallita. Tätä resonanssia ei voida pakottaa, varmistaa ja kontrolloida. Se liittyy 1) sosiaaliseen elämään, rakkauteen ja ystävyyteen, 2) materiaaliseen todellisuuteen, 3) omaan itseen ja 4) eksistentiaaliseen tai ylöspäin suuntautuvaan resonanssiin, jota ilmentävät uskonto, taide, luonto tai historia. Kuunteleminen ja vastaaminen näiden ulottuvuuksien valossa on Rosan vaihtoehtoinen visio Euroopalle. Uskonnoilla on siinä resonanssiyhteisöinä keskeinen rooli. Niiden tulisi kasvaa kohti tämän vision toteuttamista, vaikka nykyisellään ne tätä toteuttaisivatkin vajavaisesti. Teologisesti tulkittuna hän näytti puhuvan Pyhän Hengen toiminnan ulottuvuuksista rakkauden, yhteyden ja totuuden Henkenä, jota ei voida kontrolloida, mutta joka on meille luvattu. Sana, rukous ja ehtoollinen hengellisenä ravintona vahvistavat tätä osallisuutta ja samalla elämän ”resonanssia”. Sitä kautta varustetaan myös yksilöä rakentamaan osallisuutta ja yhteisyyttä, mikä puolestaan vahvistaa demokratiaa sellaisen vapauden (liber) hengessä.

Tähän tarvitaan sekä yksilön vapauden ja vastuunkannon todeksi ottamista että yhteisöllistä ja rakenteellista tukea. Pohjoismaisia yhteiskuntia on moitittu yksilön vapauden tukahduttamisesta ja holhoamisesta. Toisaalta ketään ei tulisi jättää yksin. Yhteisvastuu on historiallisesti ollut myös vahvuus. Kun sekä yksilön vapaus että yhteisöä rakentava yksilön sitoutuminen ja aktiivinen osallisuus kohtaavat, voidaan paremmin myös kantaa toinen toistamme, niitäkin, jotka eivät ole talouden mittareilla tuottavia. Lähimmäisenä he ovat tärkeitä ja ainutkertaisia ihmisiä, osa ihmisyyden ja rakkauden verkostoa, jota Jumalan rakkaus kannattelee ja pitää elossa. Oikeusfilosofisesti ajatellen John Rawls kehotti ajattelemaan ”tietämättömyyden verhon” näkökulmasta ja muistamaan, että joskus voimme itsekin olla juuri siinä kannateltavan ja autettavan asemassa. Parhaimpia ovat ratkaisut, joista on maksimaalisin hyöty myös yhteiskunnallisesti heikoimmassa asemassa oleville kansalaisille. Tätä tulisi aina vakavasti ja avoimin mielin arvioida, kun ratkaisuja ja niiden seurauksia niin lyhyellä kuin pitkällä tähtäimellä tarkastellaan.

  1. Erinomaista pohdiskelua, josta nousi muutama havainto, jota itse olen mielessäni pyöritellyt…

    ”Kaiken kaikkiaan nähdään, että osallistuminen kristillisen uskon pohjalta vahvistaa demokratiaa.” Toteaa blogi Onko tuo toteamus vierasta näkyvälle todellisuudelle?

    Kun demokratia sidotaan Kristilliseen uskoon, niin esiin nousee Euroopassa ja laajemminkin läntisessä viitekehyksessä kysymys, miten hyvin esim. Islam asettuu tähän yhteisöllisyyteen ja ajateltuun kristilliseen demokratiaan?
    Samoin, miten läntisen maailman yhä etenevä sekulaarinen ideologia asettuu tukemaan demokratiaa, jolla on, kuten tunnettua yhtymäkohtia Kristillisen Kirkon historiaan, sen arvopohjaan ja Kristillisen uskon levinneisyyteen varsinkin Euroopassa?

    Onkin hyvä kysyä, häviääkö demokratian yhteisöllisyys yhtä jalkaa Kristillisen uskon
    myötä, vai ottaako esim. Islam tulevaisuuden Euroopassa saman tilan, minkä se on ottanut jo lähi-idän alueilla?

    Miten sekulaari Eurooppa selviää tulevasta yhteisöllisyyden puutteesta, kun sen luopumus Kirkon ja Kristillisen uskon rakentamasta kallio pohjasta lisääntyy päättäjillä kaiken aikaa? Raamattua työnnetään pöydältä lattialle kaiken aikaa, kaikkialla läntisessä maailmassa.

    Olemmeko jo Euroopassa unohtaneet, että luopumalla Kristillisestä uskosta, saamme nopeasti tilalle jotain muuta, toistaako historia taas kerran itseään…

  2. Kiitokset kiiinnostavasta, useita ulottuvuuksia avaavasta tekstistä.

    Ei niinkään suorana kommenttina tekstiin, vaan sitä sivuten, pari sanaa uskonnonvapauden ja sananvapauden suhteesta. Yleisesti ajatellaan, että demokraattisessa yhteiskunnassa uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat serkuksia, jotka kulkevat käsi kädessä.

