Manu, Arvostan asiallista kommenttiasi ja pyrkimystä nostaa papin viran avaamista naisille vastakkaisia argumentteja. Niitäkin todella on. Samalla kuitenkin viittaan asiassa pitkään ja syvällisesti tehtyyn eksegeettis-dogmaattiseen työskentelyyn, joka edelsi tuota virkapäätöstä. Päätöshän tehtiin teologisin perustein vaikka pontimena olivat asiaa ajavilla toki myös tasa-arvoargumentit. Tuolla kaltevan pinnan jutulla en viittaa sinunkaltaiseen asialliseen teologiin vaan heihin, jotka maalaavat esim. kirkostamme hyvin eriskummallisen kuvan ja toimivat siten hengellisesti melko vastuuttomasti – sitä tietysti itse tiedostamatta.

Kiitos Toivo kunnioittavasta vastauksestasi.

Eero Huovisen mukaan (Nainen ja pappisvirka, 1979), naispappeutta puoltavat argumentit jakaantuivat moneen eri suuntaan. Hän myös toteaa kuvauksessaan, etteivät useat osapuolet halua perustaa kantaansa ainoastaan Raamattuun. – Huovisen mukaan keskustelun tiimellyksessä esitettiin myös näkemys, jonka mukaan ”Pyhän Kirjan siteraaminen on jokseenkin hedelmätöntä puuhaa…”

Huovinen kiteyttää em. keskustelua mm. näin: ”On nimittäin ilmeistä, että kysymystä raamatullisten argumenttien asemasta ei voida asettaa pelkistettyyn vaihtoehtoon: onko Raamattu normatiivinen vai ei. Pikemminkin kysymys on sen selvittämisestä, millä tavalla Raamattua pidetään naispappeusongelman kannalta ohjellisena.”

Minun nähdäkseni tämä viimeinen sitaatti kuvaa todellisuutta paremmin kuin väittämä naispappeuteen päätymisestä pitkään ja syvällisesti tehdyn eksegeettis-dogmaattisen työskentelyn hedelmänä. – Nähdäkseni nykyään Suomen ev.lut. kirkossa vallisevaan virkakäytäntöön päädyttiin lähinnä sen takia, ETTEI Raamattua nähty sillä tavalla ohjeellisena, että Raamatusta nouseva malli ohjaisi kirkon virkakantaa. Tällöin kyseessä ei ole varsinaisesti eksegeettis-dogmaattinen lopputulema, vaan pikemminkin hallinnollinen enemmistöpäätös.

Manu, Tuo myös on hieman tulkinnanvarainen asia – tuo sinun tulkintasi päätöksen taustasta ja perusteista!

Toivo,

Olenko kuitenkin oikeassa siinä, että eräs ratkaiva asia oli Mannermaan ns. kahden korin malli, jossa virka luettiin muuttuvien asioiden joukkoon?

Jos muistan tässä oikein, se tarkoittaa sitä, että naispappeuden avaamisessa myönnettiin tällä tavalla muutos alkuperäiseen kirkolliseen & raamatulliseen malliin nähden.

Jos muistan oikein, tällöin myös Huovisen (ennen varsinaista päätöstä kirjoitettu) kirja osuu siinä oikeaan, ettei Raamattua ja kirkon apostolista traditiota nähty sillä tavalla ohjeellisena, että siitä nouseva malli ohjaisi Suomen ev.lut. kirkon virkakantaa.

Manu, Tunnustan, että minunkin pitää nuo tarkistaa – jos ennätän noista lähteistä. Se vahva muistikuva kuitenkin on, että virkapäätös pyrittiin tekemään ja tehtiin teologisin argumentein. Joku prosessia paremmin muistava voisi vastata näihin asioihin (jos sattuu tätä lukemaan!). Yritän itsekin etsiä, mitä tuolloin oikein lausuttiin. Joka tapauksessa Mannermaa ja Huovinen olivat keskeisiä teologeja. Muistelen myös, että entinen oma piispani Kalevi Toiviainen olisi kirjoittanut jotakin aiheesta. Hänhän oli aluksi viran avaamista (naisille) vastaan, mutta muutti sitten prosessin aikana kantaansa koska vakuuttui nimenomaan teologisista perusteista (ainakin siitä ettei ollut teologisia perusteita olla avaamatta virkaa naisille).

Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka oli meidänkin kotikirjastossamme. Vähensimme muutossa kirjoja joten en muista, onko se kotona enää. Pitää tarkistaa.

Tuo Mannermaan kahden korin argumentti on minulla vain muistitietoa, mutta ymmärtääkseni se on aika keskeinen monen muunkin mielestä.

Kalevi Toiviainen tosiaan epäröi muistaakseni aivan viime tippaan ja teki lopulta äkkikäännöksen naispappeusmyönteiselle kannalle. Se ei tainnut silti olla kovin luja päätös, koska eräs ystäväni muistelee välillä, että asiasta ei ollut sittemmin kovin helppo puhua. Sama ystäväni muistaa myös sen, että R. Sollamo olisi sanonut jotenkin tähän tapaan:

”Jos naispappeutta arvioitaisiin Paavalin perusteella, vastaus olisi selvä, mutta kuka nyt Paavalia uskoisi!”

Jos nämä detaljit eivät ole aivan lööperiä, niin ei voi välttyä siltä ajatukselta, ettei em. virkaratkaisun perusta lepää kovin vahvalla Raamattu-teologisella pohjalla.

Ilmeisesti ns. Ilkko kakkoseen mennessä silloinen, vasta virkaan astunut, mutta virkakysymyksessä taustalla pitkään ahkerasti ”politikoinut” arkkipiispa John Vikström oli onnistunut kääntämään Tuomo Mannermaan ja Kalevi Toiviaisen pään virkakysymyksessä…

Kari-Matti: Tämä nyt on melkoinen ja mutkat suoriksi oikova päätelmä tai johtopäätös: ”Ei naispappeus maailmanloppu ole ollut, heinäsirkat lähtivät lentoon jo aiemmin. Miettiä tosin voi sitäkin, että kaikkialla maailmassa naispappeuden hyväksyneet kirkot, toisin sanoen liberaalit kirkot, kutistuvat – ja konservatiiviset kasvavat.”
Voisikohan kirkkojen kasvulle tai ”kuihtumiselle” olla muitakin syitä. Samoin kommenttisi prosessista oikoo mutkia suoriksi. Eivät vakavaa teologista työtä tehneet yht´äkkiä vain ”kääntäneet nutun toisinpäin”. Kyllä argumentaatio oli hieman toisella tasolla.

Toivo, sen verran olen inhorealisti, että luulen, että ”vakavaakin teologista työskentelyä” harrastaneisiin saattavat vaikuttaa yllättävänkin vahvasti ns. sosiaalipsykologiset syyt, ts. minne tuuli puhaltaa…loppujen lopuksi teologinen argumentaatio oli melko simppeliä virkakysymyksessä eikä voi olla huomaamatta siinä tiettyä tarkoitushakuisuutta.

Ja jos puhutaan vakavasta teologisesta työskentelystä, niin sitä mielestäni edustivat Teinosen kirja ”yksi kirkko ja yksi virka”(1973) ja kirkko ja naispappeus (1975).