Oppi pelastuksesta

Kirjoitin systemaattisen teologian perusteet -kurssille esseen pelastuksesta. Sen kirjoittaminen oli äärettömän kiinnostavaa! En ole vielä saanut arvosanaa, mutta rohkenen silti jakaa tekstin myös tänne niiden luettavaksi, joita aihepiiri kiinnostaa.

 

Johdanto

Kristillinen pelastus tarkoittaa Alister E. McGrathin mukaan luomakunnan palauttamista ennalleen synnin jäljiltä ja ihmisen palauttamista alkuperäiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Jeesus on tuon pelastuksen perusta. Muillakin maailmanuskonnoilla on erilaisia pelastuskäsityksiä ja lisäksi pelastus on sekularina käsitteenä suosittu erityisesti puhuttaessa ihmisten poliittisista vapauspyrkimyksistä. Kristillinen pelastus perustuu kuitenkin Jeesuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Helposti pelastuksesta tulee mieleen vain ihmisen kuolemanjälkeinen kohtalo. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanasto Aamenesta öylättiin määrittelee kristillisen pelastuksen kuitenkin kokonaisvaltaisesti. Se käsittää lunastuksen, sovituksen, rauhan, ilon, vanhurskauden, uuden elämän ja pyhityksen. Pelastus toteutuu jo nyt, kun ihminen on uskossa osallinen Jumalan jatkuvaan uutta luovaan toimintaan, ja se välittyy sanan ja sakramenttien kautta. Kuolemassa tapahtuu vain pelastuksen lopullinen täyttymys eli iankaikkinen elämä Kristuksen valtakunnassa. 

McGrath painottaa monissa kohdin, että pelastuskäsitys on aina kontekstisidoinnainen. Erilaisiin pelastuskäsityksiin ovat vaikuttaneet aikakausien filosofiset virtaukset ja akuutit poliittiset tilanteet sekä tulkinnat tahdonvapaudesta, synnistä, armosta, ihmisestä ja vanhurskauttamisesta. Sorretuille pelastuksessa on tärkeää vapautuminen, syyllisyydestä kärsiville anteeksianto.  Itäisessä perinteessä pelastus on jumalallistumista ja ajatuksen taustalla voidaan nähdä kreikkalaisen filosofian vaikutusta. Patristisella ajalla ja keskiajalla tärkeää oli pelastuminen demonien kynsistä. Helvetin kauheuksilla hekumoitiin erityisesti sotaisalla keskiajalla konkreettisin kieli- ja mielikuvin. Yhdysvaltain sisällissodan jälkeinen moraalinen rappio vaati ratkaisuksi opetuksen sydämen täydellisen pyhyyden vaatimuksesta pelastuksen ehtona. Eksistentialistit näkivät että lunastus ja Kristuksen julistus liittyvät ihmisen mahdollisuuteen olla olemassa autenttisesti. Valistuksen aikaan moni näki taivastoivon ihmisen keksintönä, jolla alistetaan muita huonoihin oloihin tässä elämässä. Latinalaisen Amerikan vapautuksenteologeille Kristus valitsi kansakseen köyhät ja sorretut ja  hänen kuolemansa paljasti maailman rakenteellisen synnin. Myös feministiteologeille risti on vastalause maailman epäoikeudenmukaisuudelle. Jeesuksen pelastustyö on voitto tämän maailman rakenteellisesta pahuudesta. Joanne Brown ja Rebecca Parker sanovat, että ajatus isästä, joka lähettää poikansa kärsimään ja kuolemaan ristillä edustaa hyväksikäytön teologiaa ja muistuttaa lasten hyväksikäyttöä. Jeesuksen ristinkuolema oli paha, väkivaltainen ja epäoikeutettu ihmisten teko, jota ei pitäisi ihannoida. 

 

Oppi pelastuksesta eli soteriologia oli varhaisen kirkon teologian ytimessä

Patristisella ajalla eli noin viiden ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana pelastuksesta puhuttiin Gunnar af Hällströmin mukaan niin lähetyssaarnoissa, kasteopetuksessa, uskontunnustuksissa kuin teologisissa tutkielmissakin. Koska systemaattisessa teologiassa olennaista on lähtökohtien ymmärtäminen, annan esseessä melko paljon tilaa varhaisen kirkon pelastuskäsityksille.

Uudesta testamentista ja varhaiskirkosta löytyy Jumalan pelastustyön kolme aikamuotoa. Se liittyy sekä menneisyyteen, nykyhetkeen että tulevaisuuteen yhtä aikaa, ei kronologisesti. Menneen aikamuodon pelastusoppi viittaa Jumalan rakastavaan tekoon, jossa hän pelasti ihmiset Kristuksen ristinkuoleman kautta. Kristinuskoon tultiin kasteessa sisälle usein ristin tapahtumien muistelun ja läpielämisen kautta. Koska Jumala ei voi kuolla, Kristuksen inkarnaatio eli ihmiseksi tuleminen oli tärkeä osa pelastusta.  Pelastus preesensissä tarkoittaa, että Jumala pelastaa juuri nyt kirkkonsa välityksellä, uskon ja kasteen kautta. Kirkko on pelastuksen julistaja ja pelastuksen yhteisö.  Futuurinen eli eskatologinen pelastusoppi taas viittaa siihen, että kukaan elävä ei ole vielä perillä, vaan ihmisen pitää kilvoitella tulosvastuullisesti, jotta saavuttaa lopullisen päämäärän eli ikuisen elämän. Kirkkoisät näkivät eskatologisessa pelastuksessa kaksi päälinjaa: historiallisen eli universaalisen, jossa pelastusta katsellaan maailmanhistorian näkökulmasta ja se tulee huipentumaan Kristuksen toiseen tulemiseen sekä mystisen ja yksilöllisen, jossa keskitytään yksilön sielun matkaan kohti Jumalaa. Pelastuksessa ihmiselle siis on tapahtunut, parhaillaan tapahtuu ja tulee vielä tulevaisuudessa tapahtumaan jotakin. Jumalan valtakunta on läsnä jo nyt ja ei vielä. Jotkut uskoivat myös tuhatvuotiseen maanpäälliseen valtakuntaan, jossa vanhurskaat saavat korvauksen kärsimyksistään ennen taivaaseen siirtämistä. Sitä edeltäisi seitsemän vuoden ahdistus ja kärsimys.

