PaKkaUSvirHe

valeasut

 

Aina et voi saada sitä mitä tilaat.  Pakkausvirheen takia olet näinä päivinä voinut tölkkiolutta ostaessasi saadakin cola-juomaa. Vastaavasti cola-juomasi on saattanut muuttua keskikaljaksi.

Tuollaiset juomien kohdalla tapahtuneet pakkausvirheet eivät ole jokapäiväisiä. Sen sijaan ihmisten suhteen ulkonäkö, pakkaus sekin, pettää paljon useammin. Kaunottaren sisällä saattaakin elää Hirviö, hyvännäköinen nuori mies osoittautuukin alle aikayksikön Siaksi. Silti me jonkinlaisen kyökkipsykologian turvin pyrimme vaikkapa nettikuvista päättelemään  ihmisestä jotakin syvällisempää pelkän pärstäkertoimen perusteella.

Tahdomme näyttää parhaat puolemme, esiintyä aina itsellemme edullisimmassa valossa. Haavamme nuolemme yksin, takaiskuista pyrimme selviytymään kuin vieteriukot. Jos kaadumme 10 kertaa, niin nousemme 11 kertaa ylös ja toteamme hymyä tavoitellen, että ei tässä käynyt kuinkaan.

Tällainen asennoitumistapa, joka kieltää haavoittumasta ja olemasta heikko, ei ole realistinen. Myönteinen ajattelu auttaa kyllä tsemppaamaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Liika on kuitenkin aina liikaa. Kuntosaleilla tunninpitäjät hokevat, että Jaksaa, jaksaa, mutta eräänä päivänä tulee kuitenkin vastaan murtumispiste.  Menemme rikki.

Tulee hetki, jolloin omat voimat, ilo ja mielekkyys katoavat. En ollutkaan oman elämäni sankari, en Teräsmies tai Supernainen. Olenkin savea, särkynyt saviruukku. Kesti aikansa, ennen kuin tajusin sen. Ja vielä enemmän aikaa, että uskalsin sen ääneen tunnustaa.  En pysty itseäni korjaamaan.  Minun on annettava elämäni ohjat sille, joka minut valmisti. Joko hän muotoilee saviruukkuni uuteen uskoon tai keksii rikkinäisyydelleni uuden tarkoituksen.

Kutkuttava ajatus: Voinko jo piankin saada tietää, millaiseksi ihmiseksi minut on alun perin tarkoitettu?  Tiedän, Jumala, että vanhempani tahtoivat aikoinaan lapsen, tytön tai pojan, samantekevää. Mutta sinä, Luojani, tahdoit juuri minut. Kiitos siitä. Nyt kyselen, olenko jo riittävän pitkällä kaikesta turhasta luopumisessa, niin että mikään ei enää pääsisi väliimme?  Totinen pyyntö: Maailma on muuttunut toisenlaiseksi kuin minä ja minulla on paljon menneeseen aikaan viittaavia ajatuksia, sanoja ja maneereita. Anna minulle uusi mieli, uudet sanat, uusi kieli. Anna minun edelleenkin palvella sinua uskossa ja lähimmäisiäni rakkaudessa. Ja pitää raollaan ikkunaa iankaikkisuuteen, ettei totuus unohtuisi.

* * * * * * * *

Kuuntele Saviruukku-laulu:

https://youtu.be/wNE9mszaIrc

 

Kuvateksti: Valkeat vaatteet eivät aina kerro puhtaudesta...

7 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hieno kirjoitus, Hannu!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Kiitos!

    Jostakin nousi mieleeni Troijan hevonen. Eikös se ollut sellainen, minkä sisällä kuljetettiin tuho leiriin?

    Onko meilläkin esim. nykykristillisyydessä “pakkausvirheitä”, niin että leiriin tuodaan kaunis lahjapaketti, mikä käytäntöön laitettuna osoittautuukin joksikin muuksi tai jopa turmiolliseksi?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Salme: Joo, sellainenhan se Troijan lahjaheppa oli. Nökötti portin edessä lahjana, viholliset mahassaan. Ja sitten kun tuli yö, tuli myös noutaja…

      Oireellista, että troijalaiseksi kutsutaan myös muuatta tietsikan haittaohjelmaa, joka käyttää samaa harhautustemppua.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Muuan kollega arvelee, että Saviruukku-kappale sisältää ajatusvirheen.

    Tuo “saviruukku” -laulu perustuu Raamatun tekstin väärään tulkintaan. Kysehän ei ole jo poltetusta ruukusta, joka särkyy ja jonka kappaleista Jumala sitten liimailee kokoon jonkinlaisen kipon, vaan jo muovatusta, mutta vielä polttamattomasta saviastiasta, johon valaja ei ole tyytyväinen ja jonka hän heittää sellaisena, polttamattomana ja plastisena massana, maahan noukkiakseen sen sitten taas sieltä ja dreijatakseen siitä onnistuneen pilkkumin. Ei niin, että asian ajatus kauheasti muuttuisi, mutta minua sekä häiritsee että huvittaa, kuinka vääristä mielikuvista tulee “oikeita” aina lauluja myöten

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Kollega hyvä. Jäin miettimään tuota ajatusvirhettä. Edelleenkin ajattelen, että saviastia voi mennä rikki jo uunissa tai särkyä käytössä. Vanhojen savenvalajien mukaan rikki menneistä saviastioista tehdään kuin tehdäänkin uusia astioita. Kehtaavat vielä väittää sellaistakin, että rikki menneistä astioista tehdään kaikkein parhaimmat astiat.

      Tämänkertaista bloggaustani työstäessäni ajattelin just jetsulleen silleen, että me kaikki olemme kuin särkyneitä saviruukkuja, mutta Savenvalaja tekee meistä uuden ruukun. Särkymisessä on siis lopultakin suuri siunaus, sillä vain särkynyt sydän kaipaa Jumalan eheyttävää / parantavaa työtä. Ei siis ole kyse paikkailemisesta vaan uudesta luomuksesta! Savi on aina käyttökelpoista. Rikkinäinen ruukku rusennetaan vasaralla alkutekijöihinsä ja liitetään uuteen seokseen.

      Mitäs mieltä muut ovat? Miten te olette ymmärtäneet tämän kohdan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvää ja lohduttavaa luettavaa. Vain sydämestä voi vuotaa tuollaista.

    Raamatusta löytyy ajatus: “Kaikesta kyllänsä saanut”, kun ihminen on tullut valmiiksi ja luopunut kaikesta, niin onko hän sitten kyllänsä saanut? Olisi hienoa, jos voisi lähteä täältä kaikesta kyllänsä saaneena.

    Halun haihatus ja turhan pyyntö on ihmisessä niin kovin syvällä… Onneksi Herra riisuu pois vanhaa ja pukee uusiin vaatteisiin, päivä päivältä ja hetki kerrallaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Kyllä kai niitä uusia saviastioita tehdään rikotuista tai rikki menneistä saviastioista.

    Se polttamisvaihe on saviastian teossa se vaikein, kun uunin kuumuus pitää olla täsmälleen oikea, muuten astiat menevät rikki jo tekovaiheessa.

    Välillä tuntuu, että joskus astia (ihminen) menee niin rikki, että sitä ei saa enää kokonaan korjattua vaan säröt jäävät näkyviin. Sanotaan, että sellaisista astioista (ihmisistä) lähtee kaunein ääni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121