Kirkossamme vietettiin viikonloppuna juhlia, kun papin viran avaamisesta naisille tuli kuluneeksi 30 vuotta. Juhlaviikonloppuun liittyen asia on ollut paljon esillä somessa jo jonkin aikaa. Lehdissä on ollut myös hyviä haastatteluja ja juttuja. Niiden kohdalla minua ainakin edelleen pysäyttää se, millaista palautetta jotkut ensimmäiset pappisnaisemme saivat ja se, millaista palautetta edelleen voi tulla. Aivan viime aikoina on käyty ja edelleen käydään aiheellista keskustelua siitä, että myös kirkon johdossa kuten piispojen joukossa tulisi olla myös naisia.
Papin viran avaaminen naisille on ollut kirkollemme siunaus, mutta samalla se on kaikki kuluneet vuosikymmenet ollut myös ongelmia aiheuttava asia. Viimeinen isompi kohu nousi viime syksynä Maata näkyvillä festivaalin messun tiimoilta. Muuten asia on kirkossamme ”hallinnassa” ja esimerkiksi virkojen täyttämisessä virkoihin hakevilta edellytetään yhteistyön tekemistä kaikkien pappien kanssa. Kappaleen alun ilmaisua pitää toki tarkentaa niin, ettei papin viran avaaminen naisille ole ongelma, mutta se nostaa joillekin ongelmaa tai jotkut pitävät sitä ongelmana eli vääränä ratkaisuna.
Räikeimmillään papin viran avaaminen naisille kirvoittaa joiltakin edelleen hyvin vahvoja ns. kaltevan pinnan väitteitä, joilla ei tietysti ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Ne ovat tuollaisten lausujien omia mielikuvia ja hengellisiä uhkakuvia, joihin niitä lausuvat saattavat jopa itse uskoa. Perusväite tuollaisissa menee jotenkin niin, että papin viran avaaminen naisille merkitsi luopumisen alkua tai syvenemistä ja sen jälkeen monet muutkin ”pahat” asiat ovat luikerrelleet kirkkoon.
Itse asia, papin viran avaaminen naisille, on perinteisesti sekä mediassa että myös kirkon piirissä ilmaistu termillä ”naispappeus”. Tässä on tehty kuitenkin melkoinen karhunpalvelus ja ilmaistu suorastaan väärä asia. Ei ole olemassa ”naispappeutta” eikä ”miespappeutta” vaan on Kristuksen kirkon (jonka osana oma kirkkomme on) papin eli paimenen (pastor) virka. Kirkon hallinnossa erotetaan pappisvirka (virka joka henkilöllö NN on) ja papin virka (virkasuhde seurakunnassa/kirkossa).
Edellisen vuoksi on johdonmukaisempaa ja selkeämpää puhua pappisnaisista tai vain papeista eikä ”naispapeista”. Toki yleisessä kielenkäytössä edelleen käytetään tuota ”naispappi”-sanaa tarkoittamaan vain sitä, että kyseinen pappi on nainen. Tälle toki rinnasteisena ja samalla vastakohtana on se, että ei lainkaan puhuta ”miespapeista” tai että joku pappi NN on ”miespappi”. Pappismiehistä on vanhastaan kyllä puhuttu.
Joka tapauksessa: Lämpimät kiitokset ja onnittelut, rakkaat ja taitavat pappisnaiset kirkossamme!
Toivo Loikkanen
Blogisti kirjoittaa:
”Papin viran avaaminen naisille on ollut kirkollemme siunaus…
…Räikeimmillään papin viran avaaminen naisille kirvoittaa joiltakin edelleen hyvin vahvoja ns. kaltevan pinnan väitteitä, joilla ei tietysti ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Ne ovat tuollaisten lausujien omia mielikuvia ja hengellisiä uhkakuvia, joihin niitä lausuvat saattavat jopa itse uskoa. Perusväite tuollaisissa menee jotenkin niin, että papin viran avaaminen naisille merkitsi luopumisen alkua tai syvenemistä ja sen jälkeen monet muutkin ”pahat” asiat ovat luikerrelleet kirkkoon.”
Minulla on erilainen näkökulma blogistin esittämään ”siunaukseen”. Vakavat Raamattu-teologiset ongelmat eivät ole vain naispappeuden vastustajien ”omia mielikuvia”, joilla ”ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä”, vaan ne voidaan dokumentoida monin tilastotiedoin ja Raamattu-teologisin argumentein.
