Paastonajan essee: Jumalan puristusote
Istun ja katson kasvojasi. Kuu tähystää taivaalta. Kuukin julistaa.
Miksi et jo jätä minua. Sinä ja majesteetilliset piirteesi. Miksi kidutat minua.
Pakotat ottamaan elämän vakavasti. Alistumaan syvällisyydelle. Sille, että kaikessa on merkitys ja mieli, korkeampi totuus.
Etkö näe, miten me kärsimme. Kärsimme niistä kerroksista, jotka olet eteemme laskenut yksi kerrallaan ja sanonut, käykää syvälle. Etsikää maan hiljaiset, olkaa maan hiljaiset. Olkaa valo, olkaa suola, olkaa hapate, olkaa sitä, tätä ja tuota. Olkaa, olkaa ja olkaa!
Etkö näe, miten kohtuuttomia ovat vaatimuksesi. Miten syvältä rusentavia, miten kipeitä.
Ottakaa ristinne, sanot. Ottakaa ristinne.
Miksi seuraat minua? Miksi et anna minun vain mennä? En tahdo kulkea niitä polkuja, joita eteeni piirrät! Poljen omat latuni, minun yksin! Vähemmän syvät, vähemmän vakavat. Iloiset ja kepeät, sellaiset, joissa pienet tai suuremmat kolhut eivät satuta.
Sinun polkusi satuttavat. Koska sanot, että elämä on otettava todesta. Silloin käy niin, että pienet naarmut repeävät viilloiksi, jotka vuotavat pitkään. Kun ihmiset ottaa vakavasti. Ystävät, perheen, sulhasen. Työn. Harrastukset. Levon ja leikin – paitsi Sinun kanssasi mikään ei ole leikkiä. Mikään!
Etkö ymmärrä! Tukahdutat lapsesi merkityksellisyyteen. Me haluamme olla vapaita, haluamme elää ihan tavallista elämää, joissa asioilla on suhteellinen arvo. Sinä vaadit aina Absoluuttista Arvoa, Absoluuttista Totuutta. Miten me voisimme ottaa sellaisen kuorman vastaan? On kuin kaataisit tonneittain metallia puutarhaamme ja sanoisit tehkää siitä jotakin. Ja siinä sitten tuijotamme massiivista leiviskäämme, talenttia. Liian isoa, liian leveää, liian korkeaa, liian painavaa. Ja Sinä vain sanot, ota, se on lahja – laita lahja kasvamaan. Ja minä otan ja hautaudun sen alle.
Etkö Sinä voisi joskus kuljettaa meille ihan tavallista hiekkaa? Sellaista sileää pientä hiekkaa, joka juoksee kevyesti sormiemme läpi. Jonka saamme helposti hiekkalaatikoihin. Ja laatikoihin kaupunkeja ja linnoja, teitä ja toreja. Kevyttä ja pientä. Ja me toisimme pienet leikkiautomme leikkikaupunkiimme ja huristaisimme menemään. Iloitsisimme kevyestä, helposta tavasta kulkea. Ei tarvitsisi tarpoa suossa ja työntää mädäntyneitä vesimassoja edellään. Saisi ajatella, että tämä riittää, näin on hyvä. Ei olisi koko ajan vähällä hukkua.
Niin Jumala. Näetkö, mitä armosi tekee. Kasautuu jalkoihini vesimassoiksi ja kiskoo mukanaan. Ja kun minä hukun, Sinä sanot: ui.
Jos eläisin, kuten haluan, hiukan kevyemmin, hiukan pienemmin, hiukan vähemmillä merkityksillä, minun elämänikin olisi kevyempää, pienempää ja kyllä, pinnallisempaa, mutta vähemmän satuttavaa. Olisin turvassa lämpimissä pintavesissä. Ja Sinäkin voisit rentoutua välillä, katsoa lillutteluani ja sanoa, että näin on hyvä.
Sen sijaan jahtaat minua. Aina kun luulen, että sain kadotettua Sinut nurkan taakse, ilmestyt toisesta vastaan. Kaappaat sormiesi puristukseen. Muistutat, että elämä on otettava vakavasti, minun on otettava itseni vakavasti, pantava kaikki peliin, koko liian painava leiviskä.
Ei auta, Isä, ei auta, huokaan aina.
Minä alistun ja otan elämän vakavasti. Se tietää unettomia öitä, tärkeitä töitä, tuhansia tunteita, joista monet uppoavat syvään kuin rauta. Ja kun jotakin sattuu, suistuu kaikki raiteilta, suistun minä raiteilta. Kun minun omalla tavallani niin ei koskaan kävisi.
