Muutosten vuodet
Miten paljon ihminen ehtii muuttumaan kuudessa vuodessa? Tätä pohdin, kun toinen ja viimeinen pappisasessorikauteni Espoon hiippakunnassa päättyy vuoden vaihteessa. Kun minut valittiin yllätyksekseni pappisasessoriksi vuonna 2015, en olisi ikinä arvannut ensinnäkään sitä, mitä kyseinen tehtävä tuo tulleessaan ja etenkään sitä, paljonko elämäni muuttuisi tuona aikana.
On hyvä aloittaa pappisasessorin tehtävästä, jonka monipuolisuudesta yllätyin. Olen tuona aikana mm. valmistellut kappalaisten ja kirkkoherrojen virantäyttöjä, toiminut opponenttina ylemmän pastoraalitutkinnon lopputöille, osallistunut kapitulin istuntoihin ja piispantarkastuksiin, tavannut kollegoita ympäri Suomea jne. Kaikkein eniten lähellä sydäntäni on kuitenkin ollut uusien pappien perehdytysprosessissa auttaminen.
Uusien pastoreiden koulutushaasteet
Jo pitkään olen ollut sitä mieltä, että kuilu akateemisten yliopisto-opintojen ja seurakunta-arjen välillä on niin suuri, että pelkällä teologian maisterin tutkinnolla on hyvin vaikea selviytyä moninaisia ja haasteellisia työtehtäviä sisältävästä pastorin työstä. Arvostan kuitenkin erittäin paljon suomalaisen papiston akateemista koulutusta ja osaamista – se on maailman huippuluokkaa.
Korkeatasoinenkaan akateeminen koulutus ei kuitenkaan yksin riitä, vaikka siihen sisältyykin opintoja, jotka joiltain osin valmistavat pastorin työhön. Hyvällä pastorilla pitää olla teoreettisen osaamisen lisäksi myös rautainen työkalupakki seurakuntatyön arkeen. Pastorin työ nimittäin vaatii korkean teologisen koulutuksen lisäksi osaamista mm. puheammattilaisena, sielunhoitajana, opettajana mm. nuorille rippikoulussa, hallinnossa, organisoinnissa, toimitusten ja muiden jumalanpalvelusten toimittajana, ihmissuhdetaidoissa jne. Myöskään itsetuntemuksesta sekä omien heikkouksien ja vahvuuksien hahmottamisesta ei ole haittaa. Siksi onkin hyvä, että tulevat pastorit osallistuvat myös psykologisiin testeihin. Eli paljon nykyisessä systeemissä on myös hyvää.
Ohut luterilaisuuden tuntemus isoimpana ongelmana
Kaikkein isoin puute kuitenkin nykyisessä koulutusjärjestelmässä on se, että oikeastaan yliopistossa ja kirkossa ei missään kohtaa panosteta tulevien pastorien luterilaisuuden tuntemuksen varmistamiseen. Muutamia vuosikymmeniä sitten oli lähes selvää, että jokainen teologian ylioppilas oli ennen opintojen alkua lukenut kirkon perusdokumentit eli Raamatun ja luterilaiset tunnustuskirjat, jotka myös kirkkolainsäädännön tasolla määrittävät kirkon toimintaa. Nykyisin tämä on huomattavasti harvinaisempaa. Valitettavasti moni pastorin virasta haaveileva ei välttämättä käsitä, että oikeastaan koko juhlallisessa pappislupauksessa on kyse nimenomaan näiden perusdokumenttien tuntemuksesta ja niiden käyttämisestä sekä toki myös toisaalta nykyaikaisesta soveltamisesta seurakuntatyössä.
Voisikin jopa sanoa, että hämmästyttävän moni pappisvirasta haaveileva ei oikeastaan ymmärrä, mihin työhön hän on hakeutumassa. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni niinkään hakijan, vaan meidän koulutusjärjestelmämme vika. Mikään taho ei oikein kunnolla ole ottanut siitä koppia, että tulevat pastorit hahmottaisivat, mistä pappislupauksessa ja luterilaisessa tunnustuksessa on kyse. Toivoisinkin, että jatkossa tähän kiinnitettäisiin ennen kaikkea kansallisesti organisoidummin huomiota. Itse olen yrittänyt paikata tätä puutetta mm. tutustuttamalla uudet papit luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Lisäksi varmasti monelle ordinaatiota hakevalle ovat jääneet mieleen pappisvirkaan liittyvässä haastattelussa edessäni oleva kirjapino sekä tiukat kysymykset.
Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin iloinen siitä, että Espoon hiippakunnassa panostetaan erityisen paljon uusien pastorien mahdollisuuteen siirtyä akateemisesta maailmasta käytännön työhön. Tämä takaa entistä paremmin sen, että hiippakuntamme seurakuntalaiset saavat osaavia pastoreita seurakuntiinsa. Olenkin kokonaisuudessaan ylpeä ja kiitollinen Espoon hiippakuntaa kohtaan. Kapitulissa istuu iso joukko erittäin asiantuntevia osaajia. Sain myös tietää, että seuraajakseni valittiin Eero Jokela. Hänelle paljon menestystä mielekkääseen ja tärkeään tehtävään!