Suuri osa em. tilastoista on lisäksi Kirkon tutkimuskeskuksen omaa materiaalia. Olen koonnut tästä em. faktoja ja henk.koht. havaintojani kokoavan luentosarjan. – Tästä voitte uskoakseni havaita, ettei tämä kommenttini ole vain tyhjiä sanoja. Kommenttini perustelut löytyvät alla olevista linkeistä:
https://www.youtube.com/watch?v=1Ivvl7u6S8w
https://www.youtube.com/watch?v=8E7_WZuP37Q&t=4s
https://www.youtube.com/watch?v=Z6_yBjx8afc
https://www.youtube.com/watch?v=5_XbMeLdpTo
Manu, Arvostan asiallista kommenttiasi ja pyrkimystä nostaa papin viran avaamista naisille vastakkaisia argumentteja. Niitäkin todella on. Samalla kuitenkin viittaan asiassa pitkään ja syvällisesti tehtyyn eksegeettis-dogmaattiseen työskentelyyn, joka edelsi tuota virkapäätöstä. Päätöshän tehtiin teologisin perustein vaikka pontimena olivat asiaa ajavilla toki myös tasa-arvoargumentit. Tuolla kaltevan pinnan jutulla en viittaa sinunkaltaiseen asialliseen teologiin vaan heihin, jotka maalaavat esim. kirkostamme hyvin eriskummallisen kuvan ja toimivat siten hengellisesti melko vastuuttomasti – sitä tietysti itse tiedostamatta.
Kiitos Toivo kunnioittavasta vastauksestasi.
Eero Huovisen mukaan (Nainen ja pappisvirka, 1979), naispappeutta puoltavat argumentit jakaantuivat moneen eri suuntaan. Hän myös toteaa kuvauksessaan, etteivät useat osapuolet halua perustaa kantaansa ainoastaan Raamattuun. – Huovisen mukaan keskustelun tiimellyksessä esitettiin myös näkemys, jonka mukaan ”Pyhän Kirjan siteraaminen on jokseenkin hedelmätöntä puuhaa…”
Huovinen kiteyttää em. keskustelua mm. näin: ”On nimittäin ilmeistä, että kysymystä raamatullisten argumenttien asemasta ei voida asettaa pelkistettyyn vaihtoehtoon: onko Raamattu normatiivinen vai ei. Pikemminkin kysymys on sen selvittämisestä, millä tavalla Raamattua pidetään naispappeusongelman kannalta ohjellisena.”
Minun nähdäkseni tämä viimeinen sitaatti kuvaa todellisuutta paremmin kuin väittämä naispappeuteen päätymisestä pitkään ja syvällisesti tehdyn eksegeettis-dogmaattisen työskentelyn hedelmänä. – Nähdäkseni nykyään Suomen ev.lut. kirkossa vallisevaan virkakäytäntöön päädyttiin lähinnä sen takia, ETTEI Raamattua nähty sillä tavalla ohjeellisena, että Raamatusta nouseva malli ohjaisi kirkon virkakantaa. Tällöin kyseessä ei ole varsinaisesti eksegeettis-dogmaattinen lopputulema, vaan pikemminkin hallinnollinen enemmistöpäätös.
Manu, Tuo myös on hieman tulkinnanvarainen asia – tuo sinun tulkintasi päätöksen taustasta ja perusteista!
Toivo,
Olenko kuitenkin oikeassa siinä, että eräs ratkaiva asia oli Mannermaan ns. kahden korin malli, jossa virka luettiin muuttuvien asioiden joukkoon?
Jos muistan tässä oikein, se tarkoittaa sitä, että naispappeuden avaamisessa myönnettiin tällä tavalla muutos alkuperäiseen kirkolliseen & raamatulliseen malliin nähden.
Jos muistan oikein, tällöin myös Huovisen (ennen varsinaista päätöstä kirjoitettu) kirja osuu siinä oikeaan, ettei Raamattua ja kirkon apostolista traditiota nähty sillä tavalla ohjeellisena, että siitä nouseva malli ohjaisi Suomen ev.lut. kirkon virkakantaa.
Manu, Tunnustan, että minunkin pitää nuo tarkistaa – jos ennätän noista lähteistä. Se vahva muistikuva kuitenkin on, että virkapäätös pyrittiin tekemään ja tehtiin teologisin argumentein. Joku prosessia paremmin muistava voisi vastata näihin asioihin (jos sattuu tätä lukemaan!). Yritän itsekin etsiä, mitä tuolloin oikein lausuttiin. Joka tapauksessa Mannermaa ja Huovinen olivat keskeisiä teologeja. Muistelen myös, että entinen oma piispani Kalevi Toiviainen olisi kirjoittanut jotakin aiheesta. Hänhän oli aluksi viran avaamista (naisille) vastaan, mutta muutti sitten prosessin aikana kantaansa koska vakuuttui nimenomaan teologisista perusteista (ainakin siitä ettei ollut teologisia perusteita olla avaamatta virkaa naisille).
Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka oli meidänkin kotikirjastossamme. Vähensimme muutossa kirjoja joten en muista, onko se kotona enää. Pitää tarkistaa.
Tuo Mannermaan kahden korin argumentti on minulla vain muistitietoa, mutta ymmärtääkseni se on aika keskeinen monen muunkin mielestä.
Kalevi Toiviainen tosiaan epäröi muistaakseni aivan viime tippaan ja teki lopulta äkkikäännöksen naispappeusmyönteiselle kannalle. Se ei tainnut silti olla kovin luja päätös, koska eräs ystäväni muistelee välillä, että asiasta ei ollut sittemmin kovin helppo puhua. Sama ystäväni muistaa myös sen, että R. Sollamo olisi sanonut jotenkin tähän tapaan:
”Jos naispappeutta arvioitaisiin Paavalin perusteella, vastaus olisi selvä, mutta kuka nyt Paavalia uskoisi!”
Jos nämä detaljit eivät ole aivan lööperiä, niin ei voi välttyä siltä ajatukselta, ettei em. virkaratkaisun perusta lepää kovin vahvalla Raamattu-teologisella pohjalla.
Ilmeisesti ns. Ilkko kakkoseen mennessä silloinen, vasta virkaan astunut, mutta virkakysymyksessä taustalla pitkään ahkerasti ”politikoinut” arkkipiispa John Vikström oli onnistunut kääntämään Tuomo Mannermaan ja Kalevi Toiviaisen pään virkakysymyksessä…
Tuo Huovisen kirja kannattaa kyllä ehdottomasti lukea, koska se on kirjoitettu useita vuosia ennen naispappeuspäätöstä ja on suhteellisen tasapuolinen. Henkilökohtaisesti suosittelen vaikkapa Simo Kivirannan ”katkelmia,” – Kivirantahan toimi v. 1968 asetetun naispappeuden edellytyksiä tutkineen virkakomitean sihteerinä, kun Teinonen jo varhain näki mitä tuleman pitää: vaikka raamatulliset ja teologiset argumentit ovat viran avaamista vastaan, se ei tule merkitsemään lopulta mitään. Ja niin siinä sitten kävi. Sosiaalinen paine oli kova, ja muun muassa kahden korin mallin kehittänyt Mannermaa käänsi yllättäen nutun toisinpäin.
Ei naispappeus maailmanloppu ole ollut, heinäsirkat lähtivät lentoon jo aiemmin. Miettiä tosin voi sitäkin, että kaikkialla maailmassa naispappeuden hyväksyneet kirkot, toisin sanoen liberaalit kirkot, kutistuvat – ja konservatiiviset kasvavat.
Kari-Matti: Tämä nyt on melkoinen ja mutkat suoriksi oikova päätelmä tai johtopäätös: ”Ei naispappeus maailmanloppu ole ollut, heinäsirkat lähtivät lentoon jo aiemmin. Miettiä tosin voi sitäkin, että kaikkialla maailmassa naispappeuden hyväksyneet kirkot, toisin sanoen liberaalit kirkot, kutistuvat – ja konservatiiviset kasvavat.”
Voisikohan kirkkojen kasvulle tai ”kuihtumiselle” olla muitakin syitä. Samoin kommenttisi prosessista oikoo mutkia suoriksi. Eivät vakavaa teologista työtä tehneet yht´äkkiä vain ”kääntäneet nutun toisinpäin”. Kyllä argumentaatio oli hieman toisella tasolla.
Toivo, sen verran olen inhorealisti, että luulen, että ”vakavaakin teologista työskentelyä” harrastaneisiin saattavat vaikuttaa yllättävänkin vahvasti ns. sosiaalipsykologiset syyt, ts. minne tuuli puhaltaa…loppujen lopuksi teologinen argumentaatio oli melko simppeliä virkakysymyksessä eikä voi olla huomaamatta siinä tiettyä tarkoitushakuisuutta.
Ja jos puhutaan vakavasta teologisesta työskentelystä, niin sitä mielestäni edustivat Teinosen kirja ”yksi kirkko ja yksi virka”(1973) ja kirkko ja naispappeus (1975).