Vanhassa testamentissa puhutaan pelastuksesta, kun Jumala auttaa Israelia vaaroissa. Myös varhaiset kirkkoisät suosivat vanhatestamentillisia kielikuvia pelastuksesta: käärmeen pään murskaaminen, Nooan arkki, juutalaisten pääsiäinen Egyptissä, Punaisen meren ylitys ja juutalaisten vaellu luvattuun maahan. Uudessa testamentissa kielikuvina on myös karitsan uhraaminen, paimenen uhrautuminen lampaittensa edestä ja oikeudenmukaisen tuomion sijaiskärsiminen. 

Kirkkoisien mukaan pelastuksessa oli neljä aspektia. Ratkaisevan tärkeä oli anteeksiantamus, joka oli seurausta Jeesuksen ristinkuolemasta. Kristus tuli ihmiseksi ja kuoli ihmisten hyväksi ja ihmisten sijaan. Koko Kristuksen kuolemaan tähdännyt elämä oli yhtä Jumalan pelastustekoa. Kristus nähtiin uuden pelastetun ihmiskunnan kantaisänä, kuten Aadam oli ollut langenneen ihmiskunnan kantaisä. Toiseksi pelastus vapautti ihmisen demoneista. Paholainen joukkoineen petettiin Golgatalla ja Kristus voitti demonit jumalallisella voimallaan. Eksorkismi edelsi kastetta ja siinä tämä voitto tuli todeksi yksilössä: Pyhä Henki otti ihmisessä demonien paikan. Jäänne tästä on edelleen luterilaisessakin kastekaavassa. Kolmanneksi pelastukseen liittyi tieto ja totuuden ymmärtäminen. Tiedon valon eli oikean Jumalan tuntemisen toi Kristus. Usko ja pelastus auttavat ihmistä näkemään harhan ja totuuden. Viimeisenä aspektina oli kuolemattomuus. Kuolema oli synnin palkka, joten syntien anteeksiantamus mahdollisti pelastuksen ja sitä kautta kuolemattomuuden. Kuolemattomuuden katsottiin alkavan jo uskossa ja kasteessa ja vahvistuvan ehtoollisessa eli kuolemattomuuden ateriassa sekä huipentuvan ihmisen kuollessa fyysisesti. Varhaisirkon taivaskuvissa korostui McGrathin mukaan roomalaisten filosofien ajatus rakkaiden läheisten jälleennäkemisestä. Jo varhaiskirkossa kehitettiin myös oppi kiirastulesta: armon tilassa kuolleet puhdistetaan syyllisyydestä ennen taivasta. Katoliseen oppiin ajatus kuuluu yhä. 

Origenes Aleksandrialaisen allegoria kiteyttää af Hällströmin mukaan kirkkoisien pelastusopillisen pohdinnan. Siinä Kristus on laupias samarialainen, joka löytää synnin lyömän tajuttoman ihmisen maailman erämaasta. Kristus antaa ensiavun ja toimittaa ihmisen sitten majataloon eli kirkkoon, joka Kristuksen toimeksiannnosta hoitaa ihmistä kunnes Kristus itse palaa. Kristuksen työ ratkaisevan tärkeää, mutta toisaalta pelastus oli prosessi, jossa kirkko hoitaa ja elvyttää synnin tuhoamia jäseniään. Pelastuksesta ja Jumalan salaisuuksista saattoi tulla osalliseksi vain kirkossa. Ajatus kasteen pelastavasta ja uudestisynnyttävästä merkityksestä on peräisin jo varhaiskirkon ajalta. Jumaloitumisen prosessi alkoi kasteessa ja päättyi kuolemassa Jumalan näkemiseen. Puhuessaan ylösnousemuksesta kirkkoisät käyttivät eri termejä kuten kuolleiden ylösnousemus, ruumiin ylösnousemus ja lihan ylösnousemus. Yksimielisiä oltiin siitä, että yksilön identiteetin säilyminen kuoleman jälkeen vaati sekä ruumiin että sielun pelastumisen. 

Tahdonvapaudesta kiisteltiin jo kirkkoisien aikaan. Manikealaisten mielestä Jumala on täydellisen suvereeni ja ihmisellä ei ole vapautta. Pelagiolaisuuden mukaan taas ihmisellä on täydellisen vapaa tahto mutta Jumala ei ollut heille suvereeni maailmankaikkeuden valtias. Augustinuksen mukaan ihmisellä on kyllä vapaa tahto mutta se on synnin vääristämä, vangittu vapaa tahto, joka voi vapautua vain Jumalan armon avulla. Tällaiset näkemykset heijastuivat luonnollisesti suoraan pelastuskäsityksiin: pelagiolaisille pelastus tapahtui ihmisen omien ansioiden mukaan, manikealaisille ja Augustinukselle Jumalan armosta. Ylipäätään kristikunnassa on kiistelty kauan myös siitä, voidaanko ihmisten ja Jumalan oikeus- ja oikeudenmukaisuuskäsitteitä verrata vai ei. 

