Opettaako Ukrainan kriisi suomalaisille mitään?

Otaksun jokaisen aamulla herätessään ajattelevan Ukrainaa kollektiivisena kansana ja Putinia yksittäisenä henkilönä. Värittääkö ajatuksiamme ahdistuneisuus vai voimattomuus? Vaikutusmahdollisuuksiani oman yhteisöni jäsenenä kuvaisin jälkimmäisellä, suhdettani Ukrainaan edellisellä. Kun vastapuolena on yhteisö - koti- tai ulkomainen - yksikö on aina heikoilla. Maamme kohtalo vuosina 1939 – 1944 oli neljän (Ryti, Mannerheim, Linkomies ja Tanner) päätöksiä tekevän henkilön varassa. Sotaan eri tavoin osallistuva kansakunta luotti heihin, henkilöinä. Hallitus ja eduskunta toimivat vain yhteisöllisinä kulisseina. Historia mainitsee heidät nimeltäänkin vain pölyttyneissä pöytäkirjoissaan. Todellisuudessa merkittävistä asioista päättävät vain henkilöt, joihin luotetaan. Miksi? Siksi, että totuus on lyhyesti sanottu ja uskottavuus löytyy vain totuudesta.

Paikallinen eli kansallinen ongelma paljastuu usein vasta osana kansainvälistä ongelmaa. Jälkimmäisen laajetessa se heijastuu edelliseen. Paikallisia vääryyksiä voidaan aina peittää epämääräisillä ikään kuin ulkopuolisilla viitteillä, joista tavallinen kansalainen ei ole perillä. Kansainvälisten ongelmien ratkaisuiksi ei kelpaa kuitenkaan paikallispoliitikkojen käyttämä kryptinen kielenkäyttö (eräänlainen puheeksi muutettu salakirjoitustekniikka), mikä paikallisiltakin jää ymmärtämättä. Silloin siirrytään mielellään diplomatiaan, joka ei juurikaan poikkea paikallisesta ”kryptologiasta”. Parhaiten diplomatiaksi kutsuttua ilmaisumuotoa luonnehtii eräässä yhteydessä ihmiskunnan omaksitunnoksi kutsuttu Tolstoi kirjoittaessaan; ”Koko elämänsä valheelle omistaneet diplomaatit ovat ….. niin tottuneet tuohon puheeseen ja elävät koko elämänsä niin sakeassa valheen ilmapiirissä, että he eivät itse huomaa ehdotustensa koko mielettömyyttä ja valheellisuutta”. Kansainvälisten uutistoimistojen välittämiä tietoja ei voi paikallisesti vääristää. Kryptologialla on pikemmin tarkoitus peittää vuosien, vuosikymmenten laiminlyönnit ja vain omat ja edustamansa ryhmän itsekkäät pyyteet. Heidän rinnallaan asiantuntijat totuudenpuhujina ja ymmärrettävää suomea puhuvina ovat tervetulleita.

Esimerkkinä saman ongelman ymmärtämisestä joko paikallisesti eli kansallisesti tai ylikansallisesti eli kansainvälisesti tarjoaa ajankohtainen keskustelu yhdestä ja samasta asiasta eli Nato-optiosta, turvatakuista, ”uudesta prosessimuotoisesta puolustusyhteistyöstä” jälleen kryptologiaksi muutettuna. Kansa antoi kuitenkin vastauksen yksiselitteiseen gallupkysymykseen; ”Tuleeko Suomen liittyä Natoon vai ei? Karkean matemaattisesti ja leikillisen tilastotieteellisesti tulkitsemme 28.2. ja 4.3. suoritettuja gallupkyselyjä. NATO-kannatus (53 ja 48 %) jakaantuu siis keskimäärin 50,5 %:a myönteisiin, 27,5 %:a kielteisiin ja 22,5 %:a epätietoisiin. Yksittäisiin kansalaisiin suhteutettuna väestöstä (5 550 000) - ja jos vielä epätietoisten osuus tiukan paikan tullen jakaantuisi samassa suhteessa - puoltavia kansalaisia olisi suurin piirtein 3 400 000 ja kielteisiä 2 150 000. Jos edelleen ideologisista syistä kielteisesti suhtautuvien 500 000 vasemmistoliittolaisten määrää ei huomioitaisikaan lukeutuisi vielä 1 600 000 kansalaista kielteisesti suhtautuvien joukkoon. Otaksuttavasti he kuuluvat niihin, joille on tunnusomaista niukka toimeentulo, yhteiskunnallinen näköalattomuus, työttömyys, omien vaikutusmahdollisuuksien puuttuminen edes oman elämänsä osalta tms., eli kuuluminen joukkoon, jolle taloudellisesti venäjänkaltaisessa yhteiskunnassa eläminen ei ratkaisevasti muuttaisi heidän nykytodellisuuttaan.

Tapahtuu maamme NATO:on liittymisen, Ukrainan kriisin tai maamme kohtalon osalta mitä hyvänsä, keskeisimmäksi nousee vain yksi pohtimisen arvoinen kysymys; miksi maamme kansalaisten osa vuosi vuodelta muodostuu yhä epätasa-arvoisemmaksi? Miksi niin suuri osa kansalaisista - ideologiset syyt sivuuttaen - ei voi arvostaa hyvinvointivaltioksi kutsumaamme yhteisöä? Onko syy siinä, että päättäjät, huolimatta kansalaisaloitteista ja suoritetuista kansalaismielipidettä luotaavista gallupeista, valitsevat ja sitoutuvat edelleen kehittämäänsä kryptologiaan suomenkielen sijasta jättäen oikeudenmukaisuuden ja totuuden silleen? Eikö marginaaliin ajautuneitten nostaminen arvostukseen työn, koulutuksen ja vaikuttamismahdollisuuksien osalta ole ensisijainen tehtävämme?

Kysymykseen opettaako Ukrainan kriisi suomalaisille jotakin voimme vastata, että kaikki jatkuu ennallaan, mikäli päättäjät ja kansalaiset eivät herää näkemään, kuulemaan ja kunnioittamaan totuutta. Kaipaamme yhtä tai kollektiivista päätöksiä tekevää henkilöä, jonka puheet on joko; ”on, on tahi ei, ei” ja teot sen mukaiset. Kuvaavaa on uutinen, jonka mukaan kaksi suomalaismeppiä on EU:n parlamentin vuonna 2019 alkaneen kauden täysistunnoissa äänestäneet neljä kertaa 11:sta tyhjää Venäjää koskevista päätöslauselmista. Heidän kryptologiset perustelunsa kunniansa palauttamiseksi eivät vakuuta (IL 7.3.2022).

1 kommentti

  • Samuel Kettunen sanoo:

    Pitäisi kyllä opettaa monia asioita. Ensin tuli maailmanlaajuinen kulkutauti, sitten sota lähelle, vaikka sotia on koko ajan jossain. Ihminen ei ole muuttunut perimmältään hyvään suuntaan, eikä haluta tehdä laajassa kuvassa parannusta synneistämme, sen nämä ajat ovat näyttäneet. Kuitenkin tämä ei onneksi ole koko kuva, ymmärtäväiset ottaa vaarin ajasta ja Jumalan huolenpito on konkreettista. Meidän seurakunta sai kerättyä hyvän kolehdin hätäapuun Ukrainaan, jossa eräs pastori on saanut jo ison määrän ihmisiä turvaan. Kyllä siellä rukoillaankin paljon, se on varma ahdistuksen aikana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Ahti

    Hannu Ahti, varatuomari ja pastori Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut usei-ta syrjäytettyjen nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä ja sosiaalisina yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista.