Mistä on kyse, kun luterilainen puhuu perisynnistä? Olemmeko silloin salakatolisia?
Sanaa perisynti ei löydy Raamatusta. Kristinusko ei menettäisi mitään, vaikka se poistaisi kirkkoisä Augustinukselta periytyvän käsitteen perisynti. – Näin voisimme toki luterilaisina tehdä, mutta emme niistä samoista syistä, mistä perisynnin käsitettä on historian saatossa kritisoitu.
Valistusfilofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) kritisoi perisyntioppia, koska hän katsoi sen edistävän ihmisen kykyjä koskevaa pessimismiä ja estävän ihmisen sosiaalista ja poliittista kehitystä ja edistävän ”antaa mennä” -asenteita. Rousseau uskoi ihmisen hyvyyteen, mutta hänen vapauskäsityksensä oli varsin anarkistinen. Hän kirjoitti myös vapaus- ja hyvyyskäsitykselleen pohjautuvia kasvatusoppaita, joissa noustiin mm. kristillistä avioliittoa vastaan. – Rousseaun omalla kohdalla tällainen usko ihmisen hyvyyteen tarkoitti kuitenkin viittä hyljättyä lasta ja osallistumista yhden alaikäisen tytön raiskaukseen.
Tällaista taustaa vasten Rousseaun usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen näyttäytyy pikemminkin argumenttina hänen teoriaansa vastaan kuin sen puolesta.
Saksalaiset valistusajattelijat taas kritisoivat perisyntioppia sillä, että se alkuperä oli Augustinuksen 300- ja 400-luvun ajattelussa. Rationalismia ihannoivana Valistusaikana alettiin ajatella, ettei Kaikkivaltias ja Hyvä Jumala voinut olla yhtä aikaa totta perimmäisille tasoille menevän pahuuden kanssa. Tältä ajalta periytyy käsite teodikean ongelma. – Valistuksen aikana päätettiin siten kyseenalaistaa ajatus ihmistä läpäisevästä syntisyydestä, ja korvata se uskolla ihmisen hyvyyteen, tai ainakin sen lähes rajattomiin kehitysmahdollisuuksiin.
Maailmansodat ja juutalaisiin kohdistuva kansanmurha taisivat kuitenkin tehdä tyhjäksi tämän epärealistisen uskon ihmisen hyvyyteen…
Utopistisia ajatuksia ihmisen perimmäisestä hyvyydestä omaksuivat kuitenkin myös monet teologit. – Voimme silti aika nopeasti huomata, ettei edellä kuvattu aatemaailma nouse Raamatun ilmoituksesta, vaan jostakin kokonaan muusta. Siksi perisyntioppia arvioiva teologi joutuu nyt näkemään vähän vaivaa. Hänen on kaivettava syvemmältä ja palattava Raamatun opetukseen synnistä ja ihmisen pahuudesta. Vain näin voidaan päästä itse asiaan, kun arvioidaan perisyntiopin teologista kestävyyttä, tai kestämättömyyttä.
Oma kosketukseni ”perisyntiin”
Omalla kohdallani muistan pohtineeni ihmisen syntisyyden teoriaa toden teolla joskus 18-vuotiaana. Toki olin uskovan kodin lapsena oppinut, että ihminen on syntinen. Olin myös usein tuntenut synnintuntoa. Itse oppia ihmisen syntisyydestä taisin pysähtyä pohtimaan vasta tilanteessa, jossa se kyseenalaistettiin. Kotipaikkakunnallani järjestettiin tuolloin jonkinlainen uskontodialogin päivä. Keskustelijoina olivat ainakin bahai-yhteisön, juutalaisen seurakunnan ja luterilaisen kirkon edustajat. En pysty muistamaan enää kovin tarkasti tuon lähes 30 vuotta sitten käydyn keskustelun yksityiskohtia. Muistan vain tunnelman, jonka vallassa minä ja muutama muu seurakuntanuori asteli ulos tuon tilaisuuden päätyttyä.