 

Risti uhrina, voittona, anteeksiantamuksena ja Jumalan rakkautena 

McGrath hahmottelee erilaisia, osin limittäisiä pelastuskäsityksiä neljän ristiä koskevan teeman avulla. Ensimmäisessä risti ja Kristus nähdään täydellisenä uhrina. Jotta ihmiskunta voidaan palauttaa Jumalan yhteyteen, välittäjän oli uhrattava itsensä. Augustinuksen mukaan Kristus oli sekä uhri että uhripappi. Uhriajatus on keskeinen protestanttisissa pelastusopeissa. Toiseksi risti ja Kristus voidaan nähdä voittona synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta. Kristuksen ajateltiin laskeutuneen kuolemansa jälkeen helvettiin murtaen helvetin portit ja vapauttaen vangitut sielut. Lutherille myös tämä oli tärkeä tulkinta. Valistuksen jälkeen teoriaa on kehitetty niin, että Kristuksen voitto ristillä tapahtuu subjektiivisesti ihmisen tietoisuudessa ja avaa uusia olemassaolon mahdollisuuksia. Kolmanneksi risti voidaan nähdä anteeksiantamuksena. Kristuksen ja Jumalan suuri rakkaus näkyi niissä valtavissa kärsimyksissä, joihin Kristus oli valmis välittääkseen anteeksiannon ihmiskunnalle. Syntien anteekisantoon liittyen Kristus on nähty joko ihmiskunnan edustajana Jumalan ja ihmiskunnan liitossa tai sijaisena joka astuu ihmisten puolesta ristille. Tai sitten on ajateltu, että uskon kautta ihmiset pääsevät osallisiksi Kristuksen saavuttamista etuoikeuksista kuten anteeksiannosta ja vanhurskaudesta. Karl Barthin mukaan risti on sekä kauhistuttavalla tavalla “meitä vastaan” että myös ja juuri siksi jumalallisena, pyhänä ja lunastavana “meidän puolestamme”. Neljänneksi risti voidaan nähdä Jumalan rakkauden osoitukseksi ihmiskuntaa kohtaan. Kristuksen kärsimyksen kautta tapahtuva lunastus on merkki Jumalan rakkaudesta ja vapauttaa meidät kohtelemaan muita sillä rakkaudella millä Jumala on meitä kohdellut. Valistuksen aikana alettiin vierastaa uskon transsendenttisia elementtejä ja ristin arvo nähtiin ennen kaikkea siinä, miten se edistää ihmisyyttä. Kristuksen antama malli inspiroi ja rohkaisee meitä elämään rakkaudellisesti ja moraalisesti. 

 

Reformaatio, armon ja tekojen suhde, kaste, vapaa tahto ja predestinaatio

Martti Luther ja muut reformaattorit ymmärsivät, että ihminen ei voi koskaan ansaita pelastusta omilla teoillaan. Jos luulee voivansa tehdä niin, hyljeksii Kristuksen ansioita. Synnit saa anteeksi yksin uskon kautta ja Kristuksen sovitustyön tähden. Armo on Jumalan lahja eikä ansaittu palkka hyvistä teoista. Teot eivät koskaan anna rauhaa Jumalan kanssa, vaan rauha tulee yksin uskosta. Augsburgin tunnustus vetoaa näissä linjauksissaan Paavaliin, kirkkoisiin ja Jeesuksen sanoihin. Lutherille oli tärkeää Jumalan lahjoittama vanhurskaus uskon kautta. Rankaisevasta tuomari-Jumalasta tuli armollinen ja laupias. Pelastava usko oli Lutherin mukaan luottamusta siihen, että Kristus on syntynyt henkilökohtaisesti meitä varten, heittäytymistä tuon uskon kannettavaksi sekä uskovan ja Kristuksen yhdistymistä. Luther ja Melanchthon kannattivat forenssista vanhurskauttamista, jossa vanhurskaaksi julistaminen tapahtuu kokonaan ihmisen ulkopuolella ja hänestä riippumatta. Se luetaan ihmisen hyväksi, vaikkei se tule osaksi hänen persoonaansa. Uudestisyntyminen sen sijaan muuttaa ihmistä myös sisäisesti. 

Kaste on luterilaisen opin mukaan pelastukselle välttämätön, koska sen välityksellä ihmiselle annetaan Jumalan armo. Sakramenttien (Lutherille kaste ja ehtoollinen) ajateltiin tekevän todeksi sen, mistä ne olivat merkkinä. Augsburgin tunnustus tuomitsee ne, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lapsen pelastuvan ilman kastetta. Kovin harva luterilainen kai silti nykyisin ajattelee, että kastamaton lapsi joutuu helvettiin. Augustinuksen jalanjäljissä tämä kuitenkin on virallinen luterilainen oppi. Augustinus tosin ajatteli, että kastamattomilla lapsilla olisi helvetissä mukavammat erityisolot kuin aikuisilla syntisillä. 

Pelastusasian näkökulmasta kiinnostava reformaatioajan kiista oli majoristinen riita vuosina 1551-1558. Georg Major (Melanchthonin oppilas ja maltillisesti katolisiin ja reformoituihin suhtautuneiden filippistien johtaja) ajatteli, että hyvät teot täydentävät uskon ja ovat siinä mielessä pelastuksen kannalta välttämättömiä. Majorin ns. aitoluterilaiset vastustajat kuten Matthias Flacius puolestaan pelkäsivät tällaisen opetuksen hämärtävän luterilaisen opin ytimen pelastuksesta yksin armosta. Niinpä he sanoivat hyvien tekojen jopa haittaavan pelastusta. Vaikka katolisetkin tuomitsivat pelagiolaisuuden Augsburgin tunnustuksen kumoamuksessa, he painottivat, että pelkkä usko ei riitä vanhurskauttamiseen, koska Paavalikin sanoo, että usko ilman rakkautta ei ole mitään. Sekä usko että hyvät teot ovat siis Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala antaa ihmiselle ikuisen elämän. Uskolla voi tulla hurskaaksi ilman lain vaatimia tekoja mutta ei ilman evankeliumin mukaisia tekoja. 

