Olen virkani puolesta saanut seurata pastoraalitutkinnon suorittajia Kuopion horisontista.
Enimmäkseen siis ihan mukavissa merkeissä. Jokaisesta tutkinnon suorittajasta uskon istuvan kapitulin jäsenten ja virkamiesten iloitsevan.
Otos on pieni ja saattaa olla sattumanvarainen, mutta tältä näyttää: Ammattia vaihtaneet ovat aktiivisimpia jatko-opiskelijoita ja käytännössä jo suuntaamassa Kirjo I:n pariin pätevöityäkseen kirkkoherran virkaan.
Olisiko niin, että ne, joilla jo on jokin ammattitutkinto ennen papin lukujen aloittamista, on kokrkeampi motivaatio opiskella ja edetä?
Onko ikä selittävä tekijä?
Onko se perinteisempi tie eli melko suoraan lukiosta yliopistoon ja teologiseen tiedekuntaan sellainen koulutuspolku, joka opettaa ajattelemaan ”ehtiihän tässä vielä”? Vai onko selittävänä tekijänä esim. perhetilanne, jossa jatko-opiskelu on hankalampaa?
Minä olen hyvä keksimään kysymyksiä. Viisaammat niihin vastatkoot.
Käyttävätkö toiset enimmän osan energiastaan jatkuvaan opiskeluun, ammatinvaihtoon ja uran luomiseen, ja toiset puolestaan jo nuoruudessa saamansa kutsumuksen täyttämiseen?
Tämän päivän Suomessa on enemmän tapa kuin poikkeus, että opiskelee useamman ammatin. Mietin, että teologian opiskelijat ei varmaan opiskelumotiiveissaan ja elämän tilanteissaan eroa muista ryhmistä.
Suomessa ei hirveästi ole tutkittu aikuisten opiskelijoiden ja nuorten eroja. Mutta on kuitenkin. Esimerkiksi Mooren (2000) mukaan heillä on erilainen sosiokulttuurinen tausta sosiaalisen taustan lisäksi. Mielenkiintoinen tieto häneltä on se, että aikuiset opiskelijat tulevat usein muita alemmista sosiaaliluokista. Rautapuro ja Väisänen vahvistavat tämän sillä, että 1995 opiskelijakohortissa, aikuisten opiskelijoiden vanhemmista yli kolme neljäsosaa kuului alimpaan koulutusryhmään. Muilla se on reilut puolet.
Tämän lisäksi tutkimuksissa on todettu aikuisten taipumus syvälähestymistapaan sekä merkitysorientaatioon nuoria enemmän. Samaten tuo nuoria suurempi keskusteluinnokkuus, elämän tuoma kokemus ja motivoituneisuus on todettu samoissa tutkimuksissa. (Hartley 1998; Richardson & King 1998; Kember ym. 2001; Mäkinenym. 2001) Nuoret menestyivät aikuisia paremmin opinnoissa, mutta aikuisilla oli pienempi riski keskeyttää opintonsa.
Jos on mahdollisuus mennä Artoon kotimaisten artikkelien tietokantaan, niin löytyy tuo artikkeli, josta olen onkinut. Sieltä voisi tulla monta ahaa elämystä arjen ja tutkimuksen yhteensovittamisessa.
Kasvatus 2/2004 Artikkeleita …vitkaa käy veljesten oppi? Aikuiset opiskelijat yliopistossa
tähtäävät mahdollisimman nopeasti pois kenttätöistä toimistoon ja ehkä maanantai – perjantaiviikkorytmiin, ehkä positiivista kapitulin vinkkelistä mutta ei paikallisseurakunnan
On myös niitä, jotka ovat tehneet (omasta mielestään) opintonsa loppuun pappisvihkimyksen saatuaan eivätkä välttämättä edes suunnittele pastoraaleja, KirJoja tai vastaavia.
No kuten arvasin minut muutamassa kommentissa joko ymmärrettiin väärin tai puhuttiin muuten vierestä.
Kutsumus papiksi on jalo asia. Joillekin se kirkastuu jo lapsena tai nuorena, joillekin myöhemmin elämän varrella. En halua panna ihmisiä sen perusteella paremmuusjärjestykseen.
Se että suorittaa tutkintoja ei ole pois kenttätyöstä. Suomessa on hyvin vähän pappeja maanantai-perjantai -rytmissä. Suurin osa kirkkoherroistakin on niin pienissä seurakunnissa, että käytännön syistä he osallistuvat esim. jumalanpalvelus- ja toimituskiertoon ja rippikouluihin siinä missä muutkin papit – jos seurakunnassa muita pappeja edes on.
On laillista olla suorittamatta jatkotutkintoja. Silloin jäävät vakinaiset kirkkoherran ja kappalaisen virat saamatta. Tiedän veljiä ja sisaria, jotka ovat jääneet eläkkeelle seurakuntapastorin virasta arvostettuina Sanan palvelijoina. Toisaalta osa heistäkin on tutkintojaan täydentänyt ja päivittänyt, mikä minusta antaa lisäarvoa siihen papin perustyöhönkin. Tutkintoja on uudistettu nimenomaan tukemaan käytännön työtä, jos olen oikein ymmärtänyt. Tästä voisi toki keskustella pitkäänkin.
