Istun ja katson kasvojasi. Kuu tähystää taivaalta. Kuukin julistaa.

Miksi et jo jätä minua. Sinä ja majesteetilliset piirteesi. Miksi kidutat minua.

Pakotat ottamaan elämän vakavasti. Alistumaan syvällisyydelle. Sille, että kaikessa on merkitys ja mieli, korkeampi totuus.

Etkö näe, miten me kärsimme. Kärsimme niistä kerroksista, jotka olet eteemme laskenut yksi kerrallaan ja sanonut, käykää syvälle. Etsikää maan hiljaiset, olkaa maan hiljaiset. Olkaa valo, olkaa suola, olkaa hapate, olkaa sitä, tätä ja tuota. Olkaa, olkaa ja olkaa!

Etkö näe, miten kohtuuttomia ovat vaatimuksesi. Miten syvältä rusentavia, miten kipeitä.

Ottakaa ristinne, sanot. Ottakaa ristinne.

Miksi seuraat minua? Miksi et anna minun vain mennä? En tahdo kulkea niitä polkuja, joita eteeni piirrät! Poljen omat latuni, minun yksin! Vähemmän syvät, vähemmän vakavat. Iloiset ja kepeät, sellaiset, joissa pienet tai suuremmat kolhut eivät satuta.

Sinun polkusi satuttavat. Koska sanot, että elämä on otettava todesta. Silloin käy niin, että pienet naarmut repeävät viilloiksi, jotka vuotavat pitkään. Kun ihmiset ottaa vakavasti. Ystävät, perheen, sulhasen. Työn. Harrastukset. Levon ja leikin – paitsi Sinun kanssasi mikään ei ole leikkiä. Mikään!

Etkö ymmärrä! Tukahdutat lapsesi merkityksellisyyteen. Me haluamme olla vapaita, haluamme elää ihan tavallista elämää, joissa asioilla on suhteellinen arvo. Sinä vaadit aina Absoluuttista Arvoa, Absoluuttista Totuutta. Miten me voisimme ottaa sellaisen kuorman vastaan? On kuin kaataisit tonneittain metallia puutarhaamme ja sanoisit tehkää siitä jotakin. Ja siinä sitten tuijotamme massiivista leiviskäämme, talenttia. Liian isoa, liian leveää, liian korkeaa, liian painavaa. Ja Sinä vain sanot, ota, se on lahja – laita lahja kasvamaan. Ja minä otan ja hautaudun sen alle.

Etkö Sinä voisi joskus kuljettaa meille ihan tavallista hiekkaa? Sellaista sileää pientä hiekkaa, joka juoksee kevyesti sormiemme läpi. Jonka saamme helposti hiekkalaatikoihin. Ja laatikoihin kaupunkeja ja linnoja, teitä ja toreja. Kevyttä ja pientä. Ja me toisimme pienet leikkiautomme leikkikaupunkiimme ja huristaisimme menemään. Iloitsisimme kevyestä, helposta tavasta kulkea. Ei tarvitsisi tarpoa suossa ja työntää mädäntyneitä vesimassoja edellään. Saisi ajatella, että tämä riittää, näin on hyvä. Ei olisi koko ajan vähällä hukkua.

Niin Jumala. Näetkö, mitä armosi tekee. Kasautuu jalkoihini vesimassoiksi ja kiskoo mukanaan. Ja kun minä hukun, Sinä sanot: ui.

Jos eläisin, kuten haluan, hiukan kevyemmin, hiukan pienemmin, hiukan vähemmillä merkityksillä, minun elämänikin olisi kevyempää, pienempää ja kyllä, pinnallisempaa, mutta vähemmän satuttavaa. Olisin turvassa lämpimissä pintavesissä. Ja Sinäkin voisit rentoutua välillä, katsoa lillutteluani ja sanoa, että näin on hyvä.

Sen sijaan jahtaat minua. Aina kun luulen, että sain kadotettua Sinut nurkan taakse, ilmestyt toisesta vastaan. Kaappaat sormiesi puristukseen. Muistutat, että elämä on otettava vakavasti, minun on otettava itseni vakavasti, pantava kaikki peliin, koko liian painava leiviskä.

Ei auta, Isä, ei auta, huokaan aina. 

Minä alistun ja otan elämän vakavasti. Se tietää unettomia öitä, tärkeitä töitä, tuhansia tunteita, joista monet uppoavat syvään kuin rauta. Ja kun jotakin sattuu, suistuu kaikki raiteilta, suistun minä raiteilta. Kun minun omalla tavallani niin ei koskaan kävisi.

Ja aina, aina sinä katsot minua. Katsot ja kehotat – kehotat kasvamaan omaan todelliseen mittaani.

*****

Huom. Tämä teksti on helppo tulkita väärin, etenkin tällä blogialustalla. Lukekaa sitä esseetyyppisenä kaunokirjallisuuden rajalla leikittelevänä kirjoituksena, jossa olennaista on Jumalan suuruus ja ihmisen pienuus. Ihmisen nurinniskaisuus ja Jumalan viisaus. Se, miten Jumala asettuu ihmisen, vastaan rimpuilevan mukavuudenhaluisen ja pinnallisen olennon, kanssa dialogiin. Miten rajaton armo on Jumalan kutsu. Paastonaika on yksi niistä ajankohdista, jolloin ihminen voi pysähtyä ja tutkia sydäntään, suhdettaan ylöspäin.

Teksti perustuu nuoruusvuosieni pettymyksiin tärkeissä asioissa, joihin olin panostanut, mutta jotka solahtivat syteen ja saveen. Helpompi olisi ollut jatkaa elämää kepeämällä otteella, jolloin vastaavaa kipua ei enää syntyisi. (No, ei siitä mitään tullut. Yhtä ryppyotsaisena jatkoin taivalta pienen tasapainon hakemisen jälkeen. Olin armosta siihen pakotettu ;)