Koska ihminen oli reformaattoreiden mukaan perisynnin vuoksi täysin kykenemätön valitsemaan Jumalan oman voimansa ja tahtonsa kautta, hän on lähtökohtaisesti tuomittu iankaikkiseen kuolemaan, ellei Jumala siltä pelasta. Tunnustuskirjojen mukaan kaikki eivät ole pelastukseen valittuja tai ota uskoa vastaan. Tästä seuraa vaikea kysymys ennaltamääräämisestä, jota jo Augustinus pohti. Augustinuksen mukaan: jos joku kääntyy uskoon, kyse on predestinaatiosta eli Jumalan ennalta määräämästä tapahtumasta eikä ihmisen omasta valinnasta. Luther oli perimmältään samaa mieltä, vaikka ajatteli että kaikki muu - predestinaatiokin - on toisarvoista Kristukseen uskomisen rinnalla, koska Raamatussa tuo usko on ilmoitettu tieksi pelastukseen. Lutherin mukaan ihminen voi olla vakuuttunut pelastuksestaan, koska Jumala on uskollinen. Reformoidut kirkot veivät predestinaatio-opin äärimmilleen. Heille Kristus kuoli vain valittujen puolesta ja Jumala on ennalta valinnut ne, jotka pelastuvat. Koska ihmisiä ahdisti kysymys, kuuluvatko he pelastettujen joukkoon, alettiin opettaa, että hyvät teot ja menestys tässä elämässä ovat heijastusta tulevasta pelastuksesta. Niin reformoiduissa maissa alettiin suosia työteliäisyyttä ja yksinkertaista elämäntapaa, jotta ihmiset menestyisivät ja voisivat uskoa olevansa pelastettuja. Tämä loi sosiologi Max Weberin mukaan edellytyksiä kapitalistisen yhteiskunnan synnylle. Katoliset ajattelivat, että kukaan ei voi olla varma siitä, onko saanut Jumalan armon. 

 

Universalismi: Jumala on valinnut kaikki!

Pelastuksen paikkana nähtiin pitkään - ja nähdään osin yhä - kirkko. Cyprianus Karhagolainen julisti jo 200-luvulla, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkkoarkkitehtuurilla korostettiin ajatusta. Toisaalta reformaatiossa ajatusta alettiin kritisoida ja sitä seurannut pietismi yksityisti pelastuksen. Pietistien mukaan uskova päättää, päästääkö hän Kristuksen sieluunsa ja sydämeensä. Ovi taivaaseen oli henkilökohtainen kääntymys eikä kirkon jäsenyys sinänsä. Kirkon historiassa on kiistelty paljon siitä, mikä on kirkko. Onko se vain pyhien yhteisö (kuten donatolaiset tai radikaalit reformaattorit ajattelivat) vai koostuuko se sekä pyhistä että syntisistä (kuten Augustinus ja reformoidut ajattelivat)? Kristikunnan historiassa on ollut ja on yhä pieniä lahkomaisia yhteisöjä, jotka katsovat pelastuksen koskevan vain heitä. Melko yleisesti kristikunnassa ajatellaan partikularistisesti pelastuksen koskevan kaikkia kristittyjä. Jotkut ajattelevat myös esimerkiksi juutalaisten tai muslimien pelastuvan “Abrahamin helmassa”. Jesuiittateologi Karl Rahnerin mukaan pelastavan armon piiriin voi päästä myös muiden uskontojen parissa, jolloin ihminen on tajuamattaan “anonyymi kristitty”. Laajimmillaan pelastuksen on katsottu koskevan koko luomakuntaa, joko niin että kristinusko on huipentuma johon kaikki uskonnot johtavat (inklusivismi) tai että kaikki uskonnot johtavat samaan päämäärään (pluralismi). 

Ajatus siitä, että pelastus on lopulta yksin Jumalan käsissä on oikeudenmukainen ja viisas. Minulle on kuitenkin käsittämätöntä, että pelastuksen ei ajatella koskevan koko ihmiskuntaa. Augustinus opetti, että vain uskovat pelastuvat ja useimmat keskiajan teologit jatkoivat samalla linjalla.. Raamatun vakuutukset siitä, että Jumala haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan tulkitaan niin, että hän haluaa kaikenlaisten ihmisten pelastuvan, mutta silti pelastus ei koske kaikkia. Miten kukaan voi uskoa Jumalaan, joka muka antaa ihmisille vapauden valita iankaikkisen kadotuksen ja pelastaa vain ne, jotka pystyvät uskomaan häneen ja Kristuksen sovitustyöhön - tai joka valitsee pelastettujen joukkoon vain osan ihmisistä? Augsburgin tunnustuksessakin todetaan, että jumalattomat eivät voi uskoa syntien anteeksiantamiseen. Onko se heidän syynsä? Miksi Kristuksen kertakaikkinen uhri ei koskekaan kaikkia, vaikka pelastus tulee yksin armosta ja kaikki olemme saman perisynnin alaisia? Miksi pelastuksen ehtona vaaditaan tietynlaista uskoa, eikö se jo ole teko? Pääsiäissaarnassaan Luther sanoo uskovansa, että Kristus on hävittänyt helvetin ja sitonut Paholaisen. Miksi hän silti ajattelee, että jumalattomat yhä joutuvat helvettiin ja sanoo samassa saarnassakin, että “tuonela itsessään pysyy tuonelana ja pitää vankinaan epäuskovat”? Julmaa ja epäloogista. Kuinka kukaan voisi iloita pelastuksestaan, jos ajattelee yhdenkin ihmisen joutuvan ikuiseen kadotukseen? 

