Perin syntinen – perisyntinen – perisynti?

Mistä on kyse, kun luterilainen puhuu perisynnistä? Olemmeko silloin salakatolisia?

Sanaa perisynti ei löydy Raamatusta. Kristinusko ei menettäisi mitään, vaikka se poistaisi kirkkoisä Augustinukselta periytyvän käsitteen perisynti. – Näin voisimme toki luterilaisina tehdä, mutta emme niistä samoista syistä, mistä perisynnin käsitettä on historian saatossa kritisoitu.

Valistusfilofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) kritisoi perisyntioppia, koska hän katsoi sen edistävän ihmisen kykyjä koskevaa pessimismiä ja estävän ihmisen sosiaalista ja poliittista kehitystä ja edistävän ”antaa mennä” -asenteita. Rousseau uskoi ihmisen hyvyyteen, mutta hänen vapauskäsityksensä oli varsin anarkistinen. Hän kirjoitti myös vapaus- ja hyvyyskäsitykselleen pohjautuvia kasvatusoppaita, joissa noustiin mm. kristillistä avioliittoa vastaan. – Rousseaun omalla kohdalla tällainen usko ihmisen hyvyyteen tarkoitti kuitenkin viittä hyljättyä lasta ja osallistumista yhden alaikäisen tytön raiskaukseen.

Tällaista taustaa vasten Rousseaun usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen näyttäytyy pikemminkin argumenttina hänen teoriaansa vastaan kuin sen puolesta.

Saksalaiset valistusajattelijat taas kritisoivat perisyntioppia sillä, että se alkuperä oli Augustinuksen 300- ja 400-luvun ajattelussa. Rationalismia ihannoivana Valistusaikana alettiin ajatella, ettei Kaikkivaltias ja Hyvä Jumala voinut olla yhtä aikaa totta perimmäisille tasoille menevän pahuuden kanssa. Tältä ajalta periytyy käsite teodikean ongelma. – Valistuksen aikana päätettiin siten kyseenalaistaa ajatus ihmistä läpäisevästä syntisyydestä, ja korvata se uskolla ihmisen hyvyyteen, tai ainakin sen lähes rajattomiin kehitysmahdollisuuksiin.

Maailmansodat ja juutalaisiin kohdistuva kansanmurha taisivat kuitenkin tehdä tyhjäksi tämän epärealistisen uskon ihmisen hyvyyteen…

Utopistisia ajatuksia ihmisen perimmäisestä hyvyydestä omaksuivat kuitenkin myös monet teologit. – Voimme silti aika nopeasti huomata, ettei edellä kuvattu aatemaailma nouse Raamatun ilmoituksesta, vaan jostakin kokonaan muusta. Siksi perisyntioppia arvioiva teologi joutuu nyt näkemään vähän vaivaa. Hänen on kaivettava syvemmältä ja palattava Raamatun opetukseen synnistä ja ihmisen pahuudesta. Vain näin voidaan päästä itse asiaan, kun arvioidaan perisyntiopin teologista kestävyyttä, tai kestämättömyyttä.

 

Oma kosketukseni ”perisyntiin”

 

 

Omalla kohdallani muistan pohtineeni ihmisen syntisyyden teoriaa toden teolla joskus 18-vuotiaana. Toki olin uskovan kodin lapsena oppinut, että ihminen on syntinen. Olin myös usein tuntenut synnintuntoa. Itse oppia ihmisen syntisyydestä taisin pysähtyä pohtimaan vasta tilanteessa, jossa se kyseenalaistettiin. Kotipaikkakunnallani järjestettiin tuolloin jonkinlainen uskontodialogin päivä. Keskustelijoina olivat ainakin bahai-yhteisön, juutalaisen seurakunnan ja luterilaisen kirkon edustajat. En pysty muistamaan enää kovin tarkasti tuon lähes 30 vuotta sitten käydyn keskustelun yksityiskohtia. Muistan vain tunnelman, jonka vallassa minä ja muutama muu seurakuntanuori asteli ulos tuon tilaisuuden päätyttyä.

Olimme hämillämme. Meitä hämmästytti erityisesti luterilaisen papin ja juutalaisen synagogan edustajien välinen keskustelu. Synagogan edustaja tuntui kokonaan suhteellistavan ihmistä läpäisevän synnin vakavuuden, ja luterilainen pappi reagoi siihen vain kertomalla vitsejä.

Purimme kuulemaamme vielä nuorten kesken kahvipöydässä. Mielestämme sen enempää juutalaisuuden kuin luterilaisuudenkaan edustaja ei ollut tehnyt oikeutta oman uskonsa juurille. Sanoohan molempien uskontojen Pyhä Kirja ihmiskunnasta, ”että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat” (1Moos.6:5). Tähän Jumalan omaan analyysiin syntiin langenneesta ja sisäisesti korruptoituneesta ihmissuvusta meidän nuori, mutta sangen arvovaltainen raatimme tukeutui. Taisimmepa löytää vielä joitakin muitakin Raamatun kohtia, joissa samansisältöinen diagnoosi esiintyy (kuten esim. 1Moos.8:21; Ps. 14:3; Room.3:9-12).

