Onni yksillä, kesä kaikilla

Elän ehkä elämäni onnellisinta aikaa. Mistäpä tuon tietää mitä elämä tuo vielä tullessaan. Liekkö siellä vielä tulossa jotain tätäkin parempaa. Tai saattaahan tämä onnen aika päättyä hyvinkin pian. Kiitollinen voin silti olla näistä päivistä Jumalalle.

 

Suuri onni oli, kun eräs tuttu houkutteli avioliittoleirille. Siitä sitten kehkeytyi melkoinen spektaakkeli koko elämäni onnellistuttamiseen. Osansa saanut on siitä koko perhekunta. Tietyt rakkautta tuhoavat toimintamallit saivat kyytiä ja tilalle tuli paljon taitoja, joiden avulla onnellinen elämä sai tilaa.

 

Lapset pääsivät näkemään hyvän muutoksen kodissamme. Siksipä heitä ei ole tarvinnut avioliittotoimintaan yhtään houkutella. Hekin saivat oppia heti liittojensa alusta pitäen tien onnelliseen suhteeseen. Suuri onni on siinäkin, ettei heidän mahdollisista kriiseistään meidän tarvitse huolta kantaa. Saamme keskittyä täysillä isovanhemman rooliin. Suuri siunaus ja onni on saada olla lastenlasten kanssa yhdessä. Jakaa heille oman elämän arvoja ja rakkautta sylin täydeltä.

 

Onnelliseen suhteeseen muiden parien ohjaamisesta on meille tullut mieleinen harrastus.

Moni pari on saanut avun. Eikä meillä paljon muita lääkkeitä ole ollut, kuin tämä oma kokemus. Parien vaiheiden myöhempi seuraaminen tuottaa paljon iloa omaankin elämään. Onhan saanut olla jossain elämää suuremmassa mukana ja edesauttamassa siihen.

 

Kovasti on vuosien varrella ihmetyttänyt, se miten vähän niitä pareja lopultakin on, jotka tosissaan tahtovat yhteisen onnen saavuttaa. Kaikenlaisia verukkeita kuulee, siitä miksi ei se heille sovi. Ikään kuin juuri tämä pari olisi kaikkien luonnonlakien ulkopuolella. He ovat mielestään niin erityinen pari, ettei muulla voi olla vastaavaa.

Kuitenkin he voivat uskoa olevansa osa Jumalan luomaa luomakuntaa. Uskoen että kaikella on tietty merkitys ja suunnitelmallisuus. Tästähän seuraa sekin, että myös avioliiton onni on Jumalan luomaa todellisuutta. Silläkin on oma suunnitelmansa. Missä vain löytyy pari, joka tahtoo tosissaan tähän paneutua, niin onnellisen elämän avaimet he voivat löytää.

 

Silti on liian monilla uskoa siihen, ettei tämä kuitenkaan ole mahdollista heille. Miksiköhän sen uskominen omalle kohdalle on niin mahdottoman vaikeaa? Miksi oikeastaan emme tahdo uskoa siihen, että Jumalalla on meitä kohtaan valtavan hyvä tahto ? Hänen toiveensa on kuitenkin aivan selkeästi meidän onnellisuutemme.

22 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Luulin kysymystäsi retooriseksi. Tietysti ero on yksi mahdollisuus muiden joukossa. Joku pakenee huonoa liittoa hulluuteen, toinen syrjähyppyihin, kolmas uuteteen yritykseen, joku vielä itsemurhaan. Kuka nyt sitten keksii minkäkin tavan päästä huonosta suhteesta

    .On tosiankin liittoja joista lähteminen on ainoa vaihtoehto. Sitten on taas hyvin monia pareja, jotka viimeisenä oljenkortenaan tulevat aviolittoleirille viikoksi.

    Jotkut heistä huomaavat siellä pääseensä ihan uuten alkuun. Tullesaan heillä saattoi olla tavoitteena vain vähän helpompi ero. Lähtiessään olivat aivan kuin, ensirakkauden huumassa. Tällälistä kun pääsee läheltä näkemään riittävän usein, niin alkaa uskoa avioliittotoiminnan ihmeellisiin mahdollisuuksiin. Tälläisiä pareja on kiva tavata aviparitoiminnassa jatkossa. Vaikkapa vuosien päästä. Jolloin voi nähdä sen, ettei tuo huuma olut ohimenevä ailahdus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Ei se ollut retorinen. Hyvä että olet tuota mieltä.

    Nimiä en halua mainita mutta eräskin pappi kirjoitti että harkitessaan eronneen vihkimistä hän tiedustelee eron syitä. Jos ne eivät hänen mielestään ole riittäviä, hän kieltäytyy vihkimästä. Toisin sanoen hän toisen ihmisen puolesta päättää mitä tämän olisi pitänyt elämällään tehdä. Mainittakoon että kirkon virassa olevalla papilla ei edes ole oikeutta kieltäytyä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Papeilla on kyllä joku oikeus halutessaan tehdä hengellistä väkivaltaa. En kyllä tiedä mistä sen ovat saaneet. Semmoista on kyllä liikkellä ihan turhan paljon. Lisäksi se usein saa vielä yleisen hyväksynnän. Eipä minun tarvitse vihkimisistä kieltäytyä, kun minusta ei pappia aikanaan tullut. Valtaa, siinä olisin paljon saanut kyllä. Sehän olisi mieltä varmaan lämmittänyt. Vallankäytössä tuskin kukaan onnistuu toimimaan ilman jotain väärikäytöksiä. Joten paljosta taisin siinä säästyä, kun en läpäissyt pääsykoetta. Olenkin yleensä pyrkinyt pysymään kaukana tehtävistä, joissa saisin vallan kävellä muiden yli. Näin voin nyt elellä hyvillä – ja kiitollisin mielin päivästä päivään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.