Näitä kysymyksiä käsitteli myös pastori Antti Kylliäinen 1990-luvulla pamfletissaan Kaikki pääsevät taivaaseen. Hän kirjoittaa: “Kristinuskon Jumalan rakkaus on täydellistä ja hänen armonsa käy yli kaiken ymmärryksen. Tällainen Jumala ei missään olosuhteissa tahdo yhdenkään lapsistaan joutuvan kadotukseen ja tuhoutuvan.” Kylliäinen liittyy universalismin perinteeseen, jonka mukaan kaikki pelastuvat. Jo kirkkoisät Gregorios Nyssalainen ja Origenes opettivat näin. Origeneen mukaan lopullisessa lunastetussa luomakunnassa ei voi olla mitään helvetin tai Saatanan kaltaista, vaan ihmiskunta palautetaan onnellisuuteen ja ykseyteen Kristuksen lupausten mukaisesti. Kylliäinen vei ajatuksen niin pitkälle, ettei usko helvettiin eikä edes sovitusoppiin. Kylliäisen mukaan Jumala armahtaa ihmisen ilman uhriakin. Karl Barth kehitti reformoitua teologiaa universalismin suuntaan. Hänen mukaansa Jumala on valinnut olla ihmiskunnan ystävä ja antoi Kristuksen ihmiskunnan lunastukseksi ja kantoi siis täysin lunastuksen tuskat. Ihmiskunnan ei tarvitse kantaa Jumalan tuomion seurauksia ja armo voittaa lopulta epäuskonkin. Jumala ei enää ikinä hylkää ihmiskuntaa. 

 

Tieto-oppi vaikuttaa pelastuskäsityksiin

Pelastuksen, kuten kaikkien kristillisten oppien, ymmärtämisen kannalta on olennaista, mitä ajatellaan tiedon luonteesta ja teologisesta tiedosta. Klassisen tieto-opin mukaan eli valistukseen saakka ajateltiin, että ihmisen ymmärrys vain ottaa vastaan tietoa, jolloin ihminen pystyi määrittämään olioiden olemukset. Opilliset lausumat viittasivat selkeästi ihmisen ulkopuoliseen todellisuuteen. Valistuksen myötä tämän tieto-opin syrjäytti moderni tieto-oppi, jonka mukaan ihmisen ymmärrys antaa tiedon kohteelle muodon yrittäessään ymmärtää sitä, mutta olioiden (kuten Jumalan) olemuksesta ei ole mahdollista saada objektiivista tietoa. Opilliset lausumat ovat vain ihmisen uskonnollisen kokemuksen ilmauksia. Ennen valistuksen aikaa oli selvää, että persoonallinen Saatana ja Jumala ovat faktisesti olemassa ja Kristus teki jotakin konkreettista puolestamme pelastaakseen ihmisen. Modernin tieto-opin näkökulmasta voidaan ajatella, että Kristus paljasti Jumalan pelastavan tahdon, mutta se olisi voinut paljastua muillakin tavoin. Voidaan myös ajatella, että uskonnollinen puhe pelastuksesta on symbolista ja ilmaisee ihmisen tunteita, kokemuksia ja elämänasennetta, muttei edellytä ajatusta kuolemanjälkeisestä todellisuudesta tai yliluonnollisen olennon olemassaolosta. Uskonnon kieli vain antaa muodon uskovan käsitykselle itsestään ja maailmasta. 

Valistuksen aikana synti oli lähinnä tietämättömyyttä ja ihmisluonto nähtiin perimmältään hyvänä. Tieto toi pelastuksen. Maailmansodat haastoivat tämän käsityksen rajusti. Nykyisin tieteessä sitoudutaan moderniin tieto-oppiin mutta ymmärretään, että uskontojen maailmassa voivat olla voimassa toisenlaiset lainalaisuudet kuin luonnontieteissä. Silti minua hämmästyttää, miten vähän moderni, valistuksen jälkeinen teologia näkyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnoissa tai rippikouluopetuksessa. McGrathin mukaan evankelikaalisuudessa ajatellaan edelleen pelastuksesta konkreettisesti klassisen tieto-opin pohjalta. Näin näyttää olevan virallisesti ja julkisessa puheessa myös suomalaisessa luterilaisuudessa.

 

Lähteet: 

Gassmann, Gunter ja Hendrix, Scott, 2005, Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, Helsinki: Kirjapaja Oy, Suomennos: Tiina Ahonen ja Jaakko Rusama

McGrath, Alister E. 2012, Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan (3. painos), Helsinki: Kirjapaja

af Hällström, Gunnar ja Laato, Anni Maria ja Pihkala, Juha, 2005, Johdatus varhaisen kirkon teologiaan, Jyväskylä: Kirjapaja Oy

Karimies, Ilmari, 2009, Lutherin pääsiäissaarna: Käännös ja selitykset, Suomalainen teologinen kirjallisuusseura

Kylliäinen, Antti, 1997, Kaikki pääsevät taivaaseen: Välttämättömiä tarkistuksia kristillisiin opinkohtiin, Nemo

Luomanen Petri ja Raunio Antti (toim), 2005, Teologia, Johdatus tutkimukseen, Edita