 

Perisyntiopin raamatullista arviointia

 

 

Jokaisen perisyntikysymystä miettivän on syytä jäsentää mielessään, mistä asiasta hän mielessään keskustelee, kun kuulee sanan ”perisynti”. – Nouseeko mieleen ensisijassa jokin teoria synnin biologisesta periytymisestä, vai kysymys ihmisluontoa läpäisevästä itsekkyydestä eli perimmäisestä taipumuksestamme syntiin.

Huomaamme varsin pian, ettei Pyhä Raamattu anna erityisiä selitysmalleja sille, miten ihmisen itsekkäät taipumukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Onko kysymyksessä biologinen vai sosiaalinen lainalaisuus, vai kenties molempia yhtä aikaa? – Ainakaan minä en löydä näiden vaihtoehtojen välillä Raamatusta nousevaa yksiselitteistä vastausta. – Se käy kuitenkin Raamatusta täysin selkeästi ilmi, että ihmisen syntisyyden tuhoisa kierre siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä siihen ole muuta ulospääsyä kuin Jeesuksen Kristuksen väliintulo syntiemme sovittajana. Raamattu kuvaa tätä (periytyvän) pahuuden kierrettä myyttisellä kielellä nimittäen sitä esimerkiksi ”pahuuden hallituksiksi ja valloiksi”:

”Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol.2:13-15)

Kirkollisessa teologiassa kysymys perisynnistä on yleiskirkollinen eli ekumeeninen teema. Suurten kirkkokuntien välillä ei kuitenkaan vallitse täyttä yksimielisyyttä, miten ihmisen syntisyys tulisi ymmärtää. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei evankelisten uskonpuhdistajien ja katolisen kirkon perisyntioppiin liittyvä kiista kohdistunut varsinaisesti siihen, missä määrin synti on ymmärrettävä jollakin tavalla sukupolvesta toiseen siirtyväksi. – Kaikki realistit ymmärtävät toki näin jollakin (järjeltämme osin salatulla) tavalla tapahtuvan! – Evankelisen ja katolisen teologian kiista liittyy sen sijaan siihen, miten perisynnin olemus on ymmärrettävä; ja mitä perisynnille tapahtuu kasteen ja uskoontulon (uudestisyntymisen) myötä.

Evankeliset uskonpuhdistajat olivat syntiopissaan katolisia radikaalimpia. He torjuivat katolisen kirkon opetuksen, jonka mukaan perisynti poistuu kasteen ja uudestisyntymisen hetkellä. Rooman kirkko näet opetti, että kasteessa perisynti poistetaan, mutta jäljelle jää synnin itiö (tai taula, fomes peccati). Tämä synnin itiö ei ole kuitenkaan enää varsinaista syntiä, vaan vain asia, joka voi johtaa syntiin. – Evankeliset uskonpuhdistajat näkivät synnin ongelman syvempänä. He katsoivat, ettei ihmisen todellinen ja vakava syntisyys poistu edes uudestisyntymisen kautta, vaan jokainen kristitty on koko ajallisen elämänsä ajan yhtä aikaa syntinen, mutta toki samalla jo Kristuksen tähden vanhurskaaksi luettu (Simul justus et peccator). Tämän syntiopin sisällön uskonpuhdistajat perustelivat esimerkiksi apostoli Paavalin sanoilla, jossa hän kuvaa sisäistä taisteluaan:

”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7:18-25)

Tässä tulkinnassaan evankeliset uskonpuhdistajat aidosti oikaisivat kirkon liian hurskaaksi kääntynyttä tapaa lukea Raamattua. Kirkon historiassa apostoli Paavalista oli näet tehty pyhimys, jonka pyhyyteen ei enää mahtunut ajatus siitä, että hän olisi uudestisyntyneenä kristittynäkin kamppaillut ”Vanhan Aataminsa” kanssa. Kuitenkin juuri koko opetus meissä sitkeästi riippuvasta ”Vanhasta Aatamista” periytyy Paavalilta (esim. Ef.4:22). Apostoli Paavalin mukaan uskovan ihmisen sisäinen kamppailu jatkuu lunastuksen päivään asti:

”Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle-ei omasta tahdostaan, vaan alistajan-kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room.8:21-23)

