Maailma muuttuu – ja emojit sen mukana.
Kieli elää. Sen voi vaikkapa huomata siitä, että ”moni haistattelee pitkät tietämättään”, kirjoitti Katariina Halonen.
Perheeni nuorimmat osasivat neuvoa minua. Olin piilovittuilut hymiölläni jo vuosia.
Luulin, että ”hymyilevä emoji” oli vilpitön hymy. Kaikin puolin hyväntahtoinen ja ystävällinen. Se onkin monelle ”passiivis-aggressiivista haistattelua”.
Esimerkiksi futiskyytien sopimisessa ja niistä kiittämisessä ei ehkä hymyilevä emoji ole otettu haistatteluna. Ovathan usein vastaanottajat muuta kuin Z-sukupolvea.
Julkisessa kirjoittelussa somessa asia on kuitenkin hyvä tiedostaa.
Päivittelen usein kirkollisista tapahtumista ja ilmiöistä Twitterissä. Kehun, mutta arvostelen myös. Naljailen toisinaan, pelin hengen mukaisesti.
Emojit ja niiden piilomerkitykset voivat tällöin olla ratkaisevia. Kiitos voi muuttua emojin myötä rumaksi piilovittuiluksi, jopa loukkaavaksi.
Ortodoksisessa kirkossa tämä vielä korostuu, sillä julkinen keskustelu suomalaisessa ortodoksisuudessa on vähäistä.
Pienikin napina voi saada kohtuuttomat mittasuhteet vaikenemista vasten. Jos siihen lisää piilovittuilevan emojin, niin napina voidaan ymmärtää suoraksi hyökkäykseksi kohti.
Kirkkoa laitoksena arvostellessaan ongelma ei ole järin suuri. Henkilöiden tekemisiä arvostellessaan riski on, että kritiikki kohdistuu emojilla liiaksi henkilöön.
Jeesus kehotti vastaamaan kyllä tai ei.
Neuvo on usein mielessäni, kun luen kirkollista viestintää. Se ei usein oikein sano juuta eikä jaata.
Itse aion yrittää sanoa vielä suoremmin mielipiteeni.
Emojit ovat toki yhä käytössäni, sillä välillä passiivis-aggressiivinen haistattelu on ihan paikallaan.
Hyvä Lars A,
Emojien ja muutenkin kirjoituksen tyylilajin valinta on vaikea laji. Itse jätän alatyylistä kieltä viljelevät kirjoitukset useimmiten lukematta, ihan riippumatta kirjoittaja hyvästä tarkoituksesta ja tärkeästä sisällöstä.
Näin ehkä menetän monia kirjallisia ja filosofia helmiä, mutta tällaiseen menettelyyn olen päätynyt. Tämä voi olla sukupolvikysymys, en vain ole tottunut alatyylin käyttöön normaalissa keskustelussa.
Emojit ovat yksi tapa ilmaista itsensä, erityisesti somessa. Monia muitakin löytyy ja ne ovat usein aika oivaltavia.
Kieli elää ja myös sen emojit.
Kirjoitus yllä kuvaa yhden emojin merkityksen muutosta. Itse olin siitä tietämätön.
Pienenä lisäulottuvuutena blogikirjoituksessa on kirkollinen keskustelukulttuuri.
Tyylejä toimia somessa on monia. Olethan sinä esim. blokannut minut Twitterissä.
Se on ihan okei ja on alustan tarjoama mahdollisuus.
Twitterissä blokkaan melkein kaikkia, joilta tulee Twitterin valikoimia viestejä, koska viestitulva on melkoinen. Seuraan myös hyvin harvoja.
Kuten huomaat seuraan blogejasi.
Esto on yksi vaihtoehto, mutta hiljentäminen toinen. Twitteristä on moneksi. Voi jopa suodattaa pois haluamiaan sanoja, vaikkapa sanat ”vittu, perkele, saatana, helvetti ja jumalauta”.
Naisen sukupuolielimen käyttäminen blogissa ilmenevin tavoin on infantiilia aikuiselta mieheltä. Varsinkin, kun sen olemassaolo on miehen elämän tarkoitus.
”Suomen kielen yleisimmät kirosanat eli pääkirosanat ovat vittu, perkele, saatana, helvetti ja jumalauta. Näistä vittu on ainoa, joka ei liity uskontoon”, todetaan Iltalehden jutussa.
”Kirosana” ? Ei minun mielestäni. Miesten pitää kääntää katse alaspäin, sieltä löytyy myös hyvä ”kirosana”. Olisi lähempänä omaa napaa, eikä tarvisisi lainailla.
Toki. Piilovittuilulle ei vain ole oikein hyvää synonyymeja.
Wikitionaryn tarjoamat kuittailu ja nokertelu eivät oikein toimi.
Sanotaanhan sitä, että kun jotakuta oikein harmittaa niin häntä kyrpii…
Kyllä. Juuri luen Francesca Stavrakopouloun kirjaa God – An Anatomy, eikä myöskään Raamatussa alapäät ole unohdettu.