Paaston ajatus ei ole niinkään oma parannus kuin riisutuksi tuleminen omista tarpeista toisten hyväksi.Mutta paastonaikana aloin mietiskellä, mikä sitoo, hyvällä tai huonolla tavalla, ja estää jo eremiittien arvostaman detachment-asenteen saavuttamista.

Epäilisin, että useimpien työelämässä olevien merkittävimmät sidonnaisuudet liittyvät erilaisiin kommunikaatiovälineisiin, tietokoneeksi kutsuttuun datalaskuriin, sähköpostiin ja kännykkään.

Väikkyi mieleen, mistä voisi luopua, kun muutaman vuoden päästä itsellenikin koittaa varhennettu vanhuuseläke, ellei sitten seuraava eduskunta muuta säädä.

Voisi luopua kännykästä, tietokoneesta ja sähköpostista. Tuumailujeni mukaan pankkitunnustuksista ei oikein voisi. Niillä kirjaudutaan monenmoisiin viranomaispalveluihin ja myös laskujen maksaminen onnistuu niiden avuitse.

Olisi vain matkustavaisten ja perinnäiseen postiin lähetettyjen haukkuma- ja kiitoskirjeiden varassa. Vaikkapa kirjastossa voisi kerran kuukaudessa rekisteröityä yhteiskunnan edellyttämiin velvoitteisiin, laskujen maksuun, veroilmoitukseen ja sen sellaisiin.

Ei lukisi enää lehtiotsikoita sähköisestä välineestä aamuisin. Olisiko suuri menetys? Mitä hyödyn siitä, että tiedän Ukrainassa olevan sota? En voi vaikuttaa siihen mitenkään.

Entä jos omaksuisikin asenteen, joka oli sekä Paavo Ruotsalaisella että Georg Henrik von Wrightillä? Ukko-Paavon mukaan lehtiä kannattaa lukea siksi, että tietää, milloin maailmanloppu tulee. Von Wright taas vilkaisi lehdet seisaaltaan eteisessä töihin mennessään ja alkoi laatia aikalaisdiagnoosia niistä riippumatta.

Olisiko tällainen vapautuminen päivittäisistä sidonnaisuuksistaan mielenterveydellisesti ongelmallista? Muuttuisiko kummalliseksi höpöttäjäksi vaiko muurautuisiko faaraoksi, joka alkaisi puhua viisauksia?

Jollain tavoin tuollainen eristäytyminen viehättää. Se ei varmastikaan sovi kaikkien psykofyysiselle rakenteelle. Mutta eikö toisaalta olisi vapauttavaa, jos saisi heittää taaksensa kaiken maailman korskan? Kuuntelisi kaikkia niitä ääniä, jotka ovat peittyneet käytössämme olevien kommunikaatiovälineiden meluun?

Antonios Suuren elämäkertaa on pidetty elämänmuodollisena ihannekuvana. Siinähän on kyse tällaisesta eläkepäivien vietosta. Se on radikaalisti poikkeava siitä kuvasta, jonka mukaisesti jonkin verran haparoivan henkilön tulee antaa 70-vuotispäivähaastattelu, jonka mukaisesti hän seuraa vielä vireästi aikaansa, ulkoilee ja lukee joskus jonkun kirjankin sekä on tärkeä yhteiskunnan jäsen mutakylpyjä rahoittavan yrityksen maksavana asiakkaana sekä muutamankin yhdistyksen aktiivina.

Antoniuksesta ei tiedetty, onko hän edes elossa, muuta kuin sillä perusteella, että hänelle toimitettu ruokakippo oli tyhjä.

Antonios ei ollut saanut minkäänlaista maallista sivistystä vuosikymmeniin. Hän oli sen näkökulmasta idiootti. Mutta hänen sanottiin olevan taivaallisesti sivistetty.

Lopulta väki virtasi katsomaan tätä viisautta. Antonios nousi jonkun kiviröykkiön takaa ja katsahti häntä katsomaan tulleita. Hänen kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista liikahdusta hänen nähdessään viisautta kysyvän väkijoukon. Athanasioksen kuvauksen mukaan hän näytti samalta kuin Heikki Silvennoinen Kummelin sketsissä ”tuhannen euron seteli”.