Evankeliset uskonpuhdistajat ymmärsivät ihmistä läpäisevän perinpohjaisen syntisyyden niin, että se tarkoittaa koko ajallisen elämämme kestävää taistelua itsekkään luontomme (lihamme) ja uudestisyntyneen minän välillä. Se ei ole kuitenkaan inhorealismia, jossa kristityllä olisi lupa antaa syntisyydelle vapaat kädet. Sen sijaan se on jatkuva kutsu vaeltaa Hengessä:

”Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.” (Room.8:24-26)

Uskonpuhdistuksen löytöihin kuuluu myös ajatus, jonka mukaan perinnäinen syntisyytemme aiheuttaa lopulta sen, että me kaikki kuolemme. – Jos perisynti poistuisi, yksikään uudestisyntynyt kristitty ei koskaan kuolisi. Uskonpuhdistuksen teologit näkivät kuitenkin aivan johdonmukaisesti alla olevien Paavalin sanojen mukaan, että ”Vanhan Aatamimme” tähden me kaikki kuolemme, mutta Kristuksen kautta taas elämme:

”Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan; sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman. Sillä hänen pitää hallitseman ”siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle”. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1Kor.15:22-26)

Raamatun kuvaus synnistä ja syntisyydestä on tavattoman laaja. Tähän suureen tematiikkaan liittyvät myös kysymykset syntiinlankeemustapahtuman historiallisuudesta ja ihmisen tahdon vapaudesta. Tämä blogi on keskittynyt lähinnä näkökulmaan ihmisen syntisyydestä. Olen kuvannut sitä perimmäisenä turmiovaltana, joka läpäisee ihmisyyttämme. Tällä opetuksella on vahvat Raamatun ilmoituksesta nousevat perusteet. – Tämä asia on realiteetti. Se on koko Kristuksessa Jeesuksessa tapahtuneen sovituksen ja uhrikuoleman tausta. Uskonpuhdistajille se oli tärkeää, koska ilman syntisyytemme tunnustamista evankeliumikaan ei olisi mikään todellinen vastaus ihmisen hätään.

 

Loppulause 

 

Sanaa perisynti ei löydy Raamatusta. Kristinusko ei menettäisi juuri mitään, vaikka se poistaisi kirkkoisä Augustinukselta periytyvän käsitteen perisynti. Jos kirkko kuitenkin suhteellistaisi samalla ajatuksen ihmistä läpäisevästä syntisyydestä, se lakkaisi edustamasta alkuperäistä kristinuskoa. – Synnin ja sen vakavuuden tunnustaminen on välttämätön realiteetti, kun julistamme kristittyinä ja kristillisinä kirkkoina anteeksiantamuksen sanomaa.

”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1Joh.1:7-8)

 

 

Käytettyä kirjallisuutta:

Pyhä Raamattu (Vuoden 1933/38 Kirkkoraamattu)

McGrath Alister E. , Kristillisen uskon perusteet, 2012

Valen-Sendstad Aksel, Kristillinen Dogmatiikka, 1985

 

  1. No tässä asiassa olemme Kari Mäkisen kanssa samalla ’värisuoralla’.

    Muistan kun entinen työtoveri aikoinaan Rovaniemellä työssä ollessani kulki pitkin kadun varsia ja keräsi roskia. Pitkän päivätyön uskonnon ja psykologian lehtorina ja seurakunnankin lehtorin virassa työskennelleenä hän toteutti Lapin luonnonkauniiden kairojen keskellä kasvaneena krääsästä ja roskasta vapaan kaupunkiympäristön vaalimista. Kutsuinkin häntä joskus leikkisästi akateemiseksi roskankerääjäksi.

    Ja tuo toimi todella esimerkkinä. Se on tarttunut itseenkin, vaikka en olekaan akateeminen. Eli siisteyden vaaliminen julkisilla paikoilla ja missä vain, on jatkuvaa viihtyvyyden ja huomaamattoman ilon tuottamista itselle ja lähimmäisille. Myönnän, että en niitä niin ilolla kerää, mutta kuitenkin on hyvä mieli, kun on muutamat roskat saanut heitettyä roskakoriin.

    Eli vauvasta mummoon ja vaariin (joskin mummot ja vaarit eivät kyllä roskaakaan), (ennen kaikkea omat) roskat koriin eikä kadulle!

  2. Onko asia niin, että tekipä arkkipiispa mitä tahansa, niin jonkun pitää moittia ties millä perusteella, on hirmuisen vaikea arvostella roskaliikettä ja sen tavoitteita ja mahdoton nähdä miten arkkipiispa voisi liittymisestä jotain hyötyä tai miten liittymiseen voisi liittyä jokin umpikiero taka-ajatus.

    Yleisestä herravihastako vai mistä tässä on kysymys?

    • Arkkipiispa ei koskaan ”ehdi” ottamaan kantaa esimerkiksi vainottujen kristittyjen puolesta. Sen sijaan hän profiloituu ilmaisemalla kannatustaan tällaisille joutavuuksille.

