Onko meidän Jumalastamme tullut väkivaltainen vai onko nykysuuntaus vain ihmisten puuhastelua? Kun Jeesus asetti ehtoollisen, muistaako joku mitä hän sanoi? Tehkää se Minun muistokseni! Mitä Hän kehotti itsestään muistamaan: Minä olen nöyrä ja hiljainen!
Mitä opetti apostoli Paavali? Lainalaisille olen kuin lain alainen. Heikoille olen heikko. Miksi? Että voittaisin sieluja Jeesukselle. Hän sanoo, ettei söisi lihaa, jos joku arka veli siitä pahentuisi. Siis Jumalan valtakunta ei oikeasti toimi rohkeiden ja viisaiden ehdoilla, jotka menevät joka paikkaan mihin ikinä keksivät ja ovat valmiit muuttamaan sanat, jotka on sanottu ihmisten suojelemiseksi.
Jumalan valtakunta on niitä varten, jotka eivät ensimmäisenä uskalla liputtaa kaikkien uusien virtausten puolesta. Kaikki mikä ei ole uskosta on syntiä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että heikoilta ihmisiltä kielletään vahvistumisen mahdollisuus, jos ei anneta kuulua sitä ääntä, jota heikko matkamies uskaltaa kuulla ja ottaa vastaan.
Jos joku ei rohkene ottaa määrätynlaista sakramenttia vastaan, niin älköön kellään olko pakottamisen oikeutta syöt tai olet ilman.
Eri asia on, jos vaikkapa herätysliikkeen johdon arvovallalla kielletään ottamasta vastaan määrätynlainen sakramentti. Silloin ’rohkeneminen’ ei ole heikon matkamiehen uskosta nousevaa vaan ihmisten vallankäyttöä. Se todellakin voi ’kieltää vahvistumisen mahdollisuuden’.
Kun tuhatvuotiseen perinteeseen kajotaan, niin se ei mene ilman kitkaa läpi henkisesti eikä hengellisesti, kenellä sitten on pakottamisen oikeus?
Onko kenelläkään oikeutta pakottaa tai kieltää sakramentin osallisuutta? ’Tuhatvuotinen perinne’ lienee: ”ottakaa ja syökää – – – juokaa tästä, te kaikki…”.
Oman ev.lut. kirkkomme sisällä on vakaumukseni mukaan sakramentin pätevyyden ainoana kriteerinä se, että se toimitetaan kirkkomme käsikirjan mukaisesti ja toimittajana on pappiskirjan omaava henkilö. Papin kelvollisuuden arvioiminen ei ole minun asiani, koska en ole piispa. Kelvottomiakin pappeja saattaa kirkossamme kyllä olla, mutta sukupuoli ei tee ketään kelvolliseksi tai kelvottomaksi. Luterilaisen tunnustuksen mukaan on kelvottomankin papin toimittama sakramentti vastaanottajalleen pätevä. En kuitenkaan ole ajamassa seurakuntayhteyden ulkopuolelle semmoisiakaan kristittyjä, joiden käsitys poikkeaa edellä sanotusta. Lyhyellä pappisurallani on kyllä muutamia kertoja tapahtunut, että olen päätynyt kasteen, avioliittoon vihkimisen tai hautaan siunaamisen toimittajaksi siksi että asianomaiset ovat toivoneet miespappia, mutta onpa kerran käynyt niinkin päin, että en kelvannut normaalivuorollani toimittamaan hautaan siunaamista, koska toivottiin nimenomaan naista. Varmaankin tämmöisiä toiveita esittäneillä on ollut mielestään päteviä syitä toivomukseensa, ja mielestäni heillä tuleekin olla oikeus toiveensa ilmaisemiseen. Pappi on seurakuntaa varten, ei seurakunta pappia varten.
Yksittäisen seurakuntalaisen vakaumus ja kirkkoon kuuluvan herätysliikkeen julkilausuma ovat mielestäni hyvin eri asioita. Edellinen on asia, jota tulee kunnioittaa ja se tulee ottaa käytännössä mahdollisuuksien mukaan huomioonkin. Jälkimmäinen on vallankäyttöä ja liikkeen jäseniä kahlitsevaa, varsinkin sen ollessa kirkon virallisten päätösten vastainen.
Erikoista logiikkaa MP! Jos olet yksin jotain mieltä, sinua pitää kunnioittaa! Josjokut toiset ovat kanssasi samaa mieltä, ei tarvitse kunnioittaa? Miten tämä yhtälö toimisi?
En suinkaan tarkoita sitä, että ollaan yhdessä jotain mieltä. Tarkoitan sitä, että joku johtokunta tai hallitus päättää puolestasi, mitä mieltä sinun on oltava. Äärimmäisessä tapauksessa sinulle vakuutetaan, että sielusi autuus riippuu oikeasta valinnastasi vaikkapa virkakysymyksessä. Tällaisesta minulla on havaintokin.
Eikö hallitukset ja johtokunnat ole valitut siksi, että hoitavat asioita? Jos emme anna auktoriteettia kenellekkään, niin olemme silloin jokainen omillamme. Vai onko se niin, että naapuriryhmässä tehdään kategorisesti kaikki väärin?
Joskus johtokunnat syntyvät taitavan kampanjoinnin tuloksena vastoin liikkeen jäsenistön mieltä.
Kaikki uskonnolliset yhteisöt Suomessa ovat sellaisia, joiden jäsenyys on vapaaehtoinen. Pakkoyhteisöjä ovat vain valtio ja kunta. Vapaaehtoisuuteen perustuvalla yhteisöllä on säännöt, joihin jäsenet sitoutuvat, ja joita voi laillisessa järjestyksessä pyrkiä muuttamaan, mutta jos tämä ei onnistu on aina mahdollisuus erota jäsenyydestä.
Uskonnollisilla yhteisöillä on erilainen ote jäseniinsä kuin muilla puolueilla, seuroilla tai yhdistyksillä. Sitä voi sanoa vaikkapa ’iankaikkisuusnäkökulmaksi’. Lauri Lahtisen hyvä kirjoitus viittaa tähän.
No aina on myös ihmisiä, jotka tahtovatkin tulla johdatelluiksi ja poopotuksi. Eräänlaisia ”läheisriippuvaisia” siis joista ei koskaan tule hengellisiä aikuisia. Hengellisesti kypsä ihminen ei ole kenenkään talutusnuorissa, vaan valitsee olla mukana vapaudesta käsin.
On tässä myös hyvä ymmärtää, että sakramentti on ihmisen vapauttamiseksi, ei sitomiseksi ja orjuuttamiseksi. Kun ihmiset joutuvat sakramentin orjuuttamiksi, on jotain pahasti pielessä.
”Hengellisesti kypsä ihminen ei ole kenenkään talutusnuorissa, vaan valitsee olla mukana vapaudesta käsin.” En pidä tällaista kypsyyttä kristillisenä ihanteena. Se kuulostaa pikemminkin humanismin arvoilta. En tosin arvosta antautumista talutusnuoraankaan. Lähinnä tässä asiayhteydessä muistelen vuorisaarnan autuaaksijulistusta: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Viitteistä löysin Jaakobin kirjeen monisanaisemman version ajatuksesta: ”Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville.”