Ja aina, aina sinä katsot minua. Katsot ja kehotat – kehotat kasvamaan omaan todelliseen mittaani.
*****
Huom. Tämä teksti on helppo tulkita väärin, etenkin tällä blogialustalla. Lukekaa sitä esseetyyppisenä kaunokirjallisuuden rajalla leikittelevänä kirjoituksena, jossa olennaista on Jumalan suuruus ja ihmisen pienuus. Ihmisen nurinniskaisuus ja Jumalan viisaus. Se, miten Jumala asettuu ihmisen, vastaan rimpuilevan mukavuudenhaluisen ja pinnallisen olennon, kanssa dialogiin. Miten rajaton armo on Jumalan kutsu. Paastonaika on yksi niistä ajankohdista, jolloin ihminen voi pysähtyä ja tutkia sydäntään, suhdettaan ylöspäin.
Teksti perustuu nuoruusvuosieni pettymyksiin tärkeissä asioissa, joihin olin panostanut, mutta jotka solahtivat syteen ja saveen. Helpompi olisi ollut jatkaa elämää kepeämällä otteella, jolloin vastaavaa kipua ei enää syntyisi. (No, ei siitä mitään tullut. Yhtä ryppyotsaisena jatkoin taivalta pienen tasapainon hakemisen jälkeen. Olin armosta siihen pakotettu ;)
20 kommenttia
Mielenkiintoinen teksti, ja tietenkin myös erinomaisesti kirjoitettu.
Uskonnollisesta viitekehyksestä tarkastellessa teksti on helposti ymmärrettävissä. Siinä on selvää, että ihmisillä(kin) on elämässään tietynlainen risti kannettavanaan, syntisyyden taakka painaa ja armoa on etsittävä.
Omasta uskonnottomasta näkökulmasta tarkasteltuna asetelma on hyvin outo. Ei ole olemassa mitään perusteita sille, että Jumala tieten tahtoen teki ihmisestä yhdenlaisen ja vaatii siltä juuri toisenlaista. Miksi se kaikki ylimääräinen sirkusnumero, kun samaan hintaan ihmisestä olisi voinut sellaisen, jonka ominaisuuksiin kuuluvat automaattisesti ihanteet, joita Jumala ihmiseltä vaatii. Ei ristiriitaisia tavoitteita, ei haluja tai ominaisuuksia, jotka eivät ole Jumalan mieleen.
Ja ei. Vapaa tahto ei ole mikään vastaus. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa nykyäänkään. Meitä ohjaavat monet fysiologiset ja psykologiset toiminnot, joille olemme alisteisia. Nämä fysiologiset ja psykologiset toiminnot olisi aivan hyvin voinut säätää niin, että ne ohjaisivat meitä tekemään luontaisesti Jumalan tahdon.
Kaikki ihmisen ja Jumalan väliset haasteet ovat Jumalan itse aiheuttamia. Mutta miksi?, on ehkä se oleellisin kysymys.
Misku
Kiitos kiitos kauniisti sanoitetusta elämän eri suuntiin vetävien virtausten keskellä koetun kerronnasta
Olipa rankka ja hieno teksti. Tätä täytyy oikein makustella ennen kommentointia
Kiitos Misku Välimäki esseestä ja Antero Syrjänen kommenteista. Teidän tekstejänne oli mukava lukea.
Lisää tätä!
Oikein hätkähdin luettuani tämän. Näinkö suruton minusta on tullut, kun en tunnista merkityksellisyyden vaatimusta enää ja ”olkaa!” on minulle lempeä lupaus eikä käsky. Puhumattakaan Absoluuttisen Totuuden ja Arvon vaatimusta. Juuri niistä koen kristittynä vapautuneeni, koska niitä en ikinä todellakaan tavoittaisi. Pidänkö liikaa oluesta, korttipelistä ja jalkapallosta ja olen ajautunut sivuraiteelle syvähenkisestä elämästä? Vai olenko vaan vaipunut lapsen kaltaiseksi, joka ei enää viitsi muuta kuin sanoa ” tule kanssani Herra Jeesus, sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan” Ja käytä minua, luo tyhjästä uutta, koska itse en ole kuin tomua ja tuhkaa.
Olen usein miettinyt, että mitähän me ihmiset olemme ymmärtäneet väärin. Ahdistumme, näemme paradokseja ja hulluutta, koemme vaatimuksia. Voisimmeko elää enemmän armon, rakkauden ja vapauden kautta? Kertoiko Jeesuskin jo ihmiskunnalle, että olette ymmärtäneet väärin?
Kyllä, EnTheos Isämme suhteeseen arvokas kirjallinen todistus kuin kysely puheenvuoro.
Ilmoita asiaton kommentti