  3. Olisiko niin, että myrkyllisimmät kommentoijat eivät tiedä, miten Roska päivässä -liike toimii? Itse olen vuosikausia lenkillä ollessani pyrkinyt korjaamaan ainakin häiritsevimmät roskat lähimpään roskapönttöön. Niin tein työmatkalla ja nyt eläkeläisenä. Motiivini on vain kiusaava epäsiisteys – en etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan, Eikö ajan alussa ihmistä kehotettu viljelemään ja varjelemaan hänelle uskottua maailmaa? Viljelty on, jopa riistetty. Nyt on varjelun vuoro. Roskien siivoamisesta on hyvä aloittaa.

  4. Mitäs jos liittyisimme kaikki K24-roskaliikkeeseen? Välttäisimme heittelemästä roskia tänne kommenttipalstoille.

  5. Olisiko niin, etteivät kaikki kommentoijat ymmärrä arvosteluni pointtia?

    Olen itse kuulunut ”roska päivässä”- liikkeeseen parikymmentä vuotta jo ennenkuin Kari Mäkinen on asiasta kuullutkaan. Jokaisella asiointireissullani poimin roskia jalkakäytävältä, bussia odottaessani pysäkiltä jne. Kaupunginosamme siivoustalkoissa olen ollut samoin perustaja-aktiivina parikymmentä vuotta. Kyse ei ole suinkaan siitä, että roskapäivässä-liike olisi jotenkin huono asia.

    Kari Mäkiseen näitten asioiiten yhdistämisessä on läpinäkyvää se, että lähteä käyttämään näitä pieniä hyviä asioita siihen, että niillä yritetään kiillottaa kilpeä, joka ei sitä ansaitsisi. Luoda myönteista imagoa tällaiselle piispojen organisatoriselle esihenkilölle, joka korkeasta ja näkyvästä kirkon asemastaan polkee Raamattua, ”Tietää” omasta mielestään Raamattua paremmin, Epäuskon lietsoja. Se on näitten joutavien tilkeuutisten vastenmielinen puoli. Aivan yhtä vastenmielinen, kuin viittaamieni itäisten maitten diktaattorien kilven kiilloitus esittämällä keksittyjä ja tekaistuja hyviä tekoja tai mainetekoja.

    Katsokaa nyt, kyllä Mäkinen tietää Raamattua paremmin, Paavalia paremmin, Moosesta paremmin, Jumalaa paremmin. Kun poimii niitä roskiakin.

    (Arvonimeä arkkipiispa ei ole tietoisesti käytetty: Suomella ei ole tällä hetkellä arkkipiispaa.)

  6. Kiitos, Ari, terävästä joskin hiukan ärsyttävästä kommentistasi! Nyt uudenvuoden räiskinnän jälkeen kyllä roskien kerääminen on tosi tarpeen. Sata päivässäkään tuskin riittää. Julkisuuden henkilöitä voi toki käyttää keräyskampanjan mannekiineina, mutta pieni ristiriita siinä on: ”Älköön vasen kätesi tietäkö… ja Kun annat almua…” Ja sitten se olennainen: Mitä rikkaampii ihminen on, sitä enemmän saastetta hän todennäköisesti tuottaa. Erityisesti henkistä laatua.

  7. Yritimme lähteä aamulla lenkille, mutta se jäi vain haaveeksi, sillä kaikki jalkakäytävät ovat kuin luistinradat. Sen verran köpöttelimme, että saimma nähdä kuinka paljon ilotulittajat ovat jättäneet roskia jälkeensä kaduille ja kentille. En yrittänytkään poimia niitä pois. Ensiksikin, siinä kumarrellessa olisi voinit kaatua paheman kerran jäiselle kadulle ja toiseksi, roskat olivat jäätyneet katuun kiinni, joten niitä irti repiessä kaatumisvaara ja luiden katkeilu olisi ollut maksimaalinen. Joten en kerännyt yhtään roskaa päivässä. Suotakoon se minulle anteeksi.

  8. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
    Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut.
    Sillä niinkuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä,
    niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä;
    ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on; Jos virka, pitäköön virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan; jos kehoittaa, niin kehoittamisessaan; joka antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten.

    Olkoon rakkaus vilpitön, kammokaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni.

    Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Älkää harrastuksessanne olko veltot; olkaa hengessä palavat; palvelkaa Herraa.

    Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät.
    Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta.
    Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.

    Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itsemielestänne viisaita.
    Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä.

    Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.

    Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ”Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra”. Room.12:2-19

    Ja sitten vielä, siivotkaa roska päivässä, jos mahdollista.

Kirjoittaja

Manu Ryösö
Manu Ryösö
Olen pastori, joka haluaa sitoutua Pyhään Raamattuun ja sen perustalle rakentuvaan luterilaiseen tunnustukseen.