Augsburgin tunnustus  http://tunnustuskirjat.fi/augstunn.html

Augsburgin tunnustuksen kumoamus (Kirjassa: Reformaation tunnustukset, toim. Risto Saarinen)

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanasto Aamenesta öylättiin: https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Pelastus

115 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Jeesus Kristus

    ” Hän teki työn meidän puolesta.. ”

    Ajatuksesta tulee mieleen orja joka tekee työt isäntänsä puolesta. Orjuuttaminen ei ole kaunista, kun itse leikkii vaapaaherraa, mutta on olevinaan, kuin orja olisikin herra. Orjan tunnus on orjan kruunu, ja hänelle rakennetaan taloa, suurta taloa joka on hänen ruumiinsa, kun aikoinaan uskottiin, että tulevassa maailmassa osat vaihtuvat ja vapaat palvelevatkin orjia. Ei enää niin, että orjat palvelevat vapaita.

    Mitä pitäisi ajatella Pyhästä hengestä, ” Holy Goast, Holy spirit. ” Pyhä henki, Pyhä henki. Onko pyhä henki kaksijakoinen, jos sana Holokausti tulee sanoista Holy Goast ????? Voitteko te sanoa, että Holokausti oli pyhän hengen työtä, vai oliko se kuollutta henkeä ja kertooko laulu Ave Maria, aaveesta, vai oikealta vasemmalle lukien Evasta.

    Mitä sana opettaa ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Ihastuin yllä esitettyyn katoliseen ajatukseen siitä , että pelastukseen tarvitaan sekä usko että rakkaus. Tämähän on yksi Paavalin useimmin siteerattuja ajatuksia kaikissa mahdollisissa yhteyksissä l kor 13 rakkauden korkeassa veisussa. Miksikähän Luther et co sivuttivat tai väheksyivät rakkauden osuutta pelastukseen? Vai tekivätkö he niin?

    Ns lundilaisuus on toisaalta tehneet agapeesta kaiken keskuksen. Vieläkö heikäläiset ovat punainen vaate tämän päivän keskusteluissa Suomessa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kiitos Emilialle, kun jaoit mielenkiintoisen esseen kanssamme. Siinä oli paljon hyvää ja selkeästi ilmaistuna.

    Kun ajatelee kokonaista Kristillistä sanomaa, sen alkua, jossa Jumalan ilmoitus ihmiselle tulee vajavaisten ihmisten kautta ylös kirjoitettuna sanomana (ja myös suullisen perimän kautta. mm. Vanha ja uusi testamentti) niin tärkeintä on sisäistää mikä tuohon sanomaan luotamisen päämääräänä on.

    Pietari sanoo sen olevan sielujen pelastus.(1.Piet.1:19)

    Kun asiaa ajattelee Paavalin kirjoitusten kautta, niin päämääränä näyttäisi olevan, myös että ihminen elää ”Kristuksessa”, joka siis pitää sisällään Jumalaan luottamisen (luottamus lupauksiin) jokapaiväisessä elämässä ja vahvan toivon yläsnousemuksesta, joka on kerran tapahtuva jokaiselle ihmiselle, uskovalle ja ei uskovalle.

    Tuo ylösnouseminen täytyy olla täydellinen muutos tähän lihassa elettävään synnin ja kuoleman kanssa elämiseen. Mitä se lopulta on, en tiedä, mutta se on varmasti tuleva jokaisen kohdalle, sen uskallan sanoa.

    Siis oletan, että ihmisen kuoleman ruumis on ajallinen ja tarkoitettu ajallisen elämän reunaehtiohin ja niihin alistuen. Ihmisen tulisi antaa myös kunnia Jumalalle, joka on myös pelastanut ihmisen lähettämällä ensin lupauksen (vanha liitto) ja lopulta aikain täyttyessä Kristuksen Taivaasta alas täyttämään tuon lupauksen. Tämä on kaikille ihmisille tarkoitettu pelastus.

    Kristitty siis elää Kristuksessa kokonaisvaltaisesti, nyt ajallisen elämän uskossa ja luottamuksessa, mutta kerran näkemisessä, kunhan tämä kuolevainen ensin pukeutuu kuolemattomuuteen.

    Miten sitten on niiden laita, jotka eivät perusta Jumalan ilmoituksesta, vaan pitäytyvät omissa järkelyissään? En tiedä, Jumala yksin tietää. Minulla on ilo ja Rauha Jumalan Armon tuntemien kautta ja soisin myös kaikille ihmisille Kristuksen tuntemisen riemun.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Hyvä keskustelu, kiitos Emilialle. Kun blogisti sanoo, että Luther ja Melanchton edustivat forenssista vanhurskauttamisoppia, tul heti mieleen Tuomo Mannermaa, jonka Ville Hassinen jo otti esille. Mannermaa on tutkimuksissaan tarkentanut Lutherin ajatuksia, erityisesti kirjassaan In ipsa Fide Christus ad est (Itse uskossa Kristus on läsnä). Koska Kristus on alusta alkaen läsnä uskossa, kristitty tehdään vanhurskauttamisessa samalla eläväksi. Kristitty saa uuden elämän.

    Markku Hirn kyseli mikä on rakkauden rooli pelastuksessa. EN haluaisi hellittää toistamistani, ennenkuin Markku ja myös Emilia lukisitte Mannermaan Pieni kirja Jumalasta -kirjasen. Siinä esitellään mm. rakkaus-asia. Mannermaan mukaan messun uskontunnutuksen sijalla voisi olla myös rakkaudentunnustus. Uskontunnustus kuitenkin sopii hyvin, koska usko ”edustaa”ajallisessa elämässä ihmisen rakkautta Jumalaan. Usko on rakkauden sijainen ja usko välityksellä ”ihminen voi vastaanottaa Jumalan rakkautta ja rakastaa jumalallisella rakkaudella, vaikkakin vain alkavasti”.