Tutkintojen suorittaminen ei myöskään pakota hakemaan korkeampia virkoja.
Viimeksi meillä Kuopion hiippakunnassa kaikki viisi pastoraalitutkinnon suorittanutta olivat ammatinvaihtajia ja melko hiljattain papiksi vihittyjä.
Niin ja Eija Moilaselle kiitos tutkitusta tiedosta.
Viittaan Eliaksen sekä Marja-Siskon viesteihin lisäten, että kiinnostus opiskeluun voi olla sisäsyntyistä. Itselleni se on harrastuksen lisäksi kutsumus.
Elämän erivaiheissa tämä kutsumus on ollut eri. Yhtä tärkeäksi kuin kokee jäädä kotiin, voi eräänä aamuna herätessä tulla opiskelu. Kaikella oppimallani on ollut käyttöä myöhemmässä vaiheessa. Tällä hetkellä pohdin taukoa aineopiskeluihin, koska haluan myös harrastaa opiskelua ja siksi miettinyt Raamatun kreikan verkko-opiskeluja jatkaakseni muita myöhemmässä vaiheessa tai pikkuhiljaa, koska tiedän, että aikani ei tällä hetkellä riitä Helsinkiin proseminaariin tässä elämän vaiheessa. Kuitenkin yhtä itsekkäästi haluan tutkia Raamattua hyödyntäen siinä kaikkea itse oppimaani sekä muualta oppimaani ja siksi kreikan opiskelu verkon kautta vaikuttaa helpolta tuoden uusia kulmia juuri siihen, miten itse näen asiat.
Näistä kulmista itselleni on täysin mahdoton ymmärtää, miten edes voidaan odottaa itselle täysin tuntemattomien ihmisten noudattavan sitä kutsumusta, joka tulee toisten vaateista.
Minäkin esitin vain kysymyksen! Syventävät opinnot, pätevöittävät opinnot, jatko-opinnot ja ammatinvaihtamiseen tähtäävät opinnot ovat tietyssä mielessä erilaista opiskelua. Käyttääkö opiskelun kautta jatkuvasti ammattia vaihtava väärin hyväkseen yhteiskunnan kustantamaa koulutusta – eikä ole kuitenkaan koskaan ilmeisesti työhönsä aidosti sitoutunut ja tyytyväinen? Tämäkin on siis kysymys. Opiskelumahdollisuudet voivat olla hyvin erilaisia esim perhesyistä johtuen.
Kelan tukea voi saada 70 kuukautta kaiken kaikkiaan. Tutkintoihin liittymättömät lisäopinnot maksavat 10 € opintopiste. En ole ihan varma, miten useamman saman tason tutkinnon pystyisi yliopistossa edes suorittamaan?
Se mihin koulutuksen jälkeen menee töihin ja miten lisää pätevyyttään saadakseen työn, johon voi sitoutua ei ole yhteiskunnan koulutuksen väärin käyttöä.
Käsitykseksi tulee, että taitaa nykyisin olla papin koulutus ainoa, jossa selviää ilman tietojen päivittämisiä.
Eija M:n huuli voi pahimmillaan olla jopa totta! Ihmetelen kyllä, jos ei pappi osallistu edes hiippakunnan ajankohtaisiin asioihin perehdyttäviin koulutuksiin ja muille ammattitaitoa ylläpitäville lyhemmille kursseille. Pastoraalitutkinnon suorittamattajättämistä ihmettelen myös. Eihän ilman sitä voi edes saada vakinaista virkaa eli kappalaisen virkaa. Ja jos sen jälkeen haluaa hakea kirkkoherranvirkaa, on oltava suoritettuna mielestäni vaatimuksiltaan vaatimaton johtamistaidon kurssi. Sitä sitten seuraavat ilmeisesti vaativammat johtamistaidon kurssit. Viimeksimainitut minultakin puutuvat, enkä enää tällä iällä ole sellaisille enää menossa. Kyllä pastoraalitutkinto pitäisi jokaisen seurakuntapapin suorittaa, vaikka ei yliopistossa jatko-opiskeluun olisikaan intoa tai mahdollisuuksia. Mitäs papin pitikään tehdä: rukoilla, saarnata ja studeerata.
Tuli mieleen, että tuossa on (asiaa ajattelematta kenties?) yhdistetty ristinkuolema ja Jeesuksen paluu, jolloin hän palaa kuninkaana. En ottanut itse ainakaan tätä loukkauksena, ehkä vähän… hassuna.
Juho Simojoki :”tuossa on (asiaa ajattelematta kenties?) yhdistetty ristinkuolema ja Jeesuksen paluu, jolloin hän palaa kuninkaana.”
Mielestäni Jeesus ei tuossa pätkässä vaikuta millään tavalla kuninkaalta. Pikemminkin mieleen tuli Rambo, joka ilmeisesti on näiden ”jeesustelijoiden” haavekuningas.
Tuula Hölttä Ei niin, mutta se teema, että Jeesus repäisee ristin rikki ja alkaa ampua (ehkä kostaa?), liittyy omissa mielikuvissani maailman loppumiseen. Silloin on koston päivä…
Symphonic metal. Ei tuosta, voisiko sanoa tietyllä tavalla ylittämättömästä Duudson-stuntista voinut pahastua.