Ihminen joutuu elämässään kummallisen kysymyksen äärelle: mistä tietää, pitääkö jostakin asiasta pitää kiinni vai päästää siitä irti?

Joskus kaikki tuntuu menevän eteenpäin kuin itsestään. Ovi aukeaa, toinenkin aukeaa ja kolmannesta suorastaan vedetään sisään. Silloin on helppo ajatella, että tässäpä Jumala johdattaa.

Mutta sitten tulee toinen päivä. Ovi on kiinni. Ikkuna on kiinni. Varastonkin ovi on lukossa, vaikka ei pitäisi edes olla.

Onko tämä nyt Jumalan vastaus?

Vai pitääkö vain yrittää uudelleen?

Tästä kysymyksestä on kirjoitettu vuosisatojen ajan enemmän kuin ihminen ehtii elämänsä aikana lukea. Teologiassa puhutaan Jumalan tahdon etsimisestä, filosofiassa kärsimyksen ja pahan ongelmasta ja hengellisessä perinteessä erottelusta – siitä, kuinka ihminen yrittää erottaa toisistaan omat halunsa, pelkonsa, sattuman, todelliset olosuhteet ja mahdollisen Jumalan johdatuksen.

Erityisen tunnettu on Ignatius Loyolan hengellinen perinne. Hänen Spiritual Exercises -teoksessaan puhutaan lohdutuksesta ja lohduttomuudesta. Lohdutus ei tarkoita vain sitä, että on mukava ja aurinkoinen olo, eikä lohduttomuus puolestaan sitä, että maanantai sattui taas kalenteriin. Kysymys on suunnasta: viekö jokin ihmisen syvemmälle uskoon, toivoon, rakkauteen ja hyvään vai vähitellen poispäin niistä.

Tämä on aika nerokas ajatus. Se nimittäin estää tekemästä tunteesta Jumalan oraakkelia.

Jos aamulla tuntuu hyvältä, se ei vielä tarkoita, että Pyhä Henki hyväksyi hankkeen. Ja jos illalla ottaa päähän, se ei välttämättä tarkoita, että taivas lähetti virallisen hylkäyskirjeen.

Sitten on toinen näkökulma: koettelemus.

Raamatullisessa ajattelussa uskoa voidaan koetella. Jaakobin kirjeessä vaikeuksien sanotaan voivan kasvattaa kestävyyttä, ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä uskoa verrataan tulella koeteltuun kultaan. Ajatus on, ettei jokainen vastoinkäyminen ole kyltti, jossa lukee KÄÄNNY TAKAISIN.

Joskus siinä lukee pikemminkin:

”Katso nyt, mitä todella uskot.”

Tässä kohtaa C.S. Lewisn The Problem of Pain on kiinnostava. Lewis pohtii sitä, kuinka kärsimys voi pakottaa ihmisen näkemään oman riippuvuutensa ja rajallisuutensa. Hän ei kuitenkaan väitä, että kärsimys olisi itsessään hyvä asia. Päinvastoin: hänen ajatuksensa on, että hyvä voi syntyä siitä, mitä ihminen tekee kärsimyksen keskellä.

Tässä on melkoinen ero.

Kärsimystä ei tarvitse tilata lisää todistaakseen olevansa uskossa.

Jos talo palaa, kristillinen vastaus ei ehkä ole: ”Hienoa, tässäpä hyvä hengellinen harjoitus.” Voi olla viisaampaa ottaa sammuttimet esiin.

Juuri tämä erottaa koettelemuksen ja järjettömän sinnittelyn toisistaan.

Myös Søren Kierkegaardn ajattelussa uskon koettelemuksella on suuri merkitys. Kierkegaardille usko ei ole pelkkää mielipiteen rastittamista lomakkeeseen. Siihen liittyy ahdistusta, epävarmuutta, sisäistä kamppailua ja joskus kokemus siitä, että Jumala itse tuntuu olevan piilossa. Myöhemmässä Kierkegaard-tutkimuksessa tätä on käsitelty erityisesti hengellisen koettelemuksen eli Anfechtungin näkökulmasta.

Siis ihminen voi joutua tilanteeseen, jossa hän ei enää tiedä, onko hän väärällä tiellä vai juuri sillä tiellä, jolla hänen pitäisi kasvaa.

Ja tässä elämä alkaa muistuttaa hieman huonoa karttasovellusta.

”Käänny oikealle.”

Käännyt.

”Laskeudu vasemmalle.”

Laskeudut.

”Uusi reitti lasketaan.”

Ja sitten sovellus alkaa miettiä elämää kanssasi.

Ehkä juuri siksi hengellisessä perinteessä korostetaan harkintaa eikä pelkkää ensimmäistä tunnetta.

Yksi vastoinkäyminen ei välttämättä tarkoita mitään.

Toistuva vastustus on jo kiinnostavampi asia.

Jos ihminen yrittää jotakin kerran ja epäonnistuu, hän voi yrittää uudelleen. Jos sama asia epäonnistuu viidennen, kuudennen ja seitsemännen kerran, olisi ehkä jo kohtuullista ottaa asia pöydälle ja tarkastella sitä vähän muustakin kulmasta kuin otsa edellä.

Mutta siinäkään ei ole automaattista sääntöä.

Toistuva vastus voi tarkoittaa:

luovuta.

Mutta se voi tarkoittaa myös:

muuta menetelmää.

Tai:

odota.

Tai:

kasva ensin.

Tai jopa:

haluat asiaa väärästä syystä.

Siinä on hengellisen erottelun varsinainen vaikeus.

Ihminen voi nimittäin olla hämmästyttävän taitava kutsumaan omia halujaan Jumalan johdatukseksi.

Jos haluamme jotakin kovasti, yksi sattuma näyttää helposti johdatukselta. Jos emme halua jotakin, sama sattuma näyttää varoitukselta.

Siinä kohtaa oma pääkoppa on vähän kuin liian innokas asianajaja: se löytää kyllä perustelun sille, minkä päätimme jo etukäteen.

Siksi ehkä parempi kysymys ei ole:

”Onnistuuko tämä?”

Vaan:

”Mitä tämä tekee minulle ja muille?”

Kasvattaako se minussa kärsivällisyyttä, rehellisyyttä, rakkautta ja vastuuta?

Vai kasvattaako se katkeruutta, pelkoa, itsekkyyttä ja epätoivoa?

Ignatiolainen erottelu tarkastelee juuri tällaista suuntaa.

Ja ehkä kaikkein tärkein oivallus on tämä:

Jumalan tahdon etsiminen ei välttämättä tarkoita sitä, että ihminen yrittää väkisin saada Jumalalta vastauksen jokaiseen mutkaan.

Joskus vastaus löytyy vasta siitä, että lakkaa hetkeksi työntämästä ovea.

Jos se aukeaa myöhemmin, hyvä.

Jos ei aukea, voi olla aika etsiä toinen ovi.

Ja jos seinässä ei ole ovea lainkaan, kannattaa ehkä lopettaa sen hakkaaminen ennen kuin sekä seinä että pää tarvitsevat remonttia.

Usko ei siis välttämättä ole sitä, että pidetään kiinni yhdestä asiasta hinnalla millä hyvänsä.

Joskus usko sanoo:

”Minä kestän tämän.”

Mutta joskus vielä suurempi usko voi sanoa:

”Minä päästän tästä irti, vaikka en tiedä vielä, mitä seuraavaksi tapahtuu.”

Ehkä siinä onkin todellinen ero koettelemuksen ja luopumisen välillä.

Koettelemus kysyy:

”Pystytkö kulkemaan tämän läpi?”

Luopuminen kysyy:

”Pystytkö luottamaan siihen, ettei sinun tarvitse kulkea tätä tietä loppuun asti?”

Ja siihen kysymykseen ei ehkä löydy vastausta yhdestä ovesta, yhdestä sattumasta eikä yhdestä tunteesta.

Joskus vastaus löytyy vasta matkan varrella.

Ja matka, kuten yleensäkin, on huomattavasti helpompi silloin, kun välillä katsoo myös karttaa eikä vain huuda, että kyllä tässä nyt varmasti joku tarkoitus on.

Timo Tynkkynen