Odottelin kaikessa rauhassa vuoroani sydänfilmiin, kun rintataskussa kilahti. Ensin luulin pumpun ottavan aikalisän, mutta se olikin kännykkä. Tarkemmin facebookin tapahtumailmoitus. Aholansaaren teologikokous alkaa tänään ja kohta. Minut oli kutsuttu, mutta olinkin teillä ja aitovierillä. Tai siis aluesairaalassa. Sydämessä ei kylläkään ollut mitään vikaa. Kunhan tuhlattiin yhdessä veronmaksajien rahoja.
Ahoi! Aholansaareen. Paavon pirtissä tarkkaillaan maailmaa. Aloitusiltana oli mielenkiintoinen Jussi Rytkönen: ”Kansankirkon hautajaiset ja aikamme vaietut puheenaiheet. Journalistin näkökulma länsimaisen ihmisen kriisiin Suomessa.” Toivottavasti se julkaistaan jossain, mielellään täällä Kotimaassa. 24. Muissa alustuksissa pohdittiin Martti Simojokea, Heikki Räisästä ja Qumranin tutkimusta. Ainakin viimeisessä on kysymys kuolleista henkilöistä, joten levätkööt rauhassa.
Kansankirkon kuolemaan soisi sopivan sen ikivanhan ja kuluneen vitsin, joka lienee Mark Twainilta lähtöisin. The reports of my death have been greatly exaggerated. Riippuu tietenkin siitä merkityksestä, jonka kansankirkko-käsitteelle antaa, toivooko sen hiljalleen kuolevan vai sinnittelevän hengissä vastakkaisista huhuista huolimatta. Kansankirkolle on viime vuosisadalla annettu niin monta määritelmää ja tulkintaa, että niiden teologisiin perusteisiin tutustuessa tukehtuu. Siinä mielessä kaipaakin Martti Simojokea, joka oli ainakin selkeä ajatuksissaan ja toimissaan.
Kansankirkon ominaisuuksiin kuuluu, että se on kuin kuminauha. Joustaa kauas keskiöstä. Jos kansan etiikka etääntyy kirkon ihanteista ja sen ajatustavat kirkon uskosta, alkaa kuminauhan venyminen. Jossain tulee vastaan viimeinen sentti ja sitten napsahtaa.
Torstain ohjelmassa – eli tänään – kerrotaan Siionin virsien uudistuksen vaikutelmista. Viimeksi kun otin siihen kantaa, sain postilaatikkoni paukkumaan. Antaa olla nyt. Herättäjä-juhlien aikoihin annoin myös valistaa itseäni totuudella siitä, mitä on uskovaisuus, viidesläisyys ja ratkaisukristillisyys. Jostain syystä mieleeni kipusi silloin Platonin ideaoppi. Sen mukaan jossain ideamaailmassa on olemassa viidesläisyyden prototyyppi. Tarvitaan körttiläinen tietäjä, joka näkee ideamaailmaan asti ja kertoo, millaista viidesläisyys on. Ja päinvastoin, löytyy myös viidesläinen tietäjä, joka selittää, millainen on körttiläisyyden idea, joka tosin reaalimaailmassa on muuttunut jo kokonaan toiseksi.
Kun pirtin akkunasta ei näy mieluinen maisema, sen voi maalata siihen. Samanlaisella raskaalla pensselillä sutivat ulkopuolisetkin. Toivottavasti Paavon pirtissä on puhtaat ikkunat. Silloin niistä näkyvä kuva on kirkas ja tosi. Katsottiin sitten ulos tai sisään.
Kokeilin, voiko ensimmäinen kommentoija johtaa keskustelun mieleisekseen. En ihan onnistunut. Siltikin olen sitä mieltä, että evankeliumin julistaminen ei ole bisnestä. Juha Nuppola hokee väitettä, että lapset pitää varjella ideologioilta. Ihan kuin he voisivat kasvaa umpiossa. Koko ajanhan lapsillekin syötetään indoktrinaatiota. Kasvottomia ja vastuuttomia oheiskasvattajia kyllä riittää! Kristilliseen kasvatukseen ainakin koetetaan sisällyttää myös vastuu lapsesta. Sekä markkinavoimat että monet ideologiat kokevat nämä vastuulliset kasvattajat uhkaksi omalle menestykselleen, ja siksi koettavat kyseenalaistaa niiden oikeutuksen.
Unohtui sanoa että aina kun Raamatussa puhutaan avioliitosta, tarkoitetaan miehen ja naisen suhdetta. Toistaiseksi vielä kukaan selittäjä ei ole tullut selittämään jotain avioliittoa käsittelevää kohtaa sanomalla: eihän tässä puhuta mitään avioliiton osapuolista.
Tämä on varmaan tarkoitettu tuonne Heikki Lepän blogiin.
Jos poistaa Paavon pirtistä sähkövalot, pistää päreen palamaan, omaan sopivan melankoliaan taipuvan persoonallisuuden ja sulkee silmät, voi hyvin kuvitella kuulevansa Wilhelmi Malmivaaran kaikkea muuta kuin iloista pelastusvarmuutta todistavaa saarnaa:
” – – siihen ei kilvoittelevalla ihmisellä ole mitään muuta vastattavaa kuin että väärin on kaikki mennyt, väärin kaikki tehty, väärää on ollut kulkuni, väärää lähtö, väärää jatko, väärää lukemiseni, veisuuni rukoukseni, väärää kilvoitus, väärää koko homma, en ole askeltakaan eteenpäin päässyt, vaan ulkokohtaisella mielellä olen Kaikkivaltiasta puhutellut ja lähestynyt.”
Aika eri tavalla tulkitsen tuon Malmivaaran tekstin. Minulle se on saarna iloisesta pelastusvarmuudesta. Koska voin jättää kaikki olemattomat omat ansioni tien poskeen ja turvata Jeesuksen pelastustyöhön, minulla ei ole mitään syytä melankoliaan.
Olisikohan körtit Ristijärvellä nielleet tuon ”iloisen pelastusvarmuuden?” Epäilen.
En osaa sanoa mitään ristijärjeväisten puolesta. En ylipäänsä osaa sanoa mitään toisten ihmisten pelastumisvarmuudesta tai sen puuttumisesta. Sanoin vain oman kommenttini tuohon Malmivaara-sitaattiin.
Jokunen vuosi sitten kuulin Aholansaaressa saarta kutsuttavan körttiläisyyden kehdoksi. Illalla pirtissä oivalsin, että metafora on epätarkka ja sanoin sen ääneenkin. Aholansaari ja pirtti ovat körttiläisyyden kohtu, pirtti aineellista olemistaan myöten. Ihmisen pysyvä tietoinen tai luultavasti enemmän tiedostamaton kaipuu on palata kohdun lämpöön ja turvaan, symbioosiin jota reggressio osaltaan on. Lopullisesti taidamme siihen kuitenkin yltää vasta, kun maaksi tulemme jälleen.