    Viime aikoina näyttää kuitenkin läntisissä demokratioissa vahvistuneen näkemys, jonka mukaan uskonnonvapauden nojalla on sallittua sanoa/kirjoittaa sellaista, joka ei mahdu sananvapauden rajoihin. Halutaan väistää sananvapauden käyttämiseen kuuluva vastuu uskontoon vetoamalla. Tällaiisesta puheenparresta on tullut osa identiteettipolitiikkaa. Ilmiö on nähtävissä myös meillä.

    Sananvapauden ja uskonnonvapauden rajapinnassa siis kipunoi.

    • Jorma H,

      Kuuluuko mielestäsi sananvapauden piiriin todeta, että kristillinen avioliiton siunaaminen on mahdollista vain miehen ja naisen väliselle liitolle?

      Siis, jos joku näin sanoo onko kyseessä vihapuhe ja rikos? Mikä on näkemyksesi?

    • Jari, älä kysele lapsellisia. Tiedät itsekin, ettei keskustelua/väittelyä siitä, keiden avioliiton saa siunata, ole kriminalisoitu.

    • Jorma H,

      Käsittääkseni Päivä Räsästä tutkitaan hovioikeudessa juuri tämän kaltaisista puheista. Hän on rohjennut käsitellä asiaa julkisuudessa ja valtionsyyttäjä on syyttänyt häntä tästä. Ei siis ihan lapsellista, ainakaan syytetyn kannalta.

    • Kuuluuko mielestäsi sananvapauden piiriin todeta, että kristillinen avioliiton siunaaminen on mahdollista vain miehen ja naisen väliselle liitolle?

      Sananvapauden raja ylittynee, j o s ko toteamukseen liitetään vaikkapa huomautus, että vastakkaiden ajatusten esittäjät ansaitsevat kuoleman.

    • Onhan toki kiusallista, että valtionsyyttäjä voi mieliivaltaisesti käyttää väkivaltakoneistoa sanan- ja uskonnonvapautta vastaan. Ei se minustakaa ole mukava keskustelun aihe. Lopettelen siis tähän.

    • Sananvaautta voidaan myös toki vikka uskonnon nimissä väärinkäyttää, ja näin ilmeisesti myös tehdään, mikä on äärettömän surullista.

  3. Demokratia edellyttää hyvin laajaa sanavapautta. Toisaalta sananvapaus mahdollistaa myös demokratian vastaisen viestinnän ja vaikuttamisen. Demokratian uhkana on, että jostakin tai joistakin asioista tai näkemyksistä vaietaan – tai peräti puhe vaiennetaan, tai viestitään totuuden vastaisesti.

    Sikäli demokratia ja sanavapaus tietenkin liittyvät kristinuskoon, että erityisesti kielto väärän todistuksen antaminsesta on sananvapauden kaikkivoipaisuuden kannalta ongelmallista. Ja siihen liittyy tietenkin kyse siitä, mikä on tuo ”väärä todistus” – onko yhteistä todellisuutta tai todellisuuskäsitystä olemassa; erityisesti silloin, jos yhteiskunnassa ei nähdä yhteistä todellisuus- tai arvopohjaa. Tai, jos yhteinen arvopohja haluttaisiin, miten se demokraattisesti voitaisiin saada aikaan. Tai kuka sen määrittelyn vallan saa: kenelle tai mille se annetaan; tai kuka tai mikä sen itselleen ottaa.

    Joten kyllä nämä kysymykset liittyvät myös krisitinuskon asemaan maassamme – siihen, mikä aate, ideologia tai uskomuspohja lainsäädäntöämme ja etiikkaamme ohjaa. Etiikka on sidoksissa perusuksomuksiin tavalla tai toisella: mikä on ihmisen elämän asema, päämäärä tai tarkoitus. Etiikkaa ei voida korvata lainsäädännöllä ilman totalitaarissävytteistä hallintaa.

    Nyt meillä on taipumus puhua vain ”vastuullisuudesta”, mutta unohtaa – aktiivisesti tai passiivisesti – että tuo ”vastuullisuus” on aina riippuvaisuutta siitä, kenelle tai mille meidän tulisi olla vastuussa. Sitä ei ayleensä voimesti ilmaista. Ja jos ilmaistaan, on kyse vain ”vastuullisuuden” rajoitetusta merkityksestä.

    Vapaus ja vastuu edellyttävät jonkinlaista kiinnepistettä – todellista tai kuviteltua.

Kirjoittaja

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.