Olimme hämillämme. Meitä hämmästytti erityisesti luterilaisen papin ja juutalaisen synagogan edustajien välinen keskustelu. Synagogan edustaja tuntui kokonaan suhteellistavan ihmistä läpäisevän synnin vakavuuden, ja luterilainen pappi reagoi siihen vain kertomalla vitsejä.
Purimme kuulemaamme vielä nuorten kesken kahvipöydässä. Mielestämme sen enempää juutalaisuuden kuin luterilaisuudenkaan edustaja ei ollut tehnyt oikeutta oman uskonsa juurille. Sanoohan molempien uskontojen Pyhä Kirja ihmiskunnasta, ”että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat” (1Moos.6:5). Tähän Jumalan omaan analyysiin syntiin langenneesta ja sisäisesti korruptoituneesta ihmissuvusta meidän nuori, mutta sangen arvovaltainen raatimme tukeutui. Taisimmepa löytää vielä joitakin muitakin Raamatun kohtia, joissa samansisältöinen diagnoosi esiintyy (kuten esim. 1Moos.8:21; Ps. 14:3; Room.3:9-12).
Perisyntiopin raamatullista arviointia
Jokaisen perisyntikysymystä miettivän on syytä jäsentää mielessään, mistä asiasta hän mielessään keskustelee, kun kuulee sanan ”perisynti”. – Nouseeko mieleen ensisijassa jokin teoria synnin biologisesta periytymisestä, vai kysymys ihmisluontoa läpäisevästä itsekkyydestä eli perimmäisestä taipumuksestamme syntiin.
Huomaamme varsin pian, ettei Pyhä Raamattu anna erityisiä selitysmalleja sille, miten ihmisen itsekkäät taipumukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Onko kysymyksessä biologinen vai sosiaalinen lainalaisuus, vai kenties molempia yhtä aikaa? – Ainakaan minä en löydä näiden vaihtoehtojen välillä Raamatusta nousevaa yksiselitteistä vastausta. – Se käy kuitenkin Raamatusta täysin selkeästi ilmi, että ihmisen syntisyyden tuhoisa kierre siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä siihen ole muuta ulospääsyä kuin Jeesuksen Kristuksen väliintulo syntiemme sovittajana. Raamattu kuvaa tätä (periytyvän) pahuuden kierrettä myyttisellä kielellä nimittäen sitä esimerkiksi ”pahuuden hallituksiksi ja valloiksi”:
”Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol.2:13-15)
Kirkollisessa teologiassa kysymys perisynnistä on yleiskirkollinen eli ekumeeninen teema. Suurten kirkkokuntien välillä ei kuitenkaan vallitse täyttä yksimielisyyttä, miten ihmisen syntisyys tulisi ymmärtää. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei evankelisten uskonpuhdistajien ja katolisen kirkon perisyntioppiin liittyvä kiista kohdistunut varsinaisesti siihen, missä määrin synti on ymmärrettävä jollakin tavalla sukupolvesta toiseen siirtyväksi. – Kaikki realistit ymmärtävät toki näin jollakin (järjeltämme osin salatulla) tavalla tapahtuvan! – Evankelisen ja katolisen teologian kiista liittyy sen sijaan siihen, miten perisynnin olemus on ymmärrettävä; ja mitä perisynnille tapahtuu kasteen ja uskoontulon (uudestisyntymisen) myötä.