Muutokset yksityiselämässä
Toiseksi olen kuuden vuoden aikana kokenut ison muutoksen omassa elämässäni. En halua tässä kohtaa mennä isompiin yksityiskohtiin elämässäni ja etenkin läheisissä ihmissuhteissa. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että olen ollut oikeastaan koko kuuden vuoden ajan tilanteessa, jossa minun on pitänyt jatkuvasti arvioida elämäni suuntaan ja yrittää ikään kuin löytää itseni uudelleen. Nuo kuusi vuotta ovatkin olleet monella tapaa ehkä elämäni ihmeellisimmät vuodet – ainakin, jos ottaa huomioon sen, miten paljon olen muuttunut ihmisenä tuona aikana ja kuinka paljon elämäni on muuttunut.
Hyvä esimerkki tästä on se, että olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja harrastuksiin. Lisäksi olen lukenut paljon ja monipuolisesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Päivittäin opiskelen myös mm. äänikirjojen ja podcastien kautta. Lisäksi olen tehnyt personaallisuustestejä sekä suunnitellut organisoidusti omaa tulevaisuutta. Toisin sanoen minulla on ollut uusien ihmisten ja menojen lisäksi myös aikaa omassa rauhassa olemiselle sekä sitä kautta eräänlaiselle meditatiiviselle elämälle. Iso osa tuota meditatiivista elämää on minulle myös ollut lähes koko elämäni urheilu eri muodoissaan. Intohimoinen suhteeni urheiluun ei ole suinkaan laantunut, vaan voimistunut. Tällä hetkellä oma treenaaminen salilla muistuttaakin ajoittain hengellisiä harjoituksia.
Ehkä isoin asia on kuitenkin ollut se, että olen antanut elämässä aiempaa enemmän tilaa seikkailulle. Olen vähitellen päässyt yhä enemmän irti kontrolloinnin ja oikeassa olemisen tarpeesta. Tilalle ovat tulleet uteliaisuus sekä yhä aidompi kiinnostus ihmisistä ja myös itsestäni. Vaikka olenkin monelle fyysinen, psyykkinen ja hengellinen valmentaja, olen paradoksaalisesti muuttunut yhä enemmän opettajasta oppilaaksi. Tunnistan yhä paremmin sen, miten moniulotteinen ja käsittämätön pelkästään tämä ihmeellinen maailma ja sen yksittäiset ihmiset ovat – puhumattakaan Jumalasta.
Uusi kutsumus
Sen voin myös myöntää, että työ on minulle tärkeä asia – se ei ole vain elannonhankkimista, vaan myös itseni toteuttamista. Ammatillisesta näkökulmasta tarkasteltuna viimeiset kuusi vuotta ovatkin muuttaneet suuntaani tällä saralla merkittävästi. Aiemmin olin suuntaamassa vahvasti vaativampiin tehtäviin kirkossa (esim. kirkkoherra), mutta nuo suunnitelmat ovat ainakin toistaiseksi muuttuneet. Kun tämän kuuden vuoden aikana yksityiselämässäni on vapautunut enemmän aikaa, on se mahdollistanut urheiluun yhä voimakkaamman panostamisen. Pienoiseksi yllätyksekseni viimeiset kolme vuotta olenkin opiskellut ja alkanut tehdä toista työtä pastorin työn ohessa eli fitnessvalmentajana toimimista.
Pastorin työ ja fitnessvalmentajana toimiminen voivat kuulostaa hyvin erilaisilta ammateilta ja sitä ne monessa mielessä ovatkin. Kummassakin on kuitenkin kyse ihmisen valmentamisesta. Pastorina valmennan ihmisiä enemmän hengellisesti sekä henkisesti ja fitnessvalmentajana fyysisesti. Toisaalta tämä on karrikoitu jako, koska fitnessvalmennuksen oppeja olen pystynyt hyödyntämään seurakuntatyössä (esim. ohjaamalla ihmisiä terveellisimpiin elämäntapoihin) ja toisaalta henkistä osaamista olen päässyt hyödyntämään fitnessvalmentajatyössä. Koenkin, että nämä kaksi ammattia kulkevat harmonisesti käsi kädessä ja että olen siunattu, kun saan tehdä kahta unelmatyötäni.
Päätän siten pappisasessorityöni hyvissä ja kiitollisissa tunnelmissa. Jatkossa muuten tämän blogin nimi onkin sitten Kappalaisen karjahdus 🙂
Kiitos, olipa mielenkiintoinen kirjoitus. Jään odottamaan Kappalaisen karjahduksia.
Iso kiitos mieltä lämmittävästä kommentista ?
Mikkelin hiippakunnan entisenä pappisasessorina luin suurella mielenkiinnolla Jussi Koiviston kirjoituksen. Sen avaamiin näköaloihin ja tuntemuksiin minun on helppo yhtyä. Pappisviran hoito – ei vähiten hiippakunnan ja kokonaiskirkon vastuutehtävät edellyttävät monipuolista teologista ja kulttuurista sivistystä kuten myös kirkon historian tuntemusta. Tällä tarkoitan sitä, miten kristityt ovat eri aikoina eläneet kirkkona ja miten kirkko on jäsentynyt osaksi historian ja yhteiskunnallisen todellisuuden suurta kuvaa. Kirkon oppiperustan tuntemus ja kyky soveltaa se erilaisiin konteksteihin on tietenkin parasta käytännön teologiaa, jota pappisasessorin tehtäväkuva edellyttää. Myös Raamatun tieteellinen ja hengellinen tunteminen on välttämätöntä. Tärkeintä mielestäni on tajuta kirkko sen omista lähtökohdista käsin.
Kun sinänsä ihan oikein peräänkuulutetaan luterilaista itseymmärrystä, siis luterilaisen oppiperustan tuntemista, niin on mielestäni muistettava, ettei luterilaisuus ole mikään itseisarvo, vaan se on elimellinen osa kirkon universaalia olemusta. Tutustuminen tunnustuskirjoihin tuo tämän hyvin esiin.
Kokonaisuutena koen Jussin kirjoituksen tervetulleeksi, ja jos mahdollista, myös tarpeelliseksi keskustelun avaajaksi. Kiitos siis kirjoituksestasi!
Yksi seikka minua mietityttää. Pappisasessorin kelpoisuusehtona on ylempi pastoraalitutkinto sekä vakinaisen papinviran hoito. Ylempi pastoraalitutkinto ei välttämättä takaa mitään varsinkaan, jos tutkielma ei edes sivua pappisasessorin viran vastuita. Entä jos asessorit valittaisiin lääninrovastien joukosta? Se takaisi ainakin sen, että asessorilla olisi lähtökohtaisesti hallinnollista kokemusta ja perehtyneisyyttä erilaisten seurakuntien tilanteisiin, eli tapaan toimia seurakuntana. Muitakin pätevyyskriteereitä voidaan varmasti esittää. Tosin asessori joutuu myös arvioimaan muita tutkimuksia, joten se taas puhuu pidemmälle koulutetun oppisivistyksen puolesta.
Paljon kiitoksia hyvästä ja analyyttisestä kommentista. Ilo myös huomata, että kollega luki tätä ? Mielenkiintoinen ehdotus tuo lääninrovastin joukosta valitseminen. Itse näkisin kuitenkin, että tehtävä sopii hyvin myös meille rivipapeille. Itselläni on hyvä kosketus nimenomaan ruohonjuuritason työhön ja siten voin hallinnollisesti muuten orientoituneessa kapitulissa tuoda sen näkökulmia esiin. Lisäksi siitä on ollut apua myös uusien pappien koulutuksessa. Lisäksi on toki huomattava se, että asessorien työnkuva vaihtelee hyvin paljon hiippakunnittain.
Kiitoksia hyvästä blogista. Tästä ja aiemmista.
Hyvää alkavaa vuotta 2022 sinulle ilman pappisasessorin paineita.
Iso kiitos mieltä lämmittävästä palautteesta. Oikein hyvää uutta vuotta myös sinnepäin!
Mielenkiintoista maalikolle tällainen tehtävien raportointi ja se miten moninaisiin tuloksiin voi päätyä kun uudelleen orientoituu jossain elämän vaiheessa. Olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin ja vielä yksityiskohtaisempaa kuvausta siitä millaista tuollainen exklusiivinen tuomiokapitulielämä on. En usko että sellaisia kuvauksia löytyy aivan ylenmäärin luettavaksi.
Kiitos paljon kommentista. Ja juu kapitulien toiminta saattaa ulospäin näyttää liiankin salaperäiseltä, vaikka siellä tehdään aika normaalia duunia. Toivottavasti tämä blogi on vähän avannut tuota salaperäisyyden verhoa.
Kolahti tuo tunnustusosuus tekstistäsi. En tiedä mitään sellaista, mistä kirkko olisi päättänyt luopua ja sitten huomannut sen virheeksi ja palauttanut vanhan takaisin. Joten kuulostaa pahalta, ettei Luterilaisen tunnustuksen hyvää tuntemista pidetä ensisijaisena asiana pappien koulutuksessa.
Sitäkin tärkemmäksi näen sen, että jokaisen papin tulisi käytännön tasolla osata selittää se, mistä vanhurskauttamisopissa on kyse ja mitä lause: ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas” pitää käytännössä sisällään. Jos tuon asian hyvin on käsittänyt, niin mielestäni ei ole pelkoa siitäkään, että Tunnustuskirjat on jäänyt huonosti luetuksi. Käsitän noihin muutamiin sanoihin perustuvan koko tunnustuksemme.
Jos pappi ne sanat itse elää todeksi, niin hän ei seurakuntaansa harhaan vie. Niissä sanoissa on hänelle työtä ja vaivannäköä koko virkauralleen ja vielä viimeiselle matkalleenkin..
Pekka kiitos hyvästä kommentista. Näinhän se on, että jo vanhurskauttamisopin tuntemisella pääsee pitkälle
Mahtaisko riittää ihan perille asti?
Miksei Kosti riittäisi?
Niin, Pekka kyllä se riittää.