    Pidän Mannermaan Jumala-kirjaa symbolisesti rintatasussani lähellä sydäntä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kiitos Emilialle blogista. 6-7 sivua asiaa menee varmasti läpi. Tekstissä ilmaistiin riittävästi erilaisia pelastuskäsityksiä. Näistä löytyy toki vieläkin monia eri variaatioita.

    Luterilaisuus muutti radikaalisti pelastukäsitystä, luther ja tunnustusteksit puhuvat armosta toisella tavalla mitä kirkko ja varsinkin yhtenäinen kirkko oli aikaisemmin kuvannut. Armo ja pelastuksen käsitykset muotoillaan uudestaan.

    ” tulkinnat tahdonvapaudesta, synnistä, armosta, ihmisestä ja vanhurskauttamisesta” . Tulkittiin uudella tavalla uskonpuhdistuksessa. Martin Chemnitz joka oli yksi pääarkkitehti Yksimielisyyden ohjeen kirjoittamisessa, Emilia toteaa oikein;

    ” Tunnustuskirjojen mukaan kaikki eivät ole pelastukseen valittuja tai ota uskoa vastaan. ” Tämä tulee juuri esille luterilaisessa tunnustuksessa;

    ” Jumalan iankaikkinen valinta (praedestinatio) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Paavali sanoo siitä (Ef. 1:4 s.): Jumala on valinnut meidät Kristuksessa Jeesuksessa ja ”määrännyt lapseuteen”. http://tunnustuskirjat.fi/yo/11.html

    Tunnustuksen voisi kiteyttää seuraavasti; Pelastettujen joukko on rajattu. Rajaus koskee Jumalan lapsia. He ovat määrätty pelastumaan. Määräys on annettu ennen maailman syntymistä.

    Takana tulkinta ihmisen antropologiasta. Oikeutetusti Emilia pohtii sitä mitä moni on pohtinut;

    Emilia: ” Miten kukaan voi uskoa Jumalaan, joka muka antaa ihmisille vapauden valita iankaikkisen kadotuksen ja pelastaa vain ne, jotka pystyvät uskomaan häneen ja Kristuksen sovitustyöhön – tai joka valitsee pelastettujen joukkoon vain osan ihmisistä? ”

    Voisi kysyä vieläkin hurjemmin; ” Luterilainen predestinaatio ja sidottu tahdon oppi turhauttaa koko maailman sovituksen. Miksi sovittaa kaikki ja kuitenkin valita vain tietyt? Näin luterilainen armo on armoa vain valituille! ”

    Luterilaisuus ratkaisee tämän erilaisilla retorisilla keinovalikoimalla, Raamatusta löytyvä Jumalan yleinen pelastustahto korvataan Jumalan salaisella tahdolla. Luther itse pohtii samaa ongelmaa jonka hän itse toisin loi;

    ” Luther vastaa siihen kirjassaan sidottu ratkaisuvalta seuraavasti; ” Kuitenkaan ei ole luvallista tutkia, minkä tähden jumalallinen majesteetti ei poista tai muuta tätä tahtomme vikaa kaikissa ihmisissä, vaikka se ei ole ihmisen vallassa, tai minkä tähden hän lukee sen ihmisen syyksi, vaikka ihminen ei voi päästä siitä vapaaksi ” (M. Luther, Sidottu ratkaisuvalta s. 139)

    Mielenkiintoisen ja syvällisen keskustelun Emilia aloitti blogissaan. Toivottavasti pysytään asialinjalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Sieluopillisesti sielu on kuolematon, intialaisten mukaan sielu, eli Jiva on pieni atominkokeinen olio, joka vaeltaa elämästä toiseen ja on näin ikuisessa opissa kunnes saavutta lopullisen päämäärän.

    Mutta varhaiskristillisyys halusi kumota sieluopin jakamalla aikakaudet osiin, kuten ruumiillinen aikakausi, sielullinen aikakausi, ja sitten kristillinen eli hengellinen aikakausi.

    Sielu oli heidän mielestään onneton siinä mielessä, että ruumis veti sitä alaspäin ja henki ylöspäin. Jos sanoi olevansa hengellinen eli kirkon opin mukainen, pelastui automaattisesti, eikä tarvinnyt tehdä esim. hyviä töitä, kun taas muut joutuivat johonkin välitilaan ennen pääsyä jonnekin ja piti tehdä myös hyviä töitä. Ilmeisesti sielu kuoli tuossa vaiheessa, opillisesti. Olitpa mitä tahansa kunhan sanoit olevasi hengellinen, se oli sillä selvä, sielua ei tarvita.

    Platonin kertomus tuonpuoleisesta perustuu tarinaan eräästä Er nimisestä hahmosta, joka sodan jälkeen jo kuolleeksi luultuna ja roviolle vietynä, herääkin eloon ja kertoo mitä hän näki tuolla puolen.

    Maanpäältä tuli sieluja kanden kanavan kautta ja taivaasta tuli sieluja kahden kanavan kautta ja he tapasivat niityllä, jossa maanpäältä tulleet tapasivat sukulaisiaan ja molemmilla oli kerrotavaa siitä, mitä heidän elämänsä oli ollut. Taivaasta tulevillakin oli kahdenlaista tarinaa, toisilla ei ollut niin hyvää kerrottavaa.