Evankeliset uskonpuhdistajat olivat syntiopissaan katolisia radikaalimpia. He torjuivat katolisen kirkon opetuksen, jonka mukaan perisynti poistuu kasteen ja uudestisyntymisen hetkellä. Rooman kirkko näet opetti, että kasteessa perisynti poistetaan, mutta jäljelle jää synnin itiö (tai taula, fomes peccati). Tämä synnin itiö ei ole kuitenkaan enää varsinaista syntiä, vaan vain asia, joka voi johtaa syntiin. – Evankeliset uskonpuhdistajat näkivät synnin ongelman syvempänä. He katsoivat, ettei ihmisen todellinen ja vakava syntisyys poistu edes uudestisyntymisen kautta, vaan jokainen kristitty on koko ajallisen elämänsä ajan yhtä aikaa syntinen, mutta toki samalla jo Kristuksen tähden vanhurskaaksi luettu (Simul justus et peccator). Tämän syntiopin sisällön uskonpuhdistajat perustelivat esimerkiksi apostoli Paavalin sanoilla, jossa hän kuvaa sisäistä taisteluaan:
”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7:18-25)
Tässä tulkinnassaan evankeliset uskonpuhdistajat aidosti oikaisivat kirkon liian hurskaaksi kääntynyttä tapaa lukea Raamattua. Kirkon historiassa apostoli Paavalista oli näet tehty pyhimys, jonka pyhyyteen ei enää mahtunut ajatus siitä, että hän olisi uudestisyntyneenä kristittynäkin kamppaillut ”Vanhan Aataminsa” kanssa. Kuitenkin juuri koko opetus meissä sitkeästi riippuvasta ”Vanhasta Aatamista” periytyy Paavalilta (esim. Ef.4:22). Apostoli Paavalin mukaan uskovan ihmisen sisäinen kamppailu jatkuu lunastuksen päivään asti:
”Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle-ei omasta tahdostaan, vaan alistajan-kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room.8:21-23)
Evankeliset uskonpuhdistajat ymmärsivät ihmistä läpäisevän perinpohjaisen syntisyyden niin, että se tarkoittaa koko ajallisen elämämme kestävää taistelua itsekkään luontomme (lihamme) ja uudestisyntyneen minän välillä. Se ei ole kuitenkaan inhorealismia, jossa kristityllä olisi lupa antaa syntisyydelle vapaat kädet. Sen sijaan se on jatkuva kutsu vaeltaa Hengessä:
”Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.” (Room.8:24-26)
Uskonpuhdistuksen löytöihin kuuluu myös ajatus, jonka mukaan perinnäinen syntisyytemme aiheuttaa lopulta sen, että me kaikki kuolemme. – Jos perisynti poistuisi, yksikään uudestisyntynyt kristitty ei koskaan kuolisi. Uskonpuhdistuksen teologit näkivät kuitenkin aivan johdonmukaisesti alla olevien Paavalin sanojen mukaan, että ”Vanhan Aatamimme” tähden me kaikki kuolemme, mutta Kristuksen kautta taas elämme:
”Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan; sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman. Sillä hänen pitää hallitseman ”siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle”. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1Kor.15:22-26)
Raamatun kuvaus synnistä ja syntisyydestä on tavattoman laaja. Tähän suureen tematiikkaan liittyvät myös kysymykset syntiinlankeemustapahtuman historiallisuudesta ja ihmisen tahdon vapaudesta. Tämä blogi on keskittynyt lähinnä näkökulmaan ihmisen syntisyydestä. Olen kuvannut sitä perimmäisenä turmiovaltana, joka läpäisee ihmisyyttämme. Tällä opetuksella on vahvat Raamatun ilmoituksesta nousevat perusteet. – Tämä asia on realiteetti. Se on koko Kristuksessa Jeesuksessa tapahtuneen sovituksen ja uhrikuoleman tausta. Uskonpuhdistajille se oli tärkeää, koska ilman syntisyytemme tunnustamista evankeliumikaan ei olisi mikään todellinen vastaus ihmisen hätään.
Loppulause
Sanaa perisynti ei löydy Raamatusta. Kristinusko ei menettäisi juuri mitään, vaikka se poistaisi kirkkoisä Augustinukselta periytyvän käsitteen perisynti. Jos kirkko kuitenkin suhteellistaisi samalla ajatuksen ihmistä läpäisevästä syntisyydestä, se lakkaisi edustamasta alkuperäistä kristinuskoa. – Synnin ja sen vakavuuden tunnustaminen on välttämätön realiteetti, kun julistamme kristittyinä ja kristillisinä kirkkoina anteeksiantamuksen sanomaa.
”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1Joh.1:7-8)
Käytettyä kirjallisuutta:
Pyhä Raamattu (Vuoden 1933/38 Kirkkoraamattu)
McGrath Alister E. , Kristillisen uskon perusteet, 2012
Valen-Sendstad Aksel, Kristillinen Dogmatiikka, 1985
Saalis kirkosta palatessa: Kaksi lyhtykynttilän purkkia, yksi pantillinen juomatölkki (ja kolme pilalle rutattua), yksi pantiton, sekä kolme muovipussia. Maahan jäi kaikenlaista muuta roskaa, sillä keskityin vain näihin haitallisimpiin. Kahisevat muovipussit ovat vaarallisia eläimille, ja metallin on hyvä päätyä metallinkeräykseen eikä sekaroskikseen. paitsi tietysti se panttitölkki (15 senttiä).
