Olen huomannut, että elämässä yksi isoimmista virheistä on väärien ihmisten kuunteleminen. Jos nimittäin kritiikittä otat neuvoja keneltä tahansa, olet ennemmin tai myöhemmin syvällä suossa. Esimerkiksi varkaalta tuskin kannattaa kysyä eettisiä ohjeita tai huonokuntoiselta urheiluvinkkejä. Paljon vaikeampia tilanteita ovat kuitenkin ne, kun joku läheinen ihminen yrittää ohjeistaa siitä, millainen toisen tulisi olla. Siinä voidaan pahimmillaan tehdä syvääkin väkivaltaa – joko pahantahtoisesti tiedostaen tai hyvää tarkoittaen ja tiedostamatta. Joskus tosin epätäydellisetkin neuvot voivat olla paikallaan, jos parempaa ei ole saatavilla.

En tietenkään ole itsekään huonojen neuvojen saamisesta tai vastaanottamisesta vapaa. Olen varmasti elämäni aikana ja etenkin naiivin nuorena antanut hyväntahtoisesti neuvoja, jotka eivät ole olleet hirveän hyviä. Kun muistelen noita hetkiä, pohjimmainen syy huonojenkin neuvojen antamiseen on ollut oma hybris eli ylpeys sekä pätemisen tarve sekä auvoinen tietämättömyys omista kyvyistä. Toisaalta olen kuunnellut neuvoja ihmisiltä, joita ei todellakaan olisi kannattanut kuunnella. Kuinka sokea ihminen voikaan olla?

Oikeastaan nykyään ajattelen jopa niin, että ns. pätemisen ja väkisin annettujen neuvojen sijaan on erittäin tärkeää tiedostaa ja meditoida omaa pienuuttaan paljon mahtavampien voimien eli esim. Jumalan ja universumin edessä. Samoin huonojen neuvojen sijaan on paljon mielekkäämpää pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen ihmisten kanssa heistä aidosti kiinnostuen ja heiltä oppien. Mieluummin olen koko elämäni jatkuva uuden oppija kuin sementtiin valettu mestari. Eikä ns. sementtiin valettu mestari oikeasti edes ole mikään mestari juurikin sen takia, että hän pyrkii jatkuvan oppimisen sijaan pitämään statuksestaan kiinni ja antamaan ylhäältä päin neuvoja. Valitettavasti usein liian ylpeä ego saa auktoriteettiasemassa olevasta ihmisestä vallan.

Kaikkein parhaimmat tuntemani opettajat ovat kuitenkin ylhäälle asettumisen sijaan nöyriä uuden tiedon edessä, tiedostavat omat hyvät ja pahat puolensa sekä haluavat jatkuvasti kehittää osaamistaan ja aidosti auttaa muita ihmisiä. He ovat todellisia mestareita.

Oman pienuuden, kykyjen tai vaikkapa älyn ja hyvyyden rajallisuuden tunnistamisessa ja ennen kaikkea tunnustamisessa on myös jotain hyvin vapauttavaa. Aito nöyryys ja uteliaisuus nopeuttavat oppimista sekä avaavat maailman ja oman elämänkin jatkuvalle ja kiehtovalle seikkailulle. Maailma itsessään on niin kiehtova paikka, että pelkästään sen kuunteleminen ja tutkiminen tarkkaan on äärimmäisen antoisaa.

Ehkäpä Jumala on luonut maailman myös meidän seikkalujamme, uteliaisuuttamme ja tutkimistamme varten?