    Epäkelvot sielut joutuivat palaamaan takaisin maan päälle, mutta heidän piti juoda unohduksen virran vettä ja näin he unohtivat kaiken mitä olivat aikaisemmin olleet ja mitä olivat ylhäällä nähneet, joten se ei ollut auttamassa uutta olemista. Lisäksi oli värttinä joka kehräsi heille uuden kohtalon. Kuolematon Er kertoi tätä, mutta oliko häntäkään olemassa vai syntyikö hän Platonin hengestä. Kuten Paavalin taivasmatka jossa on samoja piirteitä sielujen nakkelemisesta takaisin maan päälle, kenen hengestä se oli? Ja niitty tai kukka- niitty, joka on monen mieleen kirjautunut taivaskuvana, on siis Platonin hengestä ja se taitaa esiintyä myös Gilgames eeppoksessa. Vai oliko leppeästi tuuleskeleva meren ranta, en muista. Mutta näitähän meillä on täälläkin, siis merenrantoja ja kukkaniittyjä.

    Yleensä on neljä elementtiä, ja se neljäs puuttuu kolmiyhteisestä aikakausilaskennasta, ja olemmehan jo pitkään kuulleet puhuttavan tiedon aikakaudesta, ja siinä me olemme nyt. Se on se neljäs ja toivottavasti ikuinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Sami ”Luterilainen predestinaatio ja sidottu tahdon oppi turhauttaa koko maailman sovituksen.”

    Mahtaisko olla aivan näinkään. Emme me synnistä irti pääse vaikka tahtoisimmekin, koska huomaamme, että synti riippuu meissä kiinni Paavalin tavoin. Pikemmin on näin, kuten Luther toteaa tuossa samalla sivulla 139:

    ”Mutta nyt meidän on jätettävä sikseen tuo (Jumalan) tutkimaton tahto , sillä meitä on ohjattava – sanalla – eikä tuolla tutkimattomalla tahdolla.” Eikö meitä ole lähinnä kielletty tutkimasta Jumalan salattua tahtoa, johon myös Paavali viittaa Rom9:20. Jumalahan sanassaan nimenomaisesti tahtoo, että kaikki tulisivat autuaiksi, koska Hän sanallaan tulee meidän luoksemme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Nimenomaan näin kuten Kosti kirjoittaa… Jumalan tahto on nähtävä Kristuksen Rakkauden kautta. Olisi jo suurta Armoa, jos edes yksi ihminen pelastuisi. Vedenpaisumuksesta pelastui vain 8 sielua. Lopulta vain jäännös pelastuu…

    Tärkeintä on , että Jumaln tahto tapahtuu, sillä meistä ei ole pelastamaan maailmaa, eikä ihmistä. Emmekö luottais Jumalaan, edes tässä yhdessä asiassa? On luvannut pelastaa jokaisen, joka luottaa Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalaan. Emmekö luota Jumalan Sanaan?

    ”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta. Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne. Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin. Jes.55:6-11

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kosti kirjoitat ” Mutta nyt meidän on jätettävä sikseen tuo (Jumalan) tutkimaton tahto , sillä meitä on ohjattava – sanalla – eikä tuolla tutkimattomalla tahdolla.” Eikö meitä ole lähinnä kielletty tutkimasta Jumalan salattua tahtoa, johon myös Paavali viittaa Rom9:20. Jumalahan sanassaan nimenomaisesti tahtoo, että kaikki tulisivat autuaiksi, koska Hän sanallaan tulee meidän luoksemme.”

    Tässä näemme juuri retorisen vastauksen siihen ongelmaan joka luotiin. Se ei kuitenkaan poista itse ongelmaa vaan enemmänkin hautaa sen.

    Synnistä eroon pääseminen on aivan toinen kysymys, eikä se kuulu oppiin pelastuksesta. Mikään kristillinen kirkko ei opeta synnistä eroon pääsemistä, synnistä eroon pääseminen tapahtuu vasta kuolemassa.

    Ismo Malinen taas kallistuu vastauksessa ei luterilaiseen pelastuskäsitykseen vaan yrittää ratkaista luterilaista pelastusta synergismillä. Synergismi oli tosin varhaiskirkossa selviö, mutta luterilaisuudessa se torjutaan pelastuksen kohdalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Sami, eikö kuitenkin ole niin, että meidän pitää kiinnitää katseemme nimenomaan sanaan, eikä siihen mikä mahdollisesti on Jumalan salattu tahto. Ensiksikin Jumala on niin hyvä ja laupias, että sitä ei voi sanoin kertoa, kun Hän suostui Pojassaan tulemaan ihmiseksi, jota enkelitkin ihmettelivät kulkiessaan portaita ylös ja alas, kuten (1mo28:12) kertoo.

    Se mihin vapaa ratkaisuvalta (sidottu tahto) kykenee tulee selkeääkin selkeämmin ilmi, kun Jumala käski Mooseksen suulla Faaraota päästämään israelilaiset todeten: ”Mutta minä tiedän, että Egyptin kuningas ei päästä teitä menemään, ei edes väkevän käden pakolla. (2mo3:19).” Faaraon tahto oli syntiin sidottu, eikä hän kyennyt millään muuttamaan tahtoaan, vaikka Jumala laupiaasti antoi 10 mahdollisuutta siihen. Kun Jumala niin varmasti tiesi, miten tulee käymään, niin vapaalle ratkaisuvallalle se oli kuolinisku.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      ….Sami, ”Mikään kristillinen kirkko ei opeta synnistä eroon pääsemistä.”

      Miten sitten katolinen kirkko opettaa sitä kasteessa? Tosin konkupissenssi säilyy, mutta se ei ole heidän opetuksensa mukaan syntiä, mutta kuitenkin ”jumalanvastaisuutta!!” Mielenkiintoista tietenkin on, ettei jumalanvastaisuus ole sinänsä syntiä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.