Hyvä, että K24 muuttuu maksulliseksi, tulee syy lopettaa näiden uutisten ja niiden täysin käsittämättömän kommentoinnin seuraamista. olen saanut nähdä, että täällä kirjoittelevat vain yhden totuuden oikeassa olijat, kaiken tietäjät – oli suunta mikä hyvänsä.
”olen saanut nähdä, että täällä kirjoittelevat vain yhden totuuden oikeassa olijat, kaiken tietäjät – oli suunta mikä hyvänsä.” Mikko Bergroth
Minkä suunnan ja totuuden ”oikeassa olijaa” sinä itse edustat kun tänne kirjoittelet?
Nyt on pakko turvautua siteeraamaan Raamattua:
Ensimmäinen kirje korinttolaisille 13 luku
8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi.
9 Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista,
10 mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.
12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Tämä on hyvä ohje kaikille oikeassa olijoille, tietomme on vajavaista ja kaikkien meidän tietomme on virheellistä ja puutteellista. Silloin kun tietää tämän oman tietonsa osalta voi vain ihmetellä niitä, joilla on kaikesta varma ja täydellinen tieto ja jotka voivat tämän tietonsa perusteella tuomita muiden tiedon.
On lisäksi muistettava, että kirkkomme kotisivujenkin mukaan:
Raamattu on kristityille pyhä kirja, koska sen välityksellä Jumala ilmaisee tahtonsa. Kaikkea kirkon opettamaa on arvioitava Raamatun mukaan.
Raamattuun ihmiset ovat kirjoittaneet sen, mitä ovat nähneet, kuulleet ja uskoneet. Näin Raamatussa on sekä jumalallinen että inhimillinen puoli.
Me joudumme jokainen oman vajavaisen tietomme perusteella arvioimaan, mikä Raamatussa on jumallista mikä inhimillistä ainesta, senkin osalta voi vain ihmetellä niitä, joilla on kaikkeen varma tieto jonka perusteella voi vielä tuomita muiden tiedon.
Olen siis sen sortin oikeassa olija, joka pitää kaikkea tietoa vajavaisena ja kaikkea varmaa oikeassa olemista kyseenalaisena.
Lisäksi olen nähnyt, että näillä palstoilla käytävä keskustelu on täydellistä ohipuhumista, mistään keskustelusta ei ole kysymys vaan jokainen keskustelija näyttää lähinnä puhuvan itseään ympäri omalle kannalleen.
Uskallan myös luottaa siihen, että viimeisellä tuomiolla ei ole teologian tenttiä…
Kiitos Mikko Bergroth vastauksesta.
Minäkään en usko, että viimeisellä tuomiolla olisi teologian tentti. En usko, että siellä kysellään meriittejä. Uskon, että ”sisäänpääsylipuksi” kelpaa usko Herraan Jeesukseen, Jumalan Poikaan, Messiaaseen ja syntisten vapahtajaan.
Mikko Bergroth:’Olen siis sen sortin oikeassa olija, joka pitää kaikkea tietoa vajavaisena ja kaikkea varmaa oikeassa olemista kyseenalaisena.’
Arvostan näkökulmaasi. Mielestäni se on hyvän keskustelun edellytys.
Paljonhan näillä palstoilla on kommentteja, joissa ollaan OIKEASSA tai puhutaan toistensa ohi. On myös toisinaan hyviä ja asiallisia keskusteluja, joista saa hengenkin ravintoa ja mietittävää sekä uusia näkökulmia ajatuksille.
Maksullisuuden mukana toivon, että ns. asiallisten keskustelujen määrä nousisi ja roskat jäisivät vähemmälle.
Minä vähän pelkään, että aika monelle on tuo Raamatun inhimillinen puoli päässyt korostumaan liiaksi.
