Kokoomuksen Helsingin kaupunginvaltuutettu Otto Meri kritisoi Twitter-tilillään (28.12.2020) leipäjonoja ja totesi ”ettei ymmärrä tätä ruoka-apuun liittyvää hurskastelua” (Iltalehti 29.12.2020).   Tätä kommentointia lukiessani jäin miettimään sitä, miten kauas päättäjät voivat lipua monen ihmisen ja -kuntalaisensa arjen todellisuudesta. Ja toisekseen, hurskastelua-sana on tässä yhteydessä käytettynä alentava ilmaisu kaikelle sille hyvälle työlle, jota monet seurakunnat ja eri järjestöt säännöllisesti toteuttavat. Monille leipäjonoihin turvautuville ei myöskään ole kysymys hurskastelusta, vaan ja ainoastaan toivosta, jota ruoka uskoakseni meille jokaiselle syvimmiltään merkitsee.

Tviitissään Meri toteaa ristiriitaisesti, että leipäjonoilla on ”paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta ei ainoana tukitoimena” (IL 29.12.2020). Keskustelu leipäjonojen tarpeellisuudesta nousee aika ajoin esille. Hyvä niin. Ruoan jakelu seurakunnan ja yhdistysten toimintana jakaa mielipiteitä eikä se ole poissa kirkon sisällä käytävästä keskustelustakaan. Yleensä äänekkäimpiä ruokajakelun vastustajia ovat ne, jotka eivät ole tutustuneet toimintaan sisältä päin.

On totta, että parhaimmillaan ruoka-apu on vain täydentävää apua silloin, kun yhteiskunnan apu ei riittävästi auta ihmistä selviytymään arjen vaikeuksien keskellä. Toisaalta, jotainhan se kertoo yhteiskunnastamme, että meillä on leipäjonoja!  Ei pidä kuitenkaan syyllistää heitä, jotka suuresta sydämestään tarjoavat tällaista tukiapua tai heitä, jotka ovat tällaisen tuen tarpeessa. Se aika, minkä tällaiseen syyllistämiseen käyttää esimerkiksi Twitterissä, kannattaisi käyttää mieluummin siihen, mitä asioille voidaan jatkossa oikeasti tehdä.

Lehtien otsikoihin päätyvien heittojen taakse jää hyvin usein ilmiön juurisyihin ja rakenteisiin puuttuminen. Itse ajattelen niin, että leipäjonoilla ei pitäisi olla minkäänlaista paikkaa yhteiskunnassamme, mikäli yhteiskuntamme tavoittelee sivistysvaltiona olemista. Työni kautta lähestyn asiaa kuitenkin realismin kautta. Lisävelan turvin toimivassa yhteiskunnassamme ja samoin monissa sen kaupungeissa ja kunnissa on tilanne, jossa kolmannen sektorin toimijat ovat monesti pakotettuja kantamaan sitä vastuuta, joka lakisääteisesti tulisi kuulua valtiolle ja sen osatukemille kunnille ja jatkossa perustettaville uusille sote-maakunnille. Nykymuotoisessa toimeentulotuen turvaavassa mallissa Kela ja kuntien aikuissosiaalityö ovat normittaneet itsensä pois hyvin monen avuntarvitsijan arjen todellisuudesta. Tämän seurauksena seurakunnat ja järjestöt kantavat merkittävää vastuuta ruokahuollon turvaamisesta pienillä toimeentuloilla eläville ihmisille. Sen lisäksi, seurakunnat ja järjestöt kohtaavat suuren määrän avuntarvitsijoita ja tarjoavat heille myös neuvontaa ja ohjaamista muun avun piiriin.

Edellä kuvatun kaltaisia roiskaisuja leipäjonojen tarpeellisuudesta on verrattain helppo roiskaista. Vaikeampaa on korjata niitä rakenteita, joita leipäjonojen taustalla on. Tämän luulisi kaupunginvaltuutettu Merenkin hyvin tietävän. ”Suurin osa ruoka-avun saajista on ihan tavallista jengiä, joille lyhyt jonotus on halpa hinta arvokkaasta ruokakassista, Meri kirjoittaa Twitterissä.” (IL 29.12.2020) Uskooko Meri todella asian olevan näin? Ruokajonoista ilmaisen ruoan hakeminen on varmasti suurimmalle osalle kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus, etenkin jos jono muodostuu huomattavan pitkäksi ja näkyväksi. Mielestäni tällaiset heitot ovat ala-arvoisia ja kertovat enemmänkin kommentoijan tietämättömyydestä ilmiön syitä ja seurauksia kohtaan.

Kaupunginvaltuutettuna Meri varmasti tietää hyvin sen, että yhteiskuntamme on hyvin moniin eri kerroksiin jakautunut. On hyvin menestyviä ja hyvän aseman saavuttaneita ja on heitä, jotka pärjäävät jollakin tavoin työstä saamallaan toimeentulolla. On pieneläkeläisiä, jotka juuri ja juuri pärjäävät eläketuloillaan. Ja sitten on paljon heitä, jotka eivät hyvistä yrityksistään huolimatta saa elämäntilannettaan paremmalle tolalle muun muassa pitkäaikaissairauksien ja -työttömyyden takia. Ja heitä on yhteiskunnassamme verrattain paljon. He eivät ole halunneet itselleen tätä elämäntilannetta, se on vain heille langennut.

Kun yhteiskunnan ja kuntien tarjoama apu erilaisten etuisuuksien muodossa ei riittävästi auta vaikeuksiin joutunutta henkilöä, on paikallaan miettiä, millä tavoin toimeentulotukijärjestelmää tulisi kehittää niin, että ihminen voisi pärjätä sen turvin kokonaisvaltaisemmin. On myös paikallaan kehittää työelämän käytäntöjä ja joustoja suhteessa eri etuisuuksiin niin, että apua tarvitsevaa ihmistä ei heti rangaista, jos hän omalla aktiivisuudellaan kykenee kohentamaan omaa elämäntilannettaan. Tämä on yksi merkittävä rakenteellinen ongelma, joka eritoten pääkaupunkiseudulla ajaa ihmisiä turvautumaan leipäjonoihin. Toinen rakenteellinen ongelma ovat monien kaupunkien kohonneet asumiskustannukset. Sen seurauksena leipäjonoissa joutuvat asioimaan myös he, joiden toimeentulo ei riitä jokapäiväiseen elämiseen asumiskustannuksiin liittyvien kulujen jälkeen.

On tärkeää, että leipäjonoista ja niiden tarpeellisuudesta käydään rakentavaa keskustelua. Keskustelun lisäksi tarvitaan ennen kaikkea laaja-alaista yhteistyötä ongelmien ratkaisemiseksi ja apua tarvitsevien ihmisten auttamiseksi.

Otto Savolainen

Diakoniajohtaja, Seinäjoen alueseurakunta