Niin on inhimilliselle puolelle tullut plokattua paljon sellaistakin sanaa, mikä itse asiassa kuuluukin sinne jumalalliselle puolelle. Niin on totuuden löytäminen mennyt lottoamiseksi.
Niin taisi kerran käydä Adamille ja Evallekin huonon eksegeetin neuvosta.
Niinpä. Ensimmäinen eksegeetti kyseli samoin sanoin kuin nykyiset.
Paavalin käsitys ROSKASTA.
”Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen ROSKANA – että voittaisin omakseni Kristuksen
ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella;
tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista.” Efes. kirje.
Tarkoitat katolista tulkintaa kristinuskosta, koska niin vapaiden suuntien kuin kirkkojen opit perustuvat katolisuuteen. Perisynti on osa hapatusta. Eivät kirkot luovu sen enempää perisynnistä kuin apostolisesta suksessiosta, koska niiden pitäisi poistaa koko taikinatiinun sisältö ja pestä huolellisesti tiinu sisältä. Kirkot eivät pysty siihen sen enempää kuin pystyi juutalaisuus, mistä on tullut esikuva kristillisyyteen.
Apostolisessa suksessiossa varastettiin yleinen pappeus uskonnollisen eliitin yksinoikeudeksi. Kyse on vallasta ja alistamisesta. Kyse on samasta ilmiöstä, josta Orwel kirjoitti Eläinten vallankumouksessa. Orwelin piikki oli kommunismissa, mutta samat lainalaisuudet pätevät kirkoissa.
Mr. Tuomaala,
Pyydän sinua keskittymään siihen mitä kirjoitan. Nyt ei puhuta apostolisesta jatkumosta, eikä eläinten vallankumouksesta. Jos aiot argumentoida Raamatun pohjalta, keskity siihen.
Manua on kiitettävä etenkin siitä, että käsittelee teologisesti – ja myös papille – keskeisiä aiheita. Luterilaisen uskonopin eräs kaikkein suurimmista hienouksista on ihmisen syyllisyyden ja syntisyyden ottaminen vakavasti. Spinozasta pienenä purona alkanut ja vuolaaksi virraksi Kantin, Schleyermacherin, Straussin, Tillichin jne. käsittelyssä muuttunut Suomeenkin rantautunut liberaaliteologia on kirkon piirissä nykyään sellainen itsestäänselvyys, ettei sen olemassaoloa käytännössä edes huomata. Liberaaliteologiahan kiistää paitsi Raamatun ehdottoman luotettavuuden ja arvovallan, myös keskeisimmät kristilliset dogmit – myös perisynnin.
Olisi hienoa kuulla – ilman saivartelua, selkokielellä – mitä mieltä esimerkiksi arkkipiispaehdokkaat ovat perisynnistä. Se on isolle osalle papistoa nykyisin kiusallinen uskonkohta, sekin. Jos perisynnin vaikuttavuutta vähätellään, sen kirjaimellisesta kiistämisestä puhumattakaan, mitätöidään samalla luterilainen vanhurskauttamisoppi. Kun lukee joidenkin arkkipiispaehdokkaiden vaalisivuja, niin voisi kuvitella, että ollaan valitsemassa jonkin poliittisen puolueen puheenjohtajaa tai sosiaalipoliittisen yhdistyksen toiminnanjohtajaa. Tämä meni nyt vähän blogin aiheesta sivuun, blogisti voi halutessaan mielihyvin poistaa.
Kiitos Manu hyvästä blogista ja kuten Kari-Matti totesi kumman hiljaisia ovat nykyiset kirkon johtajat. Itselleni perisynti valkeni, kun tajusin kuolevani synnin tähden.
Synni palkka on kuolema.
Ja vielä lisään, kun edellinen kommentti vähän karkasi: Synnin palkka on kuolema ja jokainen syntyy tänne maailmaan kuolemaan. Synti on niin syvä, että se täytyy uskoa Raamatun ilmoituksen kautta, sitä ei voi silmillä nähdä ja korvilla kuulla, vaikka synnin vaikutukset maailmassa